Antiikin aikakauden lasketaan yleisesti päättyneen 476 jaa., kun Rooman valtakunnan viimeinen keisari Romulus Augustulus pantiin viralta. Tästä alkanutta vajaan tuhannen vuoden ajanjaksoa on kutsuttu Euroopan keskiajaksi, jota turhan sinnikkäästi ja yksipuolisesti on kuvattu käsitteellä ”pimeä”. Tieteen tekemisen painopiste siirtyi kyllä itään, mutta varhaiskristillisen taiteen vanavedessä keskiajan vuosisadat notkuivat luovuudesta rehevinä uusien taidesuuntausten rönsyillessä joka puolelle Euroopan sydänmaita.
Antiikin ajan tärkein ajatustenvaihdon ja -tallentamisen väline oli ollut papyrusarkki. Kun Rooman valtakunta luhistui, ei tuota mainiota kirjoitusmateriaalia enää saatu Egyptistä. Paperin, kiinalaisen keksinnön, salaisuus paljastui eurooppalaisille vasta myöhäiskeskiajalla, renessanssin kynnyksellä. Sitä ennen oli turvauduttava pergamenttiin, eläinten nahoista vaivalloisesti valmistettuun materiaaliin. Pergamentti oli kyllä kestävää, mutta tavattoman kallista. Rooman loistoaikojen satojen tuhansien kirjakääröjen vuosituotanto supistui muutaman sadan codexin (varhainen kirjaformaatti) vuosituotannoksi koko maanosassa.
Verrattuna nopeuteen, jolla papyrukselle oli voitu kirjoittaa, pergamentti suosi hitautta, tarkkuutta ja kärsivällisyyttä. Näitä kaikkia riitti keskiajan luostareissa häärivillä munkeilla: tunnollisesti he jäljensivät ja kuvittivat kallisarvoisia codex-kopioita kammioissaan vuosisatojen ajan. Näin luostareista muodostui yksi aikakauden tärkeimmistä taiteilijayhteisöistä. Sillä sydänkeskiajan taide, uskonnollisten freskojen ohella, kukki luovimmin juuri käsikirjoitusten kuvituksen saralla.

Keskiajan ensimmäistä kulttuurista nousukautta kutsutaan karolingiseksi renessanssiksi. Siitä kiitos kuuluu frankkien kuningas Kaarle Suurelle (748–814), jonka onnistui ensimmäisenä yhdistää suurin osa Länsi- ja Keski-Eurooppaa yhdeksi valtakunnaksi sitten Rooman suuruuden päivien. Kuninkaan oma luku- ja kirjoitustaidottomuus ei estänyt häntä ihailemasta kirjoja. Kaarle suosi tieteitä, taiteita ja musiikkia, perusti kirjastoja ja kokosi ympärilleen taiteilijoita ja oppineita, joiden johdolla yritti itsekin opiskella kurinalaisesti. Kun karolingisen kulttuurin siemenet itivät bysanttilaisen mosaiikkitaiteen ravitsemassa maaperässä, syntyi romaaninen taide.

Tyyli kehittyi edelleen Saksalais-roomalaisen keisarikunnan perustajan Otto Suuren (912–973) ja hänen seuraajiensa valtakaudella, niin sanotun ottolaisen renessanssin siivittämänä. Kuvat maalattiin enemmän tunteisiin vetoaviksi, ja taidemusiikissa gregoriaaninen kirkkolaulu alkoi väistyä moniäänisyyden tieltä. Monipuolisempaa ilmaisua varten taiteilijat ja muusikot tarvitsivat lisää värejä ja välineitä. Yksi virstanpylväs oli nuottiviivaston kehittäminen, mistä suurin kunnia lankeaa Guido Arezzolaiselle (n. 991–1033 jälkeen). Ottolainen renessanssi siivitti Euroopan kansat kohti uutta tyylikautta, gotiikkaa.

Gotiikan aikana katedraalit kohosivat taivaisiin ja niiden valtavat ruusuikkunat hehkuivat yltäkylläisinä, taivaallisen valon tulviessa suippokaarien kannattelemien ristiholvien alle ars novan, uuden polyfonisen musiikin säestämänä. Codexit komistuivat ja niiden aihemaailma laajeni, kun Raamatun tarinoiden ohella haluttiin kuvata kaikkea maan ja taivaan väliltä – myös musiikkia. Hienoimpia esimerkkejä on Codex Manesse (n. 1305–1340), upeasti kuvitettu kokoelma saksalaisia minnelauluja 140:ltä ajan runoilijalta.

Aikakauden taide halusi syleillä kaikkia, se syntyi vaistolla ja luotiin kiihkolla. Semanttinen saivartelukin vietiin äärimmäisyyksiin skolastiikkana, järjen vasta osoittaessa heräämisen merkkejä. 1200-luvun aikana ihmisten tietous maailmasta kuitenkin lisääntyi – silmälasit keksittiin, yliopistoja perustettiin, Etelä- ja Keski-Euroopan yhdistävä Gotthardin sola saatiin viimein kulkukelpoiseksi. Kuvataiteen painopiste valui etelämmäksi, Toscanan auringon alle. Siellä Cimabue (n. 1240–1302) vapautti maalaustaidetta Bysantin painolastista oppilaansa Giotton (1266–1336) viimeistellessä tehtävän. Musiikin pyristellessä irti kirkkosävellajeista ilmestyi maalaustaiteeseen aivan uutta todentuntuisuutta.

Vuosisadan vaihtuessa 1400-luvuksi gotiikka ja keskiaika, eurooppalaiset hurmion ja asketismin paradoksaaliseen liittoon vihkinyt ajanjakso, saavutti päätepisteensä. Maailma ei loppunutkaan kohtalon vuonna 1453 ottomaanien vallatessa Konstantinopolin, antiikin viimeisen linnakkeen. Sen sijaan ensimmäiset humanistit kolkuttelivat jo ovia, ja kirkkosaarnojen merkityksen alasajo alkoi kirjapainotaidon keksimisen myötä. Samalla kun muusikot ryhtyivät suosimaan terssi -intervallia kvinttien sijaan harmonian pohjana, kehitti firenzeläinen Filippo Brunelleschi (1377–1446) käyttökelpoisen perspektiiviteorian. Kummallakin oli dramaattinen vaikutus kulttuuriin – mutta se onkin jo uusi tarina.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2021.