Muusikko kuvataiteessa III: Hurmion pimeyttä ja asketismin valoa – paradoksien keskiaika

Antiikin aikakauden lasketaan yleisesti päättyneen 476 jaa., kun Rooman valtakunnan viimeinen keisari Romulus Augustulus pantiin viralta. Tästä alkanutta vajaan tuhannen vuoden ajanjaksoa on kutsuttu Euroopan keskiajaksi, jota turhan sinnikkäästi ja yksipuolisesti on kuvattu käsitteellä ”pimeä”. Tieteen tekemisen painopiste siirtyi kyllä itään, mutta varhaiskristillisen taiteen vanavedessä keskiajan vuosisadat notkuivat luovuudesta rehevinä uusien taidesuuntausten rönsyillessä joka puolelle Euroopan sydänmaita.

Antiikin ajan tärkein ajatustenvaihdon ja -tallentamisen väline oli ollut papyrusarkki. Kun Rooman valtakunta luhistui, ei tuota mainiota kirjoitusmateriaalia enää saatu Egyptistä. Paperin, kiinalaisen keksinnön, salaisuus paljastui eurooppalaisille vasta myöhäiskeskiajalla, renessanssin kynnyksellä. Sitä ennen oli turvauduttava pergamenttiin, eläinten nahoista vaivalloisesti valmistettuun materiaaliin. Pergamentti oli kyllä kestävää, mutta tavattoman kallista. Rooman loistoaikojen satojen tuhansien kirjakääröjen vuosituotanto supistui muutaman sadan codexin (varhainen kirjaformaatti) vuosituotannoksi koko maanosassa.

Verrattuna nopeuteen, jolla papyrukselle oli voitu kirjoittaa, pergamentti suosi hitautta, tarkkuutta ja kärsivällisyyttä. Näitä kaikkia riitti keskiajan luostareissa häärivillä munkeilla: tunnollisesti he jäljensivät ja kuvittivat kallisarvoisia codex-kopioita kammioissaan vuosisatojen ajan. Näin luostareista muodostui yksi aikakauden tärkeimmistä taiteilijayhteisöistä. Sillä sydänkeskiajan taide, uskonnollisten freskojen ohella, kukki luovimmin juuri käsikirjoitusten kuvituksen saralla.

Codex Manesse (n. 1305–1340). Ilmastoituun kassakaappiin säilötty alkuperäinen nahkakantinen käsikirjoitus on komea näyttö kirjansitomistaidosta yli seitsemän vuosisadan takaa

Keskiajan ensimmäistä kulttuurista nousukautta kutsutaan karolingiseksi renessanssiksi. Siitä kiitos kuuluu frankkien kuningas Kaarle Suurelle (748–814), jonka onnistui ensimmäisenä yhdistää suurin osa Länsi- ja Keski-Eurooppaa yhdeksi valtakunnaksi sitten Rooman suuruuden päivien. Kuninkaan oma luku- ja kirjoitustaidottomuus ei estänyt häntä ihailemasta kirjoja. Kaarle suosi tieteitä, taiteita ja musiikkia, perusti kirjastoja ja kokosi ympärilleen taiteilijoita ja oppineita, joiden johdolla yritti itsekin opiskella kurinalaisesti. Kun karolingisen kulttuurin siemenet itivät bysanttilaisen mosaiikkitaiteen ravitsemassa maaperässä, syntyi romaaninen taide.

Fra Angelico (1395–1455): Marian kruunaus (1432–1438), yksityiskohta. Öljymaalaus puulle, 213 x 211 cm, Louvre, Pariisi. Musikaaliset pyhimykset ja enkelit musisoivat skalmeijoin, luutuin ja fiidelein.

Tyyli kehittyi edelleen Saksalais-roomalaisen keisarikunnan perustajan Otto Suuren (912–973) ja hänen seuraajiensa valtakaudella, niin sanotun ottolaisen renessanssin siivittämänä. Kuvat maalattiin enemmän tunteisiin vetoaviksi, ja taidemusiikissa gregoriaaninen kirkkolaulu alkoi väistyä moniäänisyyden tieltä. Monipuolisempaa ilmaisua varten taiteilijat ja muusikot tarvitsivat lisää värejä ja välineitä. Yksi virstanpylväs oli nuottiviivaston kehittäminen, mistä suurin kunnia lankeaa Guido Arezzolaiselle (n. 991–1033 jälkeen). Ottolainen renessanssi siivitti Euroopan kansat kohti uutta tyylikautta, gotiikkaa.

Cantigas de Santa Maria (Neitsyt Marian lauluja), 1200-luku. Käsikirjoitusversio ”E”, códice de los músicos, Biblioteca de El Escorial, Espanja. Kuvassa Kastilian kuningas Alfonso X (1221–1284) ohjeistaa muusikoitaan. Alfonson toimeksiannosta laadittu 420 laulun kuvitettu kokoelma on säilynyt neljänä keskiaikaisena kopiona. Muinaisella galician kielellä kirjoitettu Cantigas on laajimpia keskiajan yksinlaulukokoelmia, edelleen ehtymätön aarreaitta tutkijoille ja esittäjille.

Gotiikan aikana katedraalit kohosivat taivaisiin ja niiden valtavat ruusuikkunat hehkuivat yltäkylläisinä, taivaallisen valon tulviessa suippokaarien kannattelemien ristiholvien alle ars novan, uuden polyfonisen musiikin säestämänä. Codexit komistuivat ja niiden aihemaailma laajeni, kun Raamatun tarinoiden ohella haluttiin kuvata kaikkea maan ja taivaan väliltä – myös musiikkia. Hienoimpia esimerkkejä on Codex Manesse (n. 1305–1340), upeasti kuvitettu kokoelma saksalaisia minnelauluja 140:ltä ajan runoilijalta.

Psalmi 97 ja Kuningas Daavid soittamassa urkuja, nuorukaisen painellessa instrumentin palkeita ja toisen soittaessa kampiliiraa. Rutland Psalter, 1260. Pergamentti, 28,5 x 20,5 cm, 193 lehteä. British Library, Lontoo. Alun perin Lincolnin 2. jaarlin Edmund de Lacyn (n. 1230–1258) perheelle valmistettu codex, nykyään varhaisin tunnettu kuvitettu englantilainen psalttari (liturginen Raamatun psalmeihin perustuva kirjoituskokoelma).

Aikakauden taide halusi syleillä kaikkia, se syntyi vaistolla ja luotiin kiihkolla. Semanttinen saivartelukin vietiin äärimmäisyyksiin skolastiikkana, järjen vasta osoittaessa heräämisen merkkejä. 1200-luvun aikana ihmisten tietous maailmasta kuitenkin lisääntyi – silmälasit keksittiin, yliopistoja perustettiin, Etelä- ja Keski-Euroopan yhdistävä Gotthardin sola saatiin viimein kulkukelpoiseksi. Kuvataiteen painopiste valui etelämmäksi, Toscanan auringon alle. Siellä Cimabue (n. 1240–1302) vapautti maalaustaidetta Bysantin painolastista oppilaansa Giotton (1266–1336) viimeistellessä tehtävän. Musiikin pyristellessä irti kirkkosävellajeista ilmestyi maalaustaiteeseen aivan uutta todentuntuisuutta.

Perdigon (n. 1190–1220), eteläranskalainen trubaduuri, joka ”hallitsi fiidelin hyvin ja tiesi kuinka kirjoittaa lauluja” – niitä on säilynyt häneltä yhteensä 14 kpl. Kuvitusta ranskalaisesta codexista, johon on koottu trubaduurien runoja ja elämäkertoja, 1201–1300. Lähde: gallica.bnf.fr /Bibliothèque nationale de France.

Vuosisadan vaihtuessa 1400-luvuksi gotiikka ja keskiaika, eurooppalaiset hurmion ja asketismin paradoksaaliseen liittoon vihkinyt ajanjakso, saavutti päätepisteensä. Maailma ei loppunutkaan kohtalon vuonna 1453 ottomaanien vallatessa Konstantinopolin, antiikin viimeisen linnakkeen. Sen sijaan ensimmäiset humanistit kolkuttelivat jo ovia, ja kirkkosaarnojen merkityksen alasajo alkoi kirjapainotaidon keksimisen myötä. Samalla kun muusikot ryhtyivät suosimaan terssi -intervallia kvinttien sijaan harmonian pohjana, kehitti firenzeläinen Filippo Brunelleschi (1377–1446) käyttökelpoisen perspektiiviteorian. Kummallakin oli dramaattinen vaikutus kulttuuriin – mutta se onkin jo uusi tarina.

 

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2021.