Ihmislajille on ominaista tarve ilmaista itseään. Siten esihistoriallisen ihmisen oli pakko keksiä musiikki ja kuvataide. Musiikki oli aluksi kenties ihmisen tuottamia äännähdyksiä – joita säestettiin luonnosta saaduilla rytmisoittimilla, kuten puunkappaleilla ja kivillä – ja taide kiveen kaiverrettuja abstrakteja kuvioita. Vuosituhansien kuluessa tiede ja taide edistyivät verkkaisesti. Mutta viimein, jääkausien runnellessa Eurooppaa noin 40 000 vuotta sitten, alkoi tapahtua. Tuolloin nykyisen Slovenian alueella eräs myöhäispaleoliittisen heimon šamaani sai haltuunsa karhun reisiluun. Varmalla otteella hän valmisti siitä huilun, jolla pystyi soittamaan diatonisia melodioita – toistaiseksi varhaisimman todisteen ihmisen musiikkiharrastuksesta. Varhaisin esittävä kuvataide on syntynyt samoihin aikoihin; luolien seinät alkoivat täyttyä tuolloin ennen näkemättömän taitavien piirtäjien maalauksista.
Paleoliittisen yhdyskunnan saavutettua tietyn kehitystason oli välttämätöntä, että joillakin oli aikaa jäädä piirtämään kuvia tai rakentamaan soittimia. Kuvia ja musiikkia tarvittiin paitsi metsästysonnen turvaamiseksi, myös yhteydenpitoon tärkeän henkimaailman kanssa: avaran luolan uumenissa ritisevien soihtujen valossa astui esiin šamaani. Eläimen nahkaan sonnustautuneena hän tehosti loitsujaan puhaltamalla tuliterästä huilusta maagisia sävelkulkuja, jotka anteliaassa akustiikassa ja lepattavien liekkien säestyksellä muuttivat seinille maalatut kuvat lähes pelottavan eläviksi. Musiikin ja kuvien liitto oli vanginnut yleisön.
Heimoyhdyskuntien kehittyessä järjestäytyneiksi kaupunkikulttuureiksi tarvittiin paljon ammattitaiteilijoita. Se, milloin kuvataiteilija keksi ensi kerran ikuistaa varhaisen muusikon maalaukseensa, pysyy arvoituksena. Luultavimmin se tapahtui jossain niistä varhaisista korkeakulttuureista, joissa musiikilla oli merkittävä asema: Kiinassa, Intiassa ja Egyptissä.
Ensimmäiset todisteet Egyptin rikkaasta musiikkielämästä ovat kuvia viiden vuosituhannen takaa, faaraoiden ajan alusta. Muinaisten egyptiläisten mukaan musiikin keksi lehmänkorvainen ja sarvipäinen jumalatar Bat. Muita tärkeitä musiikin jumalia olivat kissanpäinen Bastet sekä Hathor, joka usein esitetään sistrum-helistin kädessään. Ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneiden haudat koristeltiin usein ylenpalttisen runsain maalauksin. Niiden värikylläinen hehku kielii faaraoiden ajan rikkaasta kulttuurista, jossa musiikilla oli tärkeä rooli. Kuvista löytyykin jumalien ohella laaja kirjo erilaisten jousi-, puhallin- tai lyömäsoittimien maallisia taitajia.
Kiinalaisessa mytologiassa musiikin keksi runsaat 4 500 vuotta sitten muuan Ling Lun, jonka rakentamilla bambuhuiluilla saattoi toistaa muiden lintujen ohella myös myyttisen Fenghuangin (Feeniks) ääntä. Niiden pohjalta Lun loi Kiinassa yleisesti käytetyn viisisävelisen eli pentatonisen asteikon. Todellisuudessa nykyisen Kiinan alueelta on löydetty tuhansia vuosia Lunin instrumentteja vanhempia luu- ja savihuiluja.
Varhaisten dynastioiden (alkaen n. 2100 eaa.) aikana kiinalaisten muusikoiden sosiaalinen status oli paljon egyptiläisiä kollegoja ja kuvataiteilijoita alempi, vaikka musiikki ymmärrettiin merkittävänä tekijänä yhteiskunnan tasapainon ja jatkuvuuden perustana. Qin-dynastian aikana (221–207 eaa.) perustettiin jopa keisarillinen musiikkivirasto valvomaan hovin ja armeijan musiikin käyttöä sekä päättämään valtakunnan virallisesta kansanmusiikista. Kiinan varhainen kuvataide sisältää runsaasti yksityiskohtaisen eloisia tulkintoja hovimuusikoista instrumentteineen.
Keskellä Intiaa sijaitsee Bhimbetkan maailmanperintökohde. Siellä vajaan parin hehtaarin alueella on jälkiä ihmisasutuksesta peräti 100 000 vuoden ajalta. Yli 750 kallioluolaa kätkee sisäänsä suuren määrän maalauksia eri aikakausilta. Mesoliittiset taiteilijat ikuistivat Bhimbetkassa yli 10 000 vuotta sitten kivien pintaan ihmisiä tanssimassa; myöhemmät taiteilijapolvet maalasivat kiveen myös soittimia – gongit, lyyrat ja daf-rummut ovat kuvien ajoitusten perusteella olleet tuttuja intialaisille muusikoille jo tuhansien vuosien ajan.
Intian Veda-kausi (1500–800 eaa.) jätti jälkeensä runsain mitoin musiikillista ja taiteellista perintöä. Niistä tärkeimpiä ovat Veda-kirjat, neljä Intiassa syntynyttä rituaalitekstien ja hymnien kokoelmaa. Näistä Samaveda keskittyy musiikkiin. Maailman vanhimmat notatoidut melodiat sisältyvät sen 1 549 säkeeseen, joissa mainitaan muun muassa vina, intialainen kielisoitin. Hindujen tiedon, musiikin ja taiteen jumalatar Saraswati on runsaan kahden vuosituhannen ajan kuvattu soittamassa tuon instrumentin eri variaatioita. Jo Veda-kauden päättyessä intialainen musiikkikulttuuri oli noussut merkittävälle tasolle. Musiikkia arvostettiin taiteista suurimmaksi, ja sen konsepteista tärkeimmät, raaga ja tala, muokkasivat vahvasti esittämisen traditioita.
Samaan aikaan Euroopassa musiikki ja taide kehittyivät voimakkaasti kreikkalaisen kulttuurin piirissä. Musiikin suojelijana toimi nymfi Euterpe, joka kuvattiin antiikin taiteessa syrinx-huilun tai auloksen kanssa. Jälkimmäisen taitajana kunnostautui erityisesti Egyptin Thebassa syntynyt Pronomos, aikansa tunnetuin puhallinvirtuoosi. Hänen nimeään kantaa kuuluisa punakuviotekniikalla toteutettu vaasi, jossa kuvataan koko kreikkalainen teatteriseurue yhdessä Pronomoksen ja Dionysos-jumalan kanssa. Mytologialla oli taiteessa muutenkin merkittävä rooli: ylijumala Zeuksen ja muistin jumalattaren Mnemosynen yhdeksän tytärtä, Muusat, olivat runouden, kirjallisuuden ja musiikin suojelijoita ja luovan työn innoittajia. Itse sana ”musiikki” juontaa juurensa Kreikan sanoista Mousike tekhne, Muusien taide.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2021.