Kesäisenä aamuna vuonna 2016 sain sähköpostin, jossa kerrottiin kauppaketju Anttilan hakeutuneen konkurssiin. Olin töissä kansainvälisessä levy-yhtiössä, ja Anttila oli merkittävä asiakas. Uutisessa konkretisoitui alan tukala tilanne. Levyjä ostettiin yhä vähemmän. Levybisnestä syövä digitaalinen murros vaikutti koko musiikin toimialan tulevaisuuteen ja muutti myös minun työtäni. Olinko valmis muutokseen?
Työelämän muutoksista on tullut itsestäänselvyys: muutostahti on nopea, osaamisvaatimukset ovat kasvaneet, kertaalleen opitut taidot eivät riitä, osaamista on päivitettävä jatkuvasti. Usein jo sana muutos synnyttää negatiivisia mielikuvia. On helppo muistaa ne muutoskokemukset, joista ei seurannut mitään hyvää. Muutosten pelosta voikin muodostua oppimisen este. Muusikon ammatissa kehittyminen vaatii kuitenkin muutoskykyä ja -valmiuksia. Myös musiikkiala tarvitsee uudenlaista ajattelua ja uusia ideoita muuttuvassa maailmassa.
Työelämän muutoksia
Muutostarve voi nousta itsestä, mutta myös omasta työyhteisöstä tai sen ulkopuolelta. On muutoksia työpaikoissa, työtehtävissä ja -tavoissa, työkaluissa – ja ajattelumalleissa. Johtaminen, työpaikan ihmissuhteet, organisaatiorakenteet tai toimialan lainalaisuudet voivat kaikki muuttua hetkessä. Levyalalla tapahtunut muutos muutti omaa työtäni toisenlaiseksi: siirryin toisiin tehtäviin. Joillekin alan toimijoille muutos tuli shokkina, ja kesti liian pitkään sopeuttaa toimintaa uudessa tilanteessa. Loppupistettä levyalan digitalisoitumisessa ei ole saavutettu – se jatkuu edelleen.
Yritysmaailman myllerrykset kuten organisaatiouudistukset, yritysfuusiot ja yt-neuvottelut ovat harvinaisempia musiikkialalla. Mutta säilyykö muusikon työ aina samana? Tosiasiassa siihen vaikuttavat ne isot muutosvoimat, jotka muuttavat työtä ja työtapoja kaikkialla. Meillä digitalisaatio ja globalisaatio tarkoittavat yhä kansainvälisempiä ja pirstaleisempia työmarkkinoita, toisaalta uusia toiminta- ja ansaintamalleja. Tämä vaatii uudenlaista ajattelua ja muutosvalmiutta sekä tahtoa löytää uusia tapoja ja mahdollisuuksia toimia muusikkona ja taiteilijana.
Yleisötyön vakiintuessa 2010-luvun alussa osaksi monien orkestereiden toimintaa, muusikot joutuivat oppimaan uutta learning by doing. Muusikoiden työ muuttui, kun kuvaan tuli työskentelyä erilaisten erityisryhmien kanssa pedagogisissa projekteissa. Suomalainen musiikkikoulutus reagoi tilanteeseen viiveellä, eikä alan koulutusta ollut tarjolla. Joillekin uusi tilanne näyttäytyi mahdollisuutena laajentaa omaa työnkuvaa ja osaamista, toisille epämieluisana muutoksena orkesterimuusikon työssä. Kuten aina muutoksissa, ihmiset kokivat tilanteen eri tavoin.
Tuorein esimerkki ulkopuolelta tulevasta äkillisestä ja isosta muutoksesta on koronapandemia. Se kohtelee musiikkialalla työskenteleviä eri tavoin: freelancerin kalenteri tyhjeni hetkessä, kun orkesterimuusikot ja pedagogit saivat opetella uusia tehtäviä ja työtapoja ilman sopeutumisaikaa. Työelämän konkreettiset muutokset voivat olla myös pieniä. Mitenköhän kuulosuojaimien käyttöönotto mahtoi muuttaa esimerkiksi vaskisoittajien työtä orkestereissa?
Muutos oppimisena ja kehittymisenä
Aidon muutoksen perusta on oppiminen. Ammattiorkestereita koskevassa esimerkissä muutos ei ole kuulosuojamien käyttöönotto, vaan kaikki se muu, mikä johti päätökseen uudesta käytännöstä. Huonoista kokemuksista muusikoiden kuulovaurioihin liittyen oli opittu. Muutos ajattelussa johti siihen, että työntekijöiden terveys ja hyvinvointi nousivat työyhteisössä prioriteetiksi.
Ammatillinen kehittyminen on oppimista, jossa muutetaan työmaailman ajattelutapoja, käytäntöjä sekä tietoja ja taitoja. Samalla tulemme oppineeksi itsestämme: tunteistamme, tavoitteistamme ja toiminnastamme. Ongelmia syntyy silloin, kun oppimiskyky ja muutosnopeus eivät pysy muuttuvan ympäristön vauhdissa. Muutosnopeuden kiihtyminen kuormittaa aivoissa toimintoja, joiden varassa oppiminen on. Kuormittunut ihminen ei opi uutta, koska kaikki energia kuluu pakollisissa tehtävissä. Toiminta on pinnallista reagoimista, jossa kokeillaan ja korjataan ilman syvempää ymmärrystä. Myös taide- ja musiikkialoilla työskenteleville oleellinen luovuus kärsii.
Työnohjauksessa työssä oppimista edistetään omaa toimintaa reflektoimalla. Se toimii myös muutostilanteissa. Voimme aloittaa pohtimalla, mitä ajatuksia muutos herättää. Miksi ajattelen kuten ajattelen? Mitkä asiat vaikuttavat siihen, miksi ajattelen kuten ajattelen? Tavoitteena reflektiossa on oman toiminnan ja kokemuksen pohtiminen syvällisemmän ymmärryksen saavuttamiseksi. Reflektiota voi harjoittaa myös dialogissa, sillä opimme asioita vuorovaikutuksessa. Kieli on tärkein välineemme muutoksissa, joissa asioiden tilasta on tärkeää muodostaa yhteinen ymmärrys.
Motivaatio ratkaisee
Jotta ihminen voi muuttua, hänen tulee ymmärtää muutos. Psykologiassa motivaatiolla tarkoitetaan ihmisen kiinnostuksia, tavoitteita, päämääriä ja intohimoja. Näitä tavoitteelliseen toimintaan ohjaavia tekijöitä tarvitaan myös muutoksissa. Organisaatioiden muutostilanteissa esimiehen tärkeimpiä kysymyksiä on varmasti se, miten ihmisiä motivoidaan. Yksi keskeisimmistä ihmisen motivaatioita selittäviä teorioita on Edward L. Decin ja Richard M. Ryanin itsemääräämisteoria.
Sisäisessä motivaatiossa yksilö motivoituu tekemään jotakin, koska pitää toimintaa kiinnostavana, mielekkäänä ja omien arvojensa mukaisena. Oppimisessa sisäinen motivaatio on tärkeää, koska se edistää myönteisiä tunteita oppimista kohtaan. Sisäistä motivaatiota eivät ohjaa ulkoiset vaatimukset tai suorituksesta saatava palkkio, kuten ulkoisessa motivaatiossa. Usein työelämässä aherretaan myös sellaisten tavoitteiden saavuttamiseksi, jotka eivät tule tekijältä. Itsemääräämisteorian mukaan ihminen voi kuitenkin sisäistää myös sellaiset tavoitteet, jotka ovat alun alkaen ulkoa tulevia haasteita.
Muutos ja tunteet
Muutokset aiheuttavat erilaisia tunteita. Muutokseen reagointiin vaikuttaakin moni seikka yksilö- ja ryhmätasolla. Ryhmässä ihmiset harvoin etenevät muutosprosessin tunnetiloissa samanaikaisesti. Tämä tulee ottaa huomioon myös muutosta johdettaessa. Ryhmän jäsenet tuntevat ja reagoivat kukin omalla tavallaan. Teologi Matti J. Kurosen mukaan ihminen käy läpi neljä perustunnetta kohdatessaan suuria elämänmuutoksia: pelon, surun, vihan ja ilon. Nämä tunteet hän käy läpi ennen kuin hyväksyy muutoksen.
Tunteista ensimmäinen – pelko – voi jäädä joskus piiloon. Se voi myös ilmetä uhmana tai vihana seuraavassa tilanteessa. Epätietoisuus ja epävarmuus tuntuvat niin ikäviltä, että saatamme torjua muutoksen. Psyykkiset puolustusmekanismit, kuten muutosvastarinta, suojaavat silloin, kun muutos on liikaa. Suru liittyy yleensä luopumiseen ja hyväksymiseen. Muutos tulee, halusin sitä tai en. Voinko löytää siitä jotakin positiivista? Ilon kokeminen voi jäädä kokonaan pois, jos muutosprosessi ei onnistu tai se keskeytyy. Näin käy silloin, kun nurkan takana häämöttää uusi muutos.
Muusikko muutosvalmiudessa?
Muutokset eivät lopu musiikkialalla lähitulevaisuudessa. ”Tulevaisuus vaatii uudistumisvalmiutta ja taiteilija-ammatin monipuolistumista”, todetaan jo vuonna 2016 julkaistussa kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen taiteen ja kulttuurin barometrissa. Pandemian jälkeen musiikki- ja taidealalla puhutaan paljon siitä, mikä on taiteen ja taiteilijoiden asema yhteiskunnassa tulevaisuudessa. Kun toimialan rakenteet muuttuvat, tarvitaan uusia ammattikuvia ja rooleja perinteisten taiteilija-ammattien rinnalle. Tarvitaan ammatillista mielikuvitusta ja joustavuutta, jotta sopeutuminen muutoksiin käy mahdolliseksi.
Psykologi Hanna Siefenin mukaan muutosvalmiuteen tarvitaan tahtoa, tilaa ja toimintaa. Tarvitaan motivaatiota, mutta myös aikaa ja toiminnan suuntaa. Kaikissa vaativissa asiantuntijatehtävissä, kuten muusikon työssä, työidentiteetti voi perustua liiaksi oikeassa olemiselle. Se muodostuu tärkeämmäksi kuin oppiminen. Organisaatiopsykologi Adam Grant on todennut, että kaikkien pitäisi syyttäjän, saarnaajan tai poliitikon sijasta olla tutkijoita. Grant puhuu tutkijan mielenlaadusta, Siefen oppijaidentiteetistä. Oppimiseen suuntautunut tarkastelee asioita kriittisesti, etsii uusia tapoja ja ratkaisuja. On avoin muutokselle.
Päivi Rissanen: Identiteetti muutoksessa
Olemme tottuneet kutsumaan niitä tapoja, joilla määrittelemme itsemme suhteessa sosiaaliseen ympäristöön ja kulttuuriin identiteetiksi. Identiteettimme on ymmärrystä siitä, keitä olemme ja mihin kuulumme. Se pitää sisällään käsityksen omista ominaisuuksista sekä esimerkiksi tavoitteista ja arvoista. Yleensä identiteetillä tarkoitetaan melko pysyvää ja hitaasti kehittyvää itseymmärrystä, toisinaan taas arkisessa kanssakäymisessä syntyvää ja nopeasti muuntuvaa käsitystä siitä, millaisina ihmiset ymmärtävät toinen toisensa.
Identiteetit rakentuvat vuorovaikutuksessa. Kun kerromme itsestämme muille, luomme mielikuvaa ja käsitystä siitä, millaisia olemme. Samalla meille tarjoutuu mahdollisuus tuottaa itsemme sellaisina kuin haluamme: hyvänä kollegana, huolehtivana esihenkilönä tai vastuullisena työntekijänä. Yhtä lailla tuotamme vuorovaikutuksessa myös muille identiteettejä ja vaikutamme heidän mahdollisuuksiinsa rakentaa omaa minuuttaan suhteessa ympäristöön.
Identiteetti muovautuu ajan saatossa, mutta voi myös muuttua äkillisesti ja yllättäen. Kohtalokas tapahtuma saattaa keskeyttää tavallisen elämän ja siihenastisen olemassaolon itsestäänselvyyden. Arjen rutiinien hajoaminen voi horjuttaa perusturvaa ja synnyttää pelkoa ja epävarmuutta. Joskus isot ja odottamattomat tapahtumat sysäävät liikkeelle muutosprosessin, jolloin oman minäkuvan äärelle saattaa joutua pysähtymään kivuliaastikin. ”Kuka olen, miksi kutsun itseäni, mitä minusta on jäljellä?”
Elämänmuutokset voivat myös synnyttää tarpeen tutkia omaa identiteettiä. Nykyihmisellä on paljon vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia päättää omasta paikastaan muiden joukossa. Joskus aikaisemmin se ”kuka minä olen” määräytyi pitkälti jo syntymässä, eikä identiteettiä tarvinnut sen kummemmin pohtia. Muutostilanteessa piileekin mahdollisuus johonkin uuteen, esimerkiksi merkityksellisempään työelämään, kun oma arvomaailma tulee punnittua ja kirkastettua.
Työ on iso osa identiteettiä monelle. Ehkä juuri siksi uudelleenkouluttautuminen tai alan vaihtaminen on yhä yleisempää. Uuteen työidentiteettiin kasvaminen ei kuitenkaan suju käden käänteessä, etenkään, jos ammatti itsessään on ollut olennainen juoni omassa elämäntarinassa. Vanhasta irtoaminen ja pois oppiminen vaativat sitkeää työstämistä, sillä alanvaihtaja kantaa pitkään mukanaan sitä kulttuuria, johon on aiemmin juurtunut.
Uuden identiteetin rakentamiseen tarvitaan rohkeutta arvioida omaa siihenastista elämää sekä haastaa ulkoiset ja sisäistetyt vaatimukset siitä, minkälainen tulisi olla. Se kysyy myös uskallusta kohdata omia pelkoja ja katsoa mahdollisia minuuksia suoraan silmiin – ”rohkenenko, pystynkö, ehdinkö?” Muutostilanne on tilaisuus luopua identiteetistä, joka on saattanut rakentua liiaksi muiden odotuksille, ajatuksille ja haaveille. Se voi olla liian arvokas tilaisuus hukattavaksi.
Pauliina Valtasaari: Toivon merkitys muutostilanteissa
Joskus muutos tapahtuu vääjäämättä, olimme valmiita tai emme. Kun pandemia alkoi, emme tienneet, pystytäänkö musiikkialalla säilyttämään työnteon edellytykset tiukkojen rajoitusten vuoksi. Ennakoimaton muutos ja sen seuraukset ovat kuormittaneet monia taidealalla toimivia psyykkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti äärirajoille saakka.
Moni meistä on kokenut myös yksityiselämässään raskaita, perusturvallisuuden kokemusta järisyttäviä muutoksia, kuten vakavan sairastumisen, läheisen kuoleman, työn tai työkyvyn menetyksen. Vastoinkäymisiin sopeutumisia ei voi harjoitella etukäteen, vaan ne ovat usein pitkiä luopumis- ja oppimisprosesseja, joissa suru on keskeisesti läsnä.
Jouduin joitakin vuosia sitten luopumaan muusikon urastani ammattitaudin vuoksi. Kokemus oli minulle identiteettiä ja autonomiaa horjuttava, ja kesti kauan, että hyväksyin tapahtuneen osaksi elämääni. En voinut kiirehtiä hyväksymistä, vaan toivo vahvistui hiljalleen surun rinnalla, kun mielessäni alkoi olla tilaa muillekin merkityksellisille vaihtoehdoille kuin aktiiviselle muusikkoudelle.
Toivolla tarkoitetaan myönteisiä ajatuksia ja tunteita, jotka kohdistuvat tulevaisuuteen sekä kokemusta siitä, että tulevaan on mahdollista vaikuttaa. Toivon peruskivi muurataan jo varhaislapsuudessa: jos lapsen tarpeisiin vastataan ja hän voi ennakoida ympäristöään, mielensisäinen malli johdonmukaisista syy-seuraussuhteista voi rakentua. Kokemus kannattelee pitkälle aikuisuuteen ja voi tukea yksilön joustavuutta hahmottaa vaikeissakin tilanteissa vaihtoehtoisia polkuja ja riittävän hyviä loppuratkaisuja.
Toivon kokemusta ja sen vaikutuksia on tutkittu paljon eri tieteiden aloilla. Toivo on laajasti yhteydessä yksilön kokemuksiin merkityksellisestä elämästä. Tiedetään, että toivon vahvistaminen vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin, lujittaa sosiaalisia suhteita ja voi lieventää masennus- ja ahdistusoireilua. Vaikka toivon perusta rakentuu jo varhain, sitä voidaan harjoittaa läpi elämän samoin kuin muitakin taitoja.
Onko toivoa silloinkin, kun sitä on vaikea kokea? On tilanteita, joissa eteen tulevat realiteetit ovat niin ankarat, että ainoa vaihtoehto on sopeutua niihin. Ei-toivottujen realiteettien hyväksyminen on ihmiselle luonnostaan epämukavaa. Meillä on taipumus välttää konflikteja, hakea mielihyvää ikävien tosiasioiden kohtaamisen sijaan tai kieltäytyä sopeutumasta asioihin, joita emme voi hallita. Realiteettien hyväksyminen saattaa jopa sotia psykologisia perustarpeitamme, kuten autonomiaa, kyvykkyyttä ja yhteenkuuluvuutta vastaan. Joskus voimme vaikuttaa vain omaan ajatteluumme. Uskallammeko tunnustaa kipeät tosiasiat, jotka rajaavat toimintaamme ja valintojamme ja pitää silti yllä toivoa – antaa mahdollisuuden realistiselle optimismille?
Helmi Kuusi: Kaipaatko tarinaasi muutosta?
Me ihmiset kerromme elämäntapahtumistamme itsellemme tarinaa, jonka avulla pyrimme ylläpitämään myönteistä ja johdonmukaista käsitystä itsessämme. Jokaisella meistä on oma sisäinen näytelmänsä, jonka hahmot saavat erilaisia rooleja: uhrit, syylliset, pelastajat. Narratiivimme tarjoaa syitä ja selityksiä alati muuttuvassa ja epäjohdonmukaisessa maailmassa: ”On ymmärrettävää, että ystäväni hermostui minulle, sitä se stressi tekee ihmiselle!”
Tarinamme kietoutuvat toisiinsa ja heijastelevat osaltaan myös aikamme kollektiivisia tarinoita. Niissä päähenkilö on vahvasti läsnä. Lehtien palstat herättävät kysymään: ”mitä juuri minä haluan elämältä?” Ruuhkavuosien käänteissä on nykyisin tavallista kadota työmaailman pyörteisiin ja hukkua vanhempainyhdistyksen viestiketjujen loputtomaan virtaan. Arjen rentoutumisvaatimukset pyyhkiytyvät ajoittain viinilasillisella, toisinaan maratonilla. Vapaa-aika saattaa kulua lähes huomaamatta somekanavien maailmassa, jossa yhdessä luomamme tarinat jäävät harmillisen ohuiksi ja vajaiksi. Vai onko tämä kokemus, joka kumpuaa juuri minun tarinastani?
Näytelmämme voi saada dramaattisen käänteen, jos syystä tai toisesta kompastumme oman teatterimme lavastuksiin. Me kaikki joudumme joskus kokemaan, miltä tuntuu eksyä harhailemaan oman elämänsä kulisseihin. Jostain syystä emme pystykään perustelemaan asioita totutulla tavalla ja menetämme tuon johdonmukaisen ja myönteisen kokemuksen itsestämme. Ehkä sisällä hiljaa kypsynyt turtuminen arjen kohtuuttomilta tuntuviin vaatimuksiin saavuttikin yllättäen lakipisteensä? Tai poikkeusajan jälkeinen töihin paluu olikin pettymys, jossa aikaisempaan työrooliin palaaminen tuntui yllättäen vaikealta. Jokin sai meidät hetkeksi havahtumaan ja meidän oli mahdollista nähdä teatterimme näyttelijät ja roolit – itse luomamme tarina – aivan uudesta näkökulmasta.
Kriisin voi nähdä mahdollisuutena muutokseen. Nykyisin puhutaan post- traumaattisesta kasvusta, jolla viitataan siihen, että elämänkriisin onnistunut käsitteleminen voi parhaimmillaan johdatella ihmisen joustavampiin arvoihin, asenteisiin ja toimintaan. Toisaalta jokaisella meistä on alati muutostarpeita, joiden täyttyminen tekisi elämästämme täydempää ja rikkaampaa. Juuttuminen pelkoihimme saa meidät kuitenkin usein pyörimään paikallamme kuin jumiutunut nauhuri. ”Miksi jätin kertomatta, että minua harmitti? Miksi en kerro useammin, mitä oikeasti tarvitsen?” Ajoittain meidän jokaisen on hyvä muistuttaa itseään, että juurikin näitä tarpeita kuuntelemalla on mahdollista vaikuttaa oman tulevaisuutensa käsikirjoitukseen. Tästä hetkestä alkaa nimittäin tulevaisuus, joka on paperi täynnä tyhjää tilaa. Millaisen tarinan sinä itse haluaisit siihen juuri nyt kirjoittaa?
Kuvat: Jaakko Paarvala
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2021.