Alkusoitto
Istun pianon ääreen ja haen sormiini d-mollin. Alan soittaa Winterreisen ensimmäisiä tahteja. Kuuntelen oikean käden melodiaa, sen ensimmäistä puolisävelaskelta, laskeutumista diskantista keskirekisteriin, kömpelösti soittamaani trilliä. Jatkan laulaen. Hampaiden ja alahuulen välistä puristuva f-äänne tuntuu vastustuksena kehossani. Sen soinniton ilmavirta vapautuu soimaan muutaman kerran tärähtäväksi r-äänteeksi. Laulajan sävelet ovat kehon sointia. Soinnittomat äänteet katkaisevat soinnin, ovat vieraita. Painoton kohotahti, fraasin suunta, pianosatsin vääjäämättömästi toistuvat kahdeksasosat pakottavat eteenpäin, enkä voi jäädä tunnustelemaan ensimmäisiä äänteitä rauhassa, vaikka haluaisin. Vieras jääköön vieraaksi.
Torstaina 12.3.2020 kaikki muuttui. Freelancelaulaja juo kahvia ja lukee uutista hallituksen tiedotustilaisuudesta, jossa kerrottiin Suomessa voimaan tulevista koronarajoituksista. Ennen edellisen illan esitystä hän on arvuutellut kollegoidensa kanssa, koska rajoitukset leviävät Euroopasta Suomeen. Silti niiden tulo on shokki. Hän menee kotiin ja lukee sähköpostista, että kevät on peruttu. Virus on uusi ja vieras. Epätietoisuus ruokkii mielikuvitusta uutisten maalaamat kauhukuvat polttoaineenaan. Kesä tulee kuitenkin nopeasti ja epidemian aiheuttama henkinen kuormitus sulaa hetkeksi auringonpaisteeseen. Syksyllä hän saa tehdä vähän aikaa työtään kuin muistumana siitä, miten asiat joskus olivat. Nousevat tartuntaluvut kuitenkin keskeyttävät taas kaiken.
Menneisyys
Freelancelaulajalla ei ole vakituista työpaikkaa eikä työyhteisöä. Hän on ulkopuolinen, jonka työsopimuksessa lukee esimerkiksi ”vieraileva solisti”. Hienolta kuulostava titteli tarkoittaa viikkojen tai kuukausien palkatonta valmistautumistyötä ja potentiaalia niin kokonaisvaltaisesti tyydyttäviin laulamisen kokemuksiin, että kaikki muu unohtuu. Toisinaan hän on käymässä kuukausipalkattujen kollegojen rinnalla. Heidän joukossaan hän saa hetken kuvitella olevansa osa vakiintunutta joukkoa, mutta kun lavan valot sammuvat, hän tietää sen olleen vain illuusio. Hän eroaa kollegoista, palauttaa kulkulupansa ja jatkaa matkaa. Samaan paikkaan seuraavana päivänä, tai seuraavalla viikolla palaavat kollegat kohtaavat uuden vierailijan ja edellisen muisto haihtuu hiljalleen työpaikan käytäviltä.
Jos freelancelaulaja on menestynyt ja kiireinen, hän viettää paljon aikaa siirtymiseen paikasta toiseen. Hän odottaa junaa, ajaa autoa, istuu lentokoneessa. Syö samaa aamiaista eri hotelleissa ja pakkaa lentokoneen matkatavarahyllyyn mahtuvaa laukkuaan. Matkustamisen rasituksista huolimatta hän tuntee iloa ja merkityksellisyyttä uuden tai jo tutuksi käyneen esiintymistilan ovella. Hän suunnittelee seuraavia työmatkoja ja aikatauluttaa harjoittelua. Silloin kun hän tekee työtä samassa paikassa viikkoja, hän ei ehdi miettiä, miksi tuo toinen samaa työtä tekevä saa kuukausipalkkaa, palkallisen sairausloman ja työterveyshuollon. Hän tekee taidetta. Hän on instituutioiden vahvistama ammattilainen.
Kun työtä ei syystä tai toisesta ole, hän pysyy paikallaan. Hän harjoittaa ammattiaan – kutsumusta – kotona yleisönään villakoirat, työyhteisönään päässä soivat kanssamuusikoiden sävelet. Pitkä kotona konsertoinnin jakso saa hänet levottomaksi. Kotiarki sujuu omalla painollaan, mutta jotain puuttuu. Hänen äänensä ei kietoudu sointimassaan eikä laulamisen ilo yhdisty muiden iloon. Hän on sitoutunut ammattiinsa, mutta aivan kuin ammatti ei olisi sitoutunut häneen. Hänen täytyy itse muistaa taiteensa arvo ja luottaa tulevaisuuteen. Epäilys hiipii hänen mieleensä. Mitä on muusikkous ilman jaettua kokemusta? Voiko olla esiintyvä taiteilija, jos ei esiinny?
Haen ääneeni lämpöä ja pyöreyttä, rakkautta.Toukokuu, vihreys, heräävä elämä, muille laulaminen. Haluan häivyttää dissonanssit ja tuntea fraasin soljuvan kehostani keväisen puron lailla. Soivat konsonantit sitovat sävelet toisiinsa saumattomasti. M-äänteet värähtelevät lämpimästi kasvoillani. Sävellaji käy toivon, onnen ja haikeuden rinnakkaisduurissa. Rakkaus, avioliitto. Kutsumus, sopimus. Ihminen, yhteiskunta. Haluan äänelläni kietoa ne toisiinsa. Pitää niistä kiinni ja kiinnittää ne kehooni. Pianon tyly g-molli ja viiltävä oikean käden e-oktaavi palauttaa nykyhetkeen ja rikkoo illuusion yhteenkuuluvuudesta. Teen kovan alukkeen ist-sanalle vastatakseni pianon tylyyteen. Vokaalien kapeus kiristää puremalihaksissa, tulevaisuudennäkymien kapeus painaa hartioita ja fraaseja.
Muutoksen äkkinäisyys
Vain harvalla freelancelaulajalla on niin paljon töitä, että työtarjouksista voi kieltäytyä ja valita mielekkäimmät. Useimmat ottavat ne työt, joita tarjotaan, ja voisivat tehdä enemmänkin. Työt jakautuvat epätasaisesti. Joskus työt kasaantuvat hengästyttäväksi vuoreksi, ja toisinaan tyhjä aavikko jatkuu silmänkantamattomiin. Freelancelaulajan elämä etenee oopperaproduktioiden, konserttien ja koelaulujen tahdissa. Hän opettelee teokset yksin kotona ja käy itsensä kanssa loppumatonta keskustelua sopivista koelauluaarioista. Aamuisin hän pohtii, onko tukkoisuus alkavaa flunssaa, allergiaa vai ilmankosteuden vaihtelua.
Oopperaproduktiot noudattavat usein samaa kaavaa. Ensimmäisissä harjoituksissa freelancelaulaja tutustuu uusiin kollegoihin ja tervehtii lämpimästi vanhoja. Hän on mielessään kuvitellut, että tällä kertaa aika ei loppuisi kesken, ohjaus ja musiikki muodostaisivat osiaan suuremman kokonaisuuden ja näytösten alkaessa olo olisi levollinen. Ensi-illan lähestyessä paineet kasvavat ja hermot kiristyvät. Hän kavahtaa aivastuksia, pesee käsiään ja käy esitystä läpi mielessään päivin ja öin. Häntä väsyttää, hän tuntee olonsa erityiseksi. Kun näytökset alkavat, suurin osa työstä on tehty ja lähtölaskenta roolista ja työyhteisöstä luopumiseen alkaa.
Koelaulut herättävät freelancelaulajan mielikuvituksen. Hän kulkee kaupungin kaduilla aistit avoinna ja tunnustelee uteliaana tunnelmaa käytävillä. Minkälaista olisi työskennellä täällä? Minkälaista olisi elää täällä edes hetken? Ovatko nämä ihmiset tulevia työtovereitani? Hän tarkkailee ympäristöään toiveikkaana ja virittää kehoaan vastaamaan tilan värähdyksiin. Yhden tai kahden laulun jälkeen hän hakee tavaransa ja lähtee kotimatkalle mukanaan kokemus, joka muistoissa sekoittuu toisiin samankaltaisiin. Auf Wiedersehen!
Pettymysten käsittelyyn freelancelaulajalla on monia keinoja. Hän muistaa monet toiveikkaat ja jännittyneet kasvot ja laskee todennäköisyyksiä. Hän muistaa äänet, jotka olisivat voineet soida vapaammin ja yön, jonka olisi voinut nukkua levollisemmin. Hän järkeilee ja kertoo itselleen, ettei ole huono. Joku toinen oli tällä kertaa sopivampi. Hän yrittää olla laskematta matkustamiseen käytettyä rahaa ja ajattelee sitä investointina tulevaisuuteen, pakollisena osana ammattia. Mikään keinoista ei kuitenkaan valmistanut häntä kohtaamaan viruksen sekoittamaa maailmaa. Työ loppui. Mitä on tämä kodin seinien sisäpuolelle kutistunut elämä, jossa aika ei noudatakaan teosten alkutahteja ja loppusointuja? Laulajan aika pysähtyi, muu elämä jatkaa kulkuaan.
Laulan niin hiljaa kuin osaan, varovaisesti. Annan fraasin upota kehooni kapeana norona. Kasvatan sitä seuraavan fraasiin kuin varmistaakseni, että löydän ulos. Mistä? Kokeilen tummaa äänen väritystä pimeydelle. Teatraalista, väkinäistä. Aloitan säkeistön uudelleen hieman kovempaa. Kokeilen mahdollisimman väritöntä ääntä. Tyhjyys ja näköalattomuus resonoivat tänään kehossani paremmin. Ikävä töihin kaihertaa. Laulan varjoille ja vain kuvitelmissani soittavan pianistin kanssa. Fraasista tulee kitkerämpi kuin aiemmin. Syljen konsonantteja ja kiristän vokaaleja. Kasvoilleni noussut jännitys sulaa viimeisen fraasin pehmeämpiin äänteisiin. Ikävä muuttuu tylpäksi.
Talvi
Freelancelaulaja sulkeutuu kuoreensa. Hän odottaa, että aika alkaisi taas, yrittää selvitä talven yli. Hän tarkkailee vierestä, kun hänen toinen minänsä hoitaa arkiset rutiinit ja muut työt kuten ennenkin. Hän hämmästelee tämän itsessään koko ajan asuneen toisen minän kykyä sopeutua. Jopa tyytyväisyys ja ilo ovat läsnä toisen minän elämässä. Freelancelaulaja turhautuu ja suuttuu. Eikö hän olekaan tärkeä? Näinkö helposti hänet voi sivuuttaa ja jättää syrjään? Eikö kukaan kaipaa tai tarvitse?
Freelancelaulaja alkaa kutsua toista minäänsä proosaminäksi. Proosaminä on asiallinen ja aikaansaava, eikä vello asioissa, joita ei voi muuttaa. Proosaminä aikatauluttaa freelancelaulajan taiteilijasielulle noin kaksi tuntia päivässä. Sen ajan he istuvat tai seisovat yhtenä ihmisenä pianon äärellä harjoittelemassa. Ylläpitämässä ammattitaitoa, kuten proosaminä myöhemmin apurahahakemuksiin kirjoittaa. Tekohengitystä. Hyvänä päivänä laulaminen sujuu paremmin kuin koskaan. Silloin freelancelaulaja nauttii yhdessä proosaminän kanssa ja uskaltaa ajatella tulevaisuutta. Hän osaa, pystyy ja haluaa. Hänellä on sanottavaa ja tilan täyttävä ääni, jolla sanoa. Huonona päivänä hän miettii mennyttä uraansa, pelkää sen loppuneen kokonaan.
Toisinaan myös proosaminä vaikuttaa mietteliäältä ja istuu tuijottaen pölyisestä ikkunasta kaukaisuuteen. Pöydällä on papereita ja tietokoneen ruudulla verkkopankki. Silloin freelancelaulaja tuntee yhteyttä tähän urheasti kaiken hoitavaan puoleen itsessään. Asiat ovat tähän asti hoituneet. Ehkä aina ei kuitenkaan ole pakko olla toimelias? Ehkä proosaminäkin yrittää vain selvitä talven yli ja ripustautuu rutiineihinsa pysyäkseen tehokkaana ja ehjänä. Freelancelaulaja tuntee myötätuntoa proosaminää kohtaan ja päättää reipastua. Huomenna musiikki virtaa varmasti kivuttomammin.
Eräänä päivänä hänellä on pieni esiintyminen. Pitkä tauko yleisön edessä olemisesta ja konserttia edeltävien rutiinien tekemisestä nostattavat hänessä jännityksen. Sydän lyö hermostuneen nopeasti ja hengitys nousee solisluiden tasolle. Lauluääni värisee hallitsemattomasti ja hetken hän pelkää menettäneensä kaiken ammattitaitonsa. Tämä jännitys on jotain muuta kuin tavanomainen virittäytyneisyyden tila, josta hän tietää olevansa valmis lavalle. Vain vaivoin hän saa hengityksensä rauhoitettua ja äänensä hallintaan. Esiintymisen jälkeen hän on työstä kiitollinen, mutta miettii samalla reaktiotaan. Mitä jos jännitys tulee takaisin?
Kiirehdin pois lyhyiltä vokaaleilta ja soivat konsonantit tuntuvat suussa kovilta. Fraasi ajaa crescendoon. Kokeilen uudestaan, aloitan vielä hiljempaa. Annan kaiken kokemani ulkopuolisuuden tulla osaksi näitä sanoja, jotka kuvaavat itseään hylkäämiseltä suojelemaan pyrkivää ihmistä. Asetun puolustuskannalle kipeitä muistoja vastaan ja laulan seuraavan fraasin erotellen, kulmikkaasti ja kovaa. Kiihdytän h-kirjainten hengästyttämänä kohti fraasin loppua. Otan askeleita, piirrän laajoja, kiihtyviä kaarroksia ilmaan käsilläni musiikin mukana. Haluan maailmaa karkuun ja käpertyä pimeään nurkkaan.
Epävarmuus
Freelancelaulajalla on aikaa ajatella. Hän miettii, mikä hänet ajoi taiteilijaksi ja mikä hänet pitää kiinni taiteilijuudessa. Oliko hänen kohtalonsa sinetöity jo lapsuudessa? Määrittivätkö laulaen saadut ilon ja yhteyden kokemukset hänen polkunsa jo ennen kuin hän osasi ajatella elämää muusikkona? Valitsiko musiikki hänet ennen kuin hän valitsi musiikin? Olivatko hänen yrityksensä astua taiteen ulkopuolelle vain kypsymättömän kapinointia hänet kysymättä valinnutta vastaan? Hän tunnustelee, voisiko olla jotain muuta kuin laulaja. Voiko itsestä luopua?
Samaan aikaan proosaminä suorittaa arkea taas uutterasti. Herää aamuvarhaisella, laittaa lapsen päiväkotiin, lukee, kirjoittaa, tekee ruokaa, maksaa laskuja, kävelee, täyttää hakemuksia, tiskaa, juo kahvia, siivoaa, lukee iltasadun. Freelancelaulaja seuraa päivästä toiseen samankaltaisena toistuvaa puuhastelua ja kyllästyy. Hän kaipaa vaihtelua, adrenaliinia ja maski-kampaamon tuoksuja. Ikävä saa hänet käpertymään tiukemmin itseensä ja ikävystymiseensä. Tällöin proosaminä huomaa, että freelancelaulajaa ei laulata. Yhteinen harjoitteluun tarkoitettu aika murenee motivaationsa hukanneen taiteilijan ja järkevän aikatauluttamisen väliseen taisteluun.
Yön pimeinä tunteina ajatukset kiertävät pelokasta kehää. Freelancelaulaja miettii, saako enää koskaan laulaa muiden kanssa proosaminän sättiessä itseään aktiivisuuden puutteesta. Olisi pitänyt tehdä tallenteita, videoita, verkostoitua, brändätä, kontaktoida sidosryhmiä jo silloin kun tarvetta ei ollut. Freelancelaulaja värähtää epätoivosta markkinointipuheen edessä. Hän ei osaa itsensä myymistä, hän osaa laulaa. Hän on aina saanut laulaa riittävästi tyydyttääkseen materiaaliset tarpeensa, puhelin on aina jossain vaiheessa soinut. Nyt hän ei osaa kuvitella, mitä sanoisi itsestään. Hei. Olen laulaja, jota ei laulata. Ottaisitko minut silti?
Harmaa pilvi laskeutuu ja sulattaa eron proosaminän ja freelancelaulajan väliltä. Mikään ei suju, sillä tänä talvena proosaminän tehokkuus on ollut se, jolla heidän yhteinen elämänsä toimii. Mutta proosaminän määrätietoisuuskaan ei riitä vastustamaan ajan pysähtymistä ja maailman kiinnioloa. Harmaaseen pilveen ajavat hylkäykset, epäreiluus, piittaamattomuus, peruutukset, tyhjyys. Kerta toisensa jälkeen heräävä toivo ja sen mureneminen. Kesken jäänyt työ ja epävarmuus tulevasta. Harmaa pilvi peittää kaiken, lamaannuttaa ja musertaa. Pienet ilot samenevat, suuret ilot pienenevät. Pienet huolet kasvavat suuriksi ja suuret huolet tukehduttavat. Itsesyytöksiä. Kuka pakotti tähän ammattiin? Miksei omaksi iloksi laulaminen riittänyt? Eikö tässä yhteiskunnassa olisi helpompaa tehdä jotain muuta, olla joku muu?
Otan paljon aikaa fraasin lähtöön. On kuitenkin pakko lähteä liikkeelle. Musiikki kuolee ilman liikettä ajassa ja tilassa. Otan henkeä keskellä fraasia ja liike pysähtyy. Laulan toisen kerran ilman hengitystä. Hengitän vasta tauolla säkeiden välissä. Keskityn edellisen fraasin lopetukseen, jonka jälkeen seuraava fraasi kimmahtaa liikkeelle ponnekkaammin. Tällä kertaa hengitän fraasin keskellä, mutta pieni ajanotto ei pysäytäkään vääjäämätöntä etenemistä. Säkeiden kertautuessa laulan hyvän yön toivotuksen virtaavimmalla kehostani nousevalla pianissimolla.
Lähtö
Yhtäkkiä laulan kehtolaulua. D-duuri soi valoisana ja lohdullisena. Laulan keveitä konsonantteja ja pyöristän kapeita vokaaleja. En halua rintarekisterin tummuutta ääneeni vaan laulan fraasin matalatkin äänet pääsoinnilla. Varovaiset staccatot sulkevat oven takanani. Mikä sinne jäi?
Viikot ja kuukaudet kuluvat. Näyttämö tuntuu yhä kaukaisemmalta, edelliseltä elämältä. Joskus oli täysiä katsomoita ja ahtaita takatiloja. Nyt kuvat ihmispaljoudesta vievät ajatukset konsertin sijaan aerosoleihin ja kasvomaskeihin, ja herättävät ärtymyksen turvavälien puutteesta. Peruutukset ja epävarmuus eivät vala uskoa tulevaisuuteen, mutta eivät enää yllätä. Freelancelaulaja harjoittelee, mutta turtumus syö tarmoa. Hän tietää olevansa monia muusikkokollegojaan paremmassa asemassa. Hänen ei ole vielä tarvinnut muuttaa pienempään kotiin tai vaihtaa ammattia, sillä hän sai syksyllä apurahan ja tehdä työtä. Hän takertuu hauraaseen toivonrippeeseen siitä, että kesän jälkeen pääsisi taas. Niin, minne? Töihin? Onko tämä työtä, tämä toisten säveltämä musiikki ja nämä toisten kirjoittamat sanat, jotka hän ottaa lihaansa ja soitattaa ruumiinsa onkaloissa kuin omanaan?
Viruksen ja viranomaisten aiheuttamassa välitilassa sanat kelluvat kiinnittymättä mihinkään. Hän on luullut, että taide ja kulttuuri ovat tärkeitä. Välitilassa tärkeä tarkoittaa sitä, jonka voi jättää heitteille ja unohtaa. Hän on kuullut, että heikompia tuetaan. Tukeminen kelluu irrallaan todellisuudesta kollegojen myydessä omaisuuttaan. Mene oikeisiin töihin, hänelle on sanottu. Hän on luullut tekevänsä työtä, sillä hänellä on laatikossa pino työsopimuksia, palkkakuitteja, käsiohjelmia, hikeä ja riemua ja kyyneleitä. Ehkä työkin kelluu samassa hyytelömäisessä välitilassa tärkeän ja tukemisen kanssa. Mitä työ tarkoittaa sitten kun aika taas pyörähtää käyntiin?
Jos työ muodostuukin uudessa ajassa erilaiseksi kuin tähän asti? Hän on antanut koko elämänsä musiikille. Perustanut sen varaan kodin ja perheen, maksanut sillä laskut ja lainat. Soiva polku on tuonut hänet kauas. Talvi on kuitenkin nakertanut sen perustuksia niin, ettei hän tiedä, voiko luottaa siihen enää. Takaisin ei voi kääntyä, sillä selän takana polku on jo kasvanut umpeen. Pääsisikö tältä polulta muualle? Osaisiko hän kaikkien näiden vuosien jälkeen edes kävellä muilla poluilla? Näkymätön virus on pystyttänyt läpipääsemättömältä tuntuvan esteen ja suoraan eteen ei pääse. Jonkin on muututtava, paikoilleen ei voi jäädä. Hän astuu hapuillen pimeään.
Viimeinen sivu. Viimeisen kerran tämä yksiviivaisesta d:stä alkava fraasipari. Yritän olla tekemättä crescendoa melodian kohotessa korkeammalle ja sanoa hellästi. Hyvää yötä. Nähdään aamulla? Tuleehan aamu?
Epilogi
Eräänä kesäisenä päivänä freelancelaulaja seisoo mustissa muiden mustapukuisten kanssa ja kuulee sanoja. Intohimo, sykkivä sydän, myrskyä päin. Tuki, rajoitukset, anteeksi. Hän lähtee kotiin ristiriitaisin tuntein. Hän on kuullut isoja, nostattavia sanoja aiemminkin, mutta ne vastaavat tekoja vain harvoin. Myöhemmin hän saa ihmeeltä tuntuvan piikin olkavarteensa. Kesä kuluu. Hän iloitsee kollegoiden harvojen työkuvien äärellä ja toivoo, että itsekin saisi pian jakaa samanlaisia. Nousevat tartuntaluvut tuovat syksyn lähemmäksi. Freelancelaulajaa kylmää. Mitä jos tulee toinenkin talvi? Edellinen nakersi luottamusta yhteiskuntaan ja tulevaan. Taiteen ja elinkeinon välinen kuilu ammottaa leveämpänä kuin koskaan. Kaikesta huolimatta hän käsittää luottavansa laulamiseensa ja toivoo sen kantavan kuilun yli. Hän ripustautuu sovittuihin esiintymisiinsä ja harjoittelee.
Teksti: Hanna Rantala
Kuvat: Fabrice Villard, Sharon Mccutcheon, Todd Diemer
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2021.