Olen usein tuntenut itseni ulkopuoliseksi, kun klasareiden kesken jutellaan siitä, miten Brahms kamarimusiikissaan tavallisimmin rakentaa musiikillisen kliimaksin tai siitä, miten illan solisti fraseerasi Prokofjevin toisen osan hitaan linjan aivan tradition vastaisesti. Olen tilannetta auttaakseni lukenut opintojeni aikana useita tärkeitä ja arvostettuja opuksia aiheiden tiimoilta sekä yrittänyt väkinäisesti näytellä mukana kulloisessakin tilanteessa vaadittavaa ihastusta tai tuhahtelua. Vihdoin olen ymmärtänyt, että on OK olla olematta kiinnostunut siitä, mikä marginaalissamme on valtavirtaa.
Useat projektit, joissa olen ollut viimeisten 12 vuoden aikana mukana tai joita olen itse päässyt suunnittelemaan, ovat olleet taiteita yhdisteleviä tai taiteidenvälisiä. Sellaiseen minua ei ole kuitenkaan koulutettu, eikä sitä ole kukaan minulle opettanut, joten on ymmärrettävää, että olen tuntenut sen olevan jonkinlainen salainen pahe, jota täytyy tehdä siellä jossain vapaan kentän pimeissä uumenissa ja keskittää suuri osa ajasta ”perusrepertuaarin omaksumiseen” ja ”tradition sisäistämiseen”. Muuten en ole kokenut tulevani hyväksytyksi omassa yhteisössäni. Pitää todistaa, että osaa toista, ennen kuin voi tehdä jotain muuta. Mutta eihän siinä ole juurikaan järkeä! Eihän gynekologi todista osaavansa olla sydänkirurgi ennen kuin alkaa harjoittaa ammattia – ne ovat saman alan kaksi eri ammattia, jotka usein kysyvät erilaisia taitoja, luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia.
Hain viime keväänä ystäväni suosituksesta opiskelemaan Taideyliopiston ja Cirkon yhdessä järjestämään avoimen yliopiston koulutukseen nimeltä Taiteellisen Ajattelun Akatemia. TAA on moninainen joukko ihmisiä, jotka kaipaavat enemmän kuin mitä heille annetaan. TAAssa
pureudutaan erilaisiin esityksiin, niiden dramaturgisiin sekä kompositionaalisiin yksityiskohtiin ja rakenteisiin, opitaan, jaetaan, kuunnellaan ja kohdataan keskustelemalla. Monitaiteellisen yhteisön intensiiviperiodit laajentavat ajattelua ja lisäävät mielikuvituksellisimmankin mielen näkökulmia entisestään. TAA on eräänlainen taiteen erikoistumisopintojakso. Henkilökohtaisesti tärkeä kokemus on ollut, että TAAssa en koe olevani ulkopuolinen vaan yksi muista.
Suurin ihmetyksen aiheeni on kuitenkin edelleen se, olenko koko elämäni opiskellut väärällä alalla, vai kaipaako alani kehitystä monimuotoisempaan suuntaan? Puhutaan paljon siitä, että tulevaisuudessa muusikkous on hybridiosaamista. Mielestäni se on kuitenkin ollut sitä jo hyvän aikaa – vapaalla kentällä todennäköisesti aina. Annetaanko meille tarpeeksi koulutusta hybridiosaamiseen vai voisiko sitä vielä kehittää? Taiteellisen Ajattelun Akatemia on yritetty saada viralliseksi koulutusohjelmaksi Taideyliopistoon, siinä kuitenkaan vielä onnistumatta. Toivon kaikkien tulevaisuuden kaltaisteni puolesta, että se saataisiin tapahtumaan ja yhä useampi meistä ulkopuolisista voisi kuulua joukkoon.
Kuva: Asko Jonathan
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2021.