Kehityspsykologiassa korostetaan nykyisin kasvuiän ihmissuhteiden merkitystä psyykkisen kehityksen kulmakivenä. Tiedetään, että vuorovaikutusympäristöissä syntyneet kokemukset muokkaavat psyykkistä kehittymistä tavalla, jonka vaikutukset kantavat läpi elämän.
Pysähdyn nyt tarkastelemaan ammattimuusikon kehityshistorian ihmissuhteita psykologian näkökulmasta. Millaisia erityispiirteitä niistä on löydettävissä ja minkälaisille psyykettä haavoittaville kokemuksille ne saattavat altistaa?
Käsitys itsestä muodostuu vuorovaikutuksessa
Kehittyvän lapsen aivot ovat kuin sieni, joka imee tietoa ympäristöstään. Lasta ympäröivät ihmiset ovat peilejä, joiden kautta lapsi kerää tietoa itsestään – I feel you feeling me. Lapsi seuraa etenkin itselleen tärkeiden ihmisten kasvoilta, miten häneen reagoidaan, ja muodostaa tämän kautta käsityksen itsestään. Me aikuiset emme aina ymmärrä sitä valtaa, joka meillä on näiden kehittyvien aivojen rakenteen ja toiminnan muodostumisessa.
Lapsuuden kiintymyssuhteet hoivaajiin luovat pohjan kaikelle kehitykselle. Niillä on myös suuri vaikutus siihen, millainen suhde lapselle muodostuu musiikkiharrastukseensa. Lapsi sijoittaa opettajiinsa odotuksia, toiveita ja pelkoja – sellaista tunnemaailman materiaalia, joka on peräisin varhaisista ihmissuhteista. Se, miten lapsi tulkitsee opetusympäristöjen vuorovaikutustilanteita, riippuu paljon siitä, miten hänen aiemmat merkitykselliset ihmissuhteensa ovat rakentuneet. Myös lapsen temperamentti ja elämäntilanne vaikuttavat siihen, miten sensitiivinen hän on opetustilanteissa.
Suurin osa aikuisista haluaa tukea lapsia psyykkisessä kehittymisessä. Kehityksellisiä traumoja synnyttävä käytös onkin usein tiedostamatonta ja kumpuaa aikuisten omista psyykkisistä haavoista. Tässä tragedia piileekin: hyvä tahtotila ei riitä, jos omassa psyykessä on paljon käsittelemätöntä traumaperäistä ainesta.
Lahjakkuuden tragedia
Musikaalinen lapsi herättää ympäristössään ihailua, mikä on käsin kosketeltavissa kuunneltaessa esimerkiksi puhetta musiikin ihmelapsista. Vanhemmat ja opettajat ihannoivat usein lapsen soittamiseen liittyviä kykyjä. Lapsen lahjakkuus on omiaan tuottamaan narsistista tyydytystä, etenkin, jos aikuisella itsellään on haavoittunut itsetunto. Tuolloin hän janoaa todisteita omasta riittävyydestään. Lapsen tai oppilaan musiikkiharrastus saattaakin alkaa välineellisesti täyttää itsetunnon hauraita kohtia. Lasta idealisoiva käytös on usein tiedostamatonta ja tahatonta. Se on myös hyvin inhimillistä ja jossain määrin tavallistakin.
Ihannointi altistaa lasta uskomukselle, että musiikkiharrastus tekee hänestä jotenkin erityisen. Hänelle voi syntyä ehdollisen rakkauden illuusio: ”kun soitan ja onnistun, olen pidetty ja pysyn minulle tärkeiden ihmisten mielissä”. Onnistuessaan lapsi havaitsee ympäröivien aikuisten kasvoilla iloa ja ylpeyttä. Hän kiinnittyy soittamiseen, koska sen aiheuttamat reaktiot itselle tärkeissä ihmisissä tuottavat hänelle mielihyvää.
Lapsen soittoharrastuksen idealisoiminen voi näyttäytyä myös vaativuutena. Vanhemman tai opettajan liiallinen vaativuus suhteessa lapsen tekemiseen voi kummuta kuitenkin myös muista psyykkisistä lähtökohdista. Taustalla voi olla esimerkiksi kohtuuton itsekriittisyys, joka etenkin tiedostamatta voi levitä omiin lapsiin. Liiallinen vaativuus on omiaan synnyttämään lapsen mielenmaisemaan taipumusta suorittamiseen ja omien tarpeiden sivuuttamiseen.
On tärkeää tiedostaa, että lahjakkuuden terve tukeminen poikkeaa sen ihannoinnista. Lasta tulisikin kannustaa harjoitteluun ja tukea sitoutumaan harrastukseen – uuden taidon oppiminen vaatii pitkäjänteistä työskentelyä. Liiallinen vaativuus kumpuaa eri lähtökohdista.
Kehittyvän ihmisen tunne-elämä
Lapsella on sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi aitona itsenään omien kokemustensa kanssa. On tärkeää, että lapselle tärkeät aikuiset ymmärtävät tukea häntä musiikkiharrastuksen yhteydessä heräävien tunteiden kanssa. Tämä edellyttää aikuiselta paitsi kykyä tiedostaa, myös säädellä omia tunteitaan. Tuolloin hän kykenee tunnistamaan, mitä lapsessa tapahtuu.
Parhaimmillaan lapselle tärkeät aikuiset normalisoivat ja rauhoittelevat häntä vaikeiden tunteiden kanssa. Näin syntyy kokemus siitä, että oman kokemusmaailman negatiiviset tuotteet ovat ymmärrettäviä ja siedettävissä, eikä niitä tarvitse hävetä: ”olen arvokas juuri sellaisena kuin olen”. Aikuisten avustuksella lapsi oppii, etteivät tunteet ole vaarallisia – niitä ei tarvitse peittää.
Musiikkiharrastuksen yhteydessä lapsi havainnoi ympäröivistä ”peileistään”, minkälaisia reaktioita hän omalla toiminnallaan herättää muissa ihmisissä. Jos lapsi esimerkiksi kohtaa epäonnistuessaan aikuisen kasvoilla johdonmukaisesti ilmeettömyyttä, pettymystä tai hämmennystä, hänelle voi syntyä pelko: ”jos epäonnistun, jotain pahaa tapahtuu”. Tämä on omiaan synnyttämään jännitteistä suhdetta esiintymiseen, sillä esiintymisjännitys kumpuaa epäonnistumisen pelosta.
Psyykkinen haavoittuminen
Trauma Mind Body -konferenssissa 2020 moni asiantuntija nosti esille kapean ymmärryksemme traumoista ja niiden syntyjuurista. Käsitys traumasta rajautuu usein koskemaan vain äkillisiä ja järkyttäviä tapahtumia, vaikka moni meistä kantaa tietämättään mukanaan kehityksellisiä traumoja, joiden syntyprosessi ja oirekuva ovat paljon huomaamattomampia.
Kehityksellinen trauma syntyy syvälle ihmisen kokemusmaailmaan pikkuhiljaa niiden tulkintojen seurauksena, joita lapsi vuorovaikutustilanteissaan johdonmukaisesti tekee. Lapsen kokemus itsestään syntyy lähtökohtaisesti suhteessa lähimpiin hoitajiin, mutta myös muilla ihmissuhteilla on vaikutusta siihen, minkälaiset kokemukset itsestä vahvistuvat. Soitonopetus voi myös mahdollistaa lapselle psyykettä korjaavia kokemuksia turvallisen aikuisen seurassa.
Kehitykselliset traumat aiheuttavat moninaisia oireita, joiden kirjo kattaa alleen muun muassa psyykkistä oireilua, epäterveitä selviytymiskeinoja ja persoonallisuuden rakenteen narsistista problematiikkaa. Tarve tuoda itseään jatkuvasti esille saattaa kätkeä alleen kipeitä varhaisia tulkintoja siitä, että vain saavutusten kautta on mahdollista pysyä itselle tärkeiden ihmisten mielissä. Kielletty psyykkinen materiaali asuu myös yhteisöjen ”ilmassa”, jota muusikot hengittävät: ilmapiirissä, hiljaisissa normeissa ja kollektiivisessa vaikeudessa käsitellä tunteita tai kohdata omaa riittämättömyyden pelkoa. Nämä ilmiöt eivät näy päällepäin – ne asuvat syvällä pintakuoren alla.
Sukupolvien jatkumo
Olemme niin yhteiskunnassamme, perheemme kautta kuin taidekulttuurissamme osa jatkumoa, jossa tiedostamaton ja käsittelemätön psyykkinen materiaali kulkeutuu sukupolvelta toiselle. Sukupolvien yli kulkevat ketjut koskettavat jokaista ja tulevat näkyviksi monin tavoin myös yhteiskunnassamme. Monet aikakautemme ilmiöt ilmentävät menneisyyttä, josta ne osaltaan kumpuavat.
Moni muusikko on kasvanut opetuskulttuurissa, jossa on ollut myös häpeälle altistavia piirteitä. Lapsen kehittymiseen liittyvä ymmärrys on pikkuhiljaa kuitenkin lisääntynyt ja psyykkisiä haasteita on ryhdytty sanoittamaan enemmän myös julkisessa keskustelussa. Myös musiikkimaailmassa on koittanut aikakausi, jossa ilmapiiri psyykkisten ilmiöiden yhteiselle käsittelylle on aiempaa avoimempi.
On mielenkiintoista pohtia, miten moninaisin tavoin menneisyys tulee näkyväksi tänä päivänä. Kasvatukseen liittyen on tunnistettu, että autoritäärisessä ympäristössä kasvaneelle saattaa syntyä taipumus liialliseen rajattomuuteen omassa vanhemmuudessaan. Olisi tärkeää pohtia, esiintyykö vastaavaa liikehdintää myös opetuskulttuurissa. Moni opettaja on ilmaissut ahdistustaan siitä, ettei lapsilta uskalla enää vaatia mitään. Ollaanko arvioinnin ja vaativuuden suhteen menossa ojasta allikkoon?
Kohti psyykkistä työskentelyä
Me ihmiset olemme mestareita ohittamaan tunnekokemuksiamme. Vankkojen ja näennäisesti toimivien selviytymismekanismiemme ansiosta porskutamme eteenpäin kuuntelematta, mitä kehomme ja mielemme yrittää meille usein kertoa. Tämä lienee tuttua jossain määrin jokaiselle. Suorittaja jatkaa suorittamista, perfektionisti täydellisyyteen pyrkimistä, välttelijä välttelemistä, juomiseen turvautuva juomista. Miksi? Koska selviytymismekanismimme ovat kehittyneet psyykkiseen maailmaamme syystä: säilyttämään psyykkisen koostuneisuutemme.
Meidän voi olla vaikeaa kyseenalaistaa kehittämiämme psyykkisiä selviytymiskeinoja, sillä totuttujen tapojen kyseenalaistaminen herättää meissä turvattomuutta. Saatamme myös pystyä havainnoimaan ja analysoimaan muiden ongelmia, mutta sokaistumme, kun kyse on omista traumakokemuksistamme. Toisaalta saatamme myös pystyä tiedostamaan näitä psyykkisiä haavoja hyvinkin, mutta sokaistumme silti siinä tavassa, jolla siirrämme niitä tiedostamattamme eteenpäin. Tämä on inhimillistä.
Meidän voi olla vaikea puuttua asioihin, jotka edellyttävät oman toiminnan tai organisaatiokulttuurin kriittistä tarkastelua. Soitonopettajien olisi hyvä uskaltautua tarkastelemaan omia toiveitaan suhteessa oppilaisiinsa. Mitä minulle merkitsee se, että oppilaani pärjäävät? Opettajalla voi olla mahdollisuus myös tarvittaessa pyrkiä hillitsemään vanhempien narsistisia pyrkimyksiä ja asettaa rajoja lapsen musiikkiharrastuksessa. Arvioinnin poistamisen sijaan tulisi pohtia, millaisesta palautteesta lapsi ja nuori missäkin kehitysvaiheessa hyötyy. Palautteella voi olla tärkeä työskentelyyn motivoiva voima.
Uskon, että muutos alkaa aina tiedostamisesta ja asioiden sanoittamisesta. itsemyötätunto on tärkeä osa kaikkea muutosprosessia – me kaikki olemme tavalla tai toisella haavoittuneita ja siirrämme psyykkistä kuormaamme jälkipolville. Omaa psyykkistä maailmaa on hyvä lähestyä uteliaasti havainnoiden. Elänkö omien todellisten tarpeitteni mukaista elämää? Tiedänkö, mitä kokemusmaailmassani oikeasti tapahtuu? Jos päältä riisutaan vaatimukset, roolit ja normit, millainen minä sieltä alta löytyy? Uskallanko katsoa?
Silja Nummi: Ihmiskäsitys ja työelämä
Helmin kirjoitus käsittelee sitä, miten varhaiset musiikkiopintojen aikaiset ihmissuhteet ja kokemukset vaikuttavat muusikkouteen. Näillä on merkitystä myös ihmiskäsityksellemme. Tieteistä ja taiteista löytyy lukuisia ihmiskäsityksiä ja -kuvia. Työelämässä ihmiskäsitykset ovat tärkeitä, ne vaikuttavat kaikkiin ihmissuhteisiin. Työyhteisöissä ja organisaatioissa niillä on vaikutusta esimerkiksi rekrytointiin, keskustelukulttuuriin, päätöksentekoon. Millaisia ovat ihmiskäsitykset musiikkialalla?
Ihmiskäsitys on kokonaisnäkemys ihmisestä. Tätä käsitystä voimme tietoisesti rakentaa, mutta se kehittyy myös tiedostamatta. Psykologi Lauri Rauhalan mukaan ihmiskäsityksellä voidaan tarkoittaa perusasennoitumista toisiin. Siihen vaikuttavat kulttuuriperinteet, teoreettinen tieto ihmisestä, henkilökohtaiset kokemukset sekä uskomukset ja ideologiat. Perusasennoitumisesta kertoo esimerkiksi se, mitä arvostamme: asema, osaaminen, kokemus vai näkemys?
Myönteinen avoin suhtautuminen toisiin auttaa kohtaamaan toisenlaisia ihmisiä. Jokaisella on muihin ihmisiin liittyviä syvälle juurtuneita – yksilöllisesti värittyneitä ajattelumalleja. Toisinaan ennakkoluulot ja asenteet johtavat rajoittuneisiin luokitteluihin: naiskapellimestari, taiteilijanero tai kakkosviulisti. Muistan vuosien takaa kuulleeni sattumalta, kun yhteinen työtuttumme kehui ystävääni: ”Oletpa harvinaisen fiksu viulistiksi!”. Ehkäpä tämä kommentti kertoi enemmän työtutusta kuin ystävästäni ja hänen älykkyydestään.
Ihmiskäsitys liittyy myös ihmisen motivaatioon ja oppimiseen. Urheilijoita valmentanut Alpo Suhonen on sanonut, että tulevaisuuden urheiluvalmennuksen kehityssuunta on nuoren ihmisen ymmärrys, ihmisenä olemisen ymmärrys, eli ihmiskäsitys. Nuoreen urheilijaan suhtautuminen välineenä, objektina ja suorittajana, estää häntä kehittymästä kohti ”kokonaisvaltaista ihmiselämää”. Myös nuoren muusikon identiteetti ja elämä saattaa rakentua liian kapeasti. Riskinä on, että ammatillisesta menestyksestä tulee elämässä onnistumisen mittari.
Mitä kaikkea voimme palauttaa ihmiskäsitykseen? Ainakin sen, miten kohtelemme toisiamme. Mietin asiaa, kun seurasin kesällä punkstoo-kohun käynnistämää keskustelua. Palatessani elokuussa töihin luin Sibelius-akatemian dekaani Emilie Gardbergin omaan kokemukseen pohjaavan musiikkialan häirinnästä kertovan kirjoituksen ”Aldrig mera skam” Hufvudstadsbladetista. Sain taas yhden hyvän syyn jatkaa pohdintoja.
Päivi Rissanen: Työelämästä tuttu huijaritarina
Onko sinustakin joskus tuntunut töissä siltä, että osaamisesi ei ole totta? Tai että jotenkin onnistut jatkuvasti hämäämään ja petkuttamaan työkavereita taidoissasi ja kyvyissäsi? Vaikka soitto taas kerran kulki hyvin, niin todellisuudessa mikään ei ollut omaa ansiota. Ja jos kyseessä ei ollut huijaus, niin sitten onnenkantamoinen.
Opiskellessani nuorena viulistina ulkomailla solahdin työelämään nopeasti. Yksi työtarjous poiki seuraavan, kun kollegat laittoivat nimen kiertämään. Asiat sujuivat siis hyvin. Minua vaivasi kuitenkin omituinen tunne. Olin varma, että jos muut tietäisivät, miten ihan oikeasti soitan, niin keikat loppuisivat siihen. Etsin myötätuulelle erilaisia selityksiä: kaikki oli puhdasta tuuria ja sattumaa, satuin hymyilemään oikeaan aikaan ja oikealle ihmiselle, jotenkin onnistuin vahingossa antamaan osaavan vaikutelman, tai suomalaismuusikoilla vaan oli kaupungissa niin hyvä maine – toistaiseksi! Mieleeni ei juolahtanut sellainen vaihtoehto, että joku saattoi tehdä työskentelystäni positiivisia havaintoja. Tai että työtoverini – vastuulliset tolkun ihmiset – laittoivat oman maineensa peliin suosittaessaan nuorta kollegaansa. Minua vaivasi niin sanottu huijariajattelu.
Helmi kirjoittaa artikkelissaan lahjakkaiden ja musikaalisten lasten ihannoinnista, jolla voi olla monenlaisia haitallisia seurauksia myöhemmin elämässä. Psykologi Tiina Ekmanin mukaan myös huijariajattelun juurisyy saattaa löytyä lapsuudesta. Lahjakkaiden muusikonalkujen ylipursuava kehuminen voi tuottaa vääristyneen käsityksen omasta itsestä, etenkin jos heitä kohdellaan muita erityisempinä. Kupla on vaarassa puhjeta siinä vaiheessa, kun siirrytään ammattiopintoihin ja muiden lahjakkaiden pariin. Kokemus omasta itsestä voi olla hyvin ristiriitainen ja hämmentävä.
Itse olin lapsena ihan tavallinen musiikin harrastaja, en erityislahjakkuus, jota olisi ylenpalttisesti kehuttu. Siirtymä musiikkiopistosta Sibelius-Akatemiaan ei juurikaan muuttanut minäkuvaani. Huijariajattelu alkaakin Ekmanin mukaan useimmiten vasta aikuisena ja työelämässä. Erityisesti kilpailullinen työilmapiiri ruokkii huijariajatuksia, jos omaa osaamista ja ammattitaitoa pitää todistaa muille jatkuvasti. Vääristyneet ajatukset voivat vähitellen juurtua syvälle identiteettiin ja muovata käsitystä itsestä negatiiviseen suuntaan. Jatkuva riittämättömyyden tunne voi johtaa lopulta työuupumukseen.
Olen pohtinut, miksi huijariajattelu liittyi juuri orkesterityöhön. Onko toimintakulttuurissamme sellaisia erityispiirteitä, jotka ruokkivat sitä? Saammeko riittävästi palautetta ja annammeko sitä myös muille? Minkälaista on saamamme palaute, onko se yhtenä hetkenä ylentävää mutta seuraavassa sekunnissa alentavaa? Uskallammeko tehdä virheitä ja voimmeko luottaa siihen, että saamme uusia oppimisen mahdollisuuksia? Onko maineella ja menestyksellä jo sellainen painoarvo orkesterimaailmassa, että muut arvot unohtuvat? Miksi jaamme niin vähän sitä, miltä töissä ihan oikeasti tuntuu?
Pauliina Valtasaari: Viisauden ulottuvuudet ajattelun työkaluna
Vanhemmille ja soitonopettajille on suuri ilo nähdä, kun lapsi on motivoitunut oppimaan uusia taitoja. Oppimisessa on tuolloin jotain kepeää, kuin virta veisi lasta kohti päämääräänsä. Kehittyvä lapsi tarvitsee myös turhautumisen kokemuksia sopivassa määrin annosteltuna: hän joutuu sitkeästi venyttämään osaamisensa rajoja, jotta oppisi uusia taitoja.
Pohdin, voisiko tämän kertaista aihetta tarkastella kolmiulotteisen viisausmallin (Clayton & Birren 1980; Ardelt 2003; Spännäri & Kallio 2020) valossa. Malli koostuu kognitiivisesta, reflektiivisestä ja myötätuntoisesta viisaudesta. Nämä kaikki viisauden ulottuvuudet kytkeytyvät toisiinsa.
Kognitiivinen viisaus on nöyryyttä kohdata omien tietojen ja taitojen rajallisuus. Halua kurottaa kohti laajempaa ymmärrystä sekä kykyä tarkastella asioita systeemisinä, jopa paradoksaalisina ilmiöinä. Se on elämän epävarmuuden ja toimintaa rajaavien realiteettien hyväksymistä. Voinko vaikuttaa lapsen sisäisen motivaation kehittymiseen? Mitä minun tulisi tietää ja oppia? Mihin en voi vaikuttaa?
Aikuisen tulee tunnustella herkästi, minkälaista tukea lapsi milloinkin tarvitsee. Lapselta saa vaatia ikätason mukaan psykologisesti turvallisissa olosuhteissa, jotta hän kehittyisi ja saisi kokea oppimisen iloa. On kuitenkin usein vaikea tietää, tulisiko lasta kannatella vaikean ajanjakson yli, vaatia häneltä enemmän, vai olisiko tärkeintä päästää irti. Lapsi ei itsekään osaa aina tunnistaa, onko hän motivoitunut.
Reflektiivinen viisaus on ilmiöiden pohtimista erilaisista perspektiiveistä. Reflektiiviseen viisauteen kuuluu kyky tutkia kriittisesti omia ajatuksia, uskomuksia ja toimintaa sekä niiden seurauksia. Pyrkimyksenä on vahvistaa itsetuntemusta ja kypsää vastuunkantoa omista valinnoista ja toiminnasta ilman tarvetta syyttää muita vastoinkäymisistä. Aikuisen hyvää tarkoittava tuki ja omien toiveiden projisointi lapseen ovat usein vaikeita erottaa. Kaikki lapset eivät saa soittamisesta suurta iloa, vaikka taitavia olisivatkin. Miksi lapsen onnistuminen on minulle tärkeää? Onko taustalla jokin oma täyttymätön tarpeeni, esimerkiksi arvostuksen kokemuksen puute?
Myötätuntoinen viisaus on toisen ihmisen rinnalla kulkemista ja tietoista hyvän tekemistä. Suuntautumista itsekkäistä pyrkimyksistä poispäin kohti toisia ihmisiä. Tällöin ihminen pyrkii lievittämään muiden kärsimystä sekä kykenee osoittamaan myötätuntoa ja lempeyttä myös itseään kohtaan. Miten voin osoittaa lapselle tukea ja myötätuntoa? Mikä hänen kasvuaan ja kehitystään juuri nyt palvelee?
On myös soitonopettajan oman työmotivaation kannalta merkittävää, että hän saa poimia työnsä hedelmiä ja nähdä oppilaansa kehittyvän. Jos koskaan ei saa vaatia mitään, ei kukaan – oppilas eikä opettaja – koe myöskään onnistumisen iloa. Kuinka nämä eri näkökulmat yhdistetään viisaasti lapsen kasvua ja hyvinvointia rakentaen?
Teksti: Helmi Kuusi
Kuvat: Jaakko Paarvala
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 5/2021.