Soolona V – Flamencoa suomalaisittain

Joonas Widenius (s. 1980) on jo pitkään ollut maamme näkyvin flamencokitaristi. Tanssiteosten säestämisen ohella Widenius keikkailee oman trionsa kanssa aina kun se on ollut taloudellisesti mahdollista. Suomi on kuitenkin äkkiä kierretty, ja on siinä kulujakin, kun perkussiosoittaja Karo Sampela täytyy lennättää keikoille aina Espanjasta.

Niinpä Widenius tekeekin suurimman osan keikoistaan soolona – Suomen keikkojen lisäksi aika usein myös Euroopassa. Se on mahdollista pitkäjänteisen kenttätyön ansiosta. Widenius on tehnyt useamman pitkäsoiton lisäksi myös huomattavan määrän videoita omalla YouTube-kanavallaan. Niiden kautta seuraajia on tullut ympäri maailmaa.

Maailmalla Widenius profiloituu flamencon sijaan nykykitaristiksi, jolla on musiikissaan flamencovaikutteiden lisäksi voimakkaat skandinaaviset juuret. Se näkyy vahvasti visuaalisessa brändissä, jossa vaalea Widenius näyttää aivan viikinkipäälliköltä. Imagoa vahvistavat biisien nimet, jotka viittaavat Pohjolaan. Mutta Suomessa hänet tunnetaan nimenomaan flamencon taiturina. Wideniuksen puhelin soi, jos firman Espanja teemaisiin bileisiin kaivataan musiikkia.

Trion ja soolokeikkailun eri puolet

Widenius tekee heti kättelyssä selväksi, että hän keikkailisi mieluummin enimmäkseen trionsa kanssa. Yhteissoiton auvoisuuden lisäksi kiertämisen liepeillä kun on aina paljon luppoaikaa. ”Trion kanssa se kaikki kiertämiseen liittyvä on tilanteen jakamista. Keikan ulkopuoliset hetket ovat tietenkin huomattavasti kivampia porukalla kuin yksin jossain hotellin aulabaarissa”, sanoo Widenius.

Toisaalta ei Widenius ihan herkästi ahdistu yksinkään. Päinvastoin. Torniolaislähtöinen kitaristi sanoo olevansa myös erakkoluonne, joka voi sulkeutua päiväksi kirjaa lukemaan. ”Soolokeikkailu sopii luonteelleni. Olen lähtökohtaisesti introvertti ja epäsosiaalinen tyyppi. Yksinkertainen elämä ja puurtaminen on ihan mieleistä minulle. En esimerkiksi voi sanoa, että olisin korona aikana kärsinyt yksinäisyydestä. Minusta on ollut oikeasti mielekästä eristäytyä ja tehdä mitä haluan. Kaikessa on puolensa”, pohtii kahden lapsen perheenisä.

Widenius ei jää sanattomaksi. Muusikkokaverit tietävät hänen olevan mies, joka sanoo mitä ajattelee – usein pohjoissuomalaisella huumorilla höystettynä. Widenius on myös eränkävijä, joka lähtee vähintään joka syksy patikkaretkelle Lappiin. Kulkeminen on siis verissä.

Kysyntää on pandemiasta huolimatta ollut kivasti, ja Widenius kävi jo keväällä keikoilla Saksassa. Korona-aikaa hän ei ole muutenkaan hassannut, vaan käyttänyt sen tehokkaasti hyväkseen tekemällä uusia videoita. Ne syntyvät Helsingin Itä-Pakilassa sijaitsevan kotitalon kellarissa, jossa on kitaristin työhuone. Siivouskomeron kokoiseen huoneeseen on rakennettu myös black box, jossa pystyy tekemään opetus- ja soittovideoita. Toki videoita on tehtailtu myös isommissa studio-olosuhteissa ja trion kanssa, mutta seuraajien vuoksi materiaalia täytyy tehdä säännöllisesti. Ne Widenius tekee täysin itse.

Tee-se-itse-mies kuvaa hyvin Wideniusta. Äänittäjäkoulutus suo hyvän teknisen ymmärryksen. Keikoillakin Widenius hoitaa lavaäänentoiston aina itse. ”Kaksi pienikokoista AER-vahvistinta kulkee helposti. Niiden kanssa minulla on automaattisesti lavalla aina hyvät soundit. Pienet salit ja taidemuseokeikat menee pelkillä omilla vahvistimilla.”

Myös kitaran mikrofoni on aina oma. Vahvistimia on kaksi, koska Wideniuksella on mahdollisuus tehdä toiseen kanavaan efektoitu soundi. Sitä hän käyttää varsinkin trionsa kanssa. Eikä hän välttämättä tarvitse edes autoa keikkailuun: ”Jos menen julkisilla, vedän vahvistimet kaljakärrytyyppisellä rullakolla, ja kitara kulkee selässä.”

Tyypillinen soolokeikka

Soolokeikkailijan täytyy olla itseohjautuva. Muusikko on usein roudari, kiertuemanageri ja merkkamyyjä samassa persoonassa. Se vaatii särmää luonnetta. Wideniuksella keikan rakentaminen menee tutuin askelmerkein.

”Tulen paikalle 2–3 tuntia etukäteen, tapaan järjestäjät ja käyn tsekkaamassa salin. Pistän oman setupin pystyyn ja soittelen jonkin aikaa. Käyn myös lämpiössä katsomassa levymyyntitiskin paikan ja tutkin reitin, miten pääsen suoraan lavalta sinne mahdollisimman nopeasti. Jos vielä on aikaa, käyn syömässä, muuten jään odottelemaan takahuoneeseen. Keikan jälkeen menen heti levymyyntitiskille. Minun tavoitteeni on se, että olen tiskillä ennen kuin ensimmäinen ihminen kävelee salin ovesta ulos. Kun levynmyynnit on hoidettu, laitan kamat kasaan.”

Wideniuksella on koko oma katalogi myytävänä: viisi eri albumia ja nuottikirja. ”Niistä tulee merkittävästi lisätuloja. Viime kiertueella myin keskimäärin sadalla eurolla levyjä joka keikalla, ja kymmenen keikan jälkeen myyntiä oli yli 1 000 €. Kyllä se kannattaa tehdä mieluummin kuin olla tekemättä.”

Suurin haaste on tylsistyminen keikkojen välissä. ”Pitkäkään matka ei ole ongelma, koska kuuntelen yleensä äänikirjoja. Ajaminen, lämmittely, soundcheck ja keikka menee, mutta se yksin oleminen voi sen jälkeen olla apaattista.”

Widenius kiertääkin mielellään keikkakaupungin taidenäyttelyt, eikä halua notkua turhaan takahuoneessa. ”Vietän keikkapaikalla suhteellisen vähän aikaa. Minulla ei ole esimerkiksi tapana tulla takahuoneeseen lämmittelemään skaaloja. Kitara odottaa lavalla, ja joskus kävelen suoraan soittamaan.”

Wideniuksen keikoista puolet on konserttisaleissa, toinen puoli on pienillä klubeilla ja taidemuseoissa. Kapakoissa hän ei juuri keikkaile, ja vaikea olisi sinne kitaramusiikkia kuvitellakaan. Widenius kuitenkin lähtee minne vain pyydetään ja haluaa kohdata yleisön sellaisenaan. Syntynyt kommunikaatio tekee hyvän keikan. Joskus sitä on vaikeampi aistia, jos yleisö ei reagoi.

”On hetkiä, jolloin ei yhtään tiedä, mitä yleisö ajattelee. Sitten keikan jälkeen ihmiset voivat selittää haltioituneina, kuinka hieno keikka oli!”

Wideniuksella on niksinsä, joilla hän luo kontaktin yleisöön kitaran avulla. ”Ensimmäiset pari biisiä on keskeinen osa keikkaa. Alussa pitää olla rauhallinen ja tuttu biisi. Siinä on aikaa rauhoittua tilanteeseen, ja saan lämmiteltyä näpit. Pyrin kuuntelemaan, miten yleisö reagoi. Saatan venyttää melodioita ja aistin yleisöä”, hän pohtii.

Jos Widenius ei saa yleisöön kontaktia, hän saattaa käyttää hyväkseen luontaista taipumustaan ja sulkeutua omaan kuplaansa. ”Jos minulle tulee sellainen olo, että en ota ihmisistä selvää, soitan itselleni. Keikan jälkeen sitten selviää, mitä he pitivät.”

Tutut ja yllättävät toiveet

Aika ajoin Widenius tilataan soittamaan taustamusiikiksi ”jotain espanjalaista”. Se hoituu laajalla skaalalla. Joskus yleisön toiveet kuitenkin kertovat siitä, kuinka vähän flamencoa Suomessa tunnetaan. ”Harvinaisen monesti minulta on pyydetty keikalla, että soita Myrskyluodon Maija – siis flamencokitaristilta!”, nauraa Widenius.

Toinen biisi, jota häneltä säännöllisesti pyydetään, on jokaisen klassisen kitaristin peruskauraa oleva Romance Anónimo (Spanish Romance). Se tosin kysytään nimellä ”Kielletyt leikit”. Recuerdos de la Alhambra on vähän tiedostavamman kuulijan toive. Sen Widenius soittaa flamencoversiona eli viisiäänisenä tremolona – silloin kun soittaa.

Usein keikan jälkeen pelimannille satelee myös kysymyksiä, kuten ”missä olet opiskellut?”, tai jopa ”kauanko olet harrastanut ’flamengoa’?”. Viisivuotiaana kitaristin uran valinnut Widenius on soittanut flamencoa ammattimaisesti jo parikymmentä vuotta. Se on tarkoittanut pitkiä aikoja Espanjassa. Hän on myös valmistunut konservatoriosta pääaineenaan klassinen kitara.

Yleisön kanssa keskustelu on silti tärkeä osa keikkaa. ”Tyypillinen keskustelunaihe on myös ’Minäkin olen soittanut kitaraa!’. Se tympäisee, mutta joviaalisti ne pitää hoitaa. Vaikka itselle se olisi kuinka väsyttävä tilanne, sille ihmiselle se saattaa olla ainutlaatuinen keskustelu”, sanoo Widenius.

 

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 5/2021.