Soolona IV – Jo´Buddy: ”Kadulla tietää milloin biisi toimii”

Tapaan Jussi Raulamon (s.1966) Tampereella Riihiniemen uimarannalla. Lontoossa pari vuotta asunut laulajakitaristi on tullut käymään vanhalla kotiseudullaan heinäkuussa. Aina positiivisen aurinkoinen Raulamo ei ole antanut kurjan ajan lannistaa, vaikka elämä Briteissä ei ole ollutkaan erityisolosuhteissa helppoa. Vuoden ajalta keikat peruuntuivat, mutta nyt näyttää jo paremmalta. Jo’ Buddy tunnetaan kuitenkin miehenä, joka puskee väsymättä eteenpäin. Sitkeällä kenttätyöllä hän on ansainnut alalla arvostuksen, joka on kantautunut aina hänen henkiseen kotikaupunkiinsa New Orleansiin saakka.

Ja vaikka ilma on nytkin niin trooppisen nihkeä, että voisimme kuvitella olevamme Mississippi-joen suistolla, olemme kuitenkin Kaukajärven rannalla. Raulamo osoittaa vastarannalla olevaa soutustadionia ja kertoo, kuinka hän poikasena teki siellä kepposiaan. Suomussalmella syntynyt mutta Tampereella koulunsa käynyt herrasmies sopisi olemukseltaan kuitenkin paremmin vanhaan amerikkalaiseen elokuvaan. Värikkäästi pukeutunut muusikko pillerihatussaan puhuu verkkaisesti uransa vaiheista, ja kun hän hörähtää naurun, tuntuu se kumisevan syvältä, kuin Louis Armstrongille kuuluen. Hänen musiikistaankin huokuvat Karibian tuulet, joista on itkublues kaukana. Ja tarinoista selviää, että keikkoja on takana tuhansittain – välillä nuhruisissa kapakoissa, välillä sitten John Fogertyn lämppärinä festivaalin päälavalla.

Työkyvyn ylläpitoa

Katu on kuitenkin erilainen estradi. Siellä artistilla täytyy olla erityistä nöyryyttä kohdata kuulijansa. ”Katu on paikka, jossa egot riisutaan pois. Muuten ei saa latin latia. Kun kadulla pärjää, pärjää aina, ja sen jälkeen pieninkin räkälä vaikuttaa hienostopaikalta”, sanoo Raulamo.

Raulamon asenteessa on jotain ihailtavaa. Hän pitää katuestradia samanarvoisena klubien rinnalla ja löytää katusoitosta monia hyviä puolia. Yksi tärkeimmistä on pysyä iskussa. ”Nyt kun on koronatauko, tämä on työkyvyn ylläpitoa. Mitä järkeä on jäädä kotio murjottaan, jos ei ole keikkoja? Työkyky surkastuu!”

Raulamo ei ole tyypillisin katusoittaja, sillä hänellä on pitkä ura takanaan. Levyjäkin on jo toistakymmentä. ”Katusoitto ei ole päätyöni. Elätän itseni omilla biiseilläni ja keikkaliksoilla”, hän selventää. Silti katusoitto on hänelle paljon muutakin kuin vain lisätienestin mahdollisuus.

Ensimmäiset kokemukset kadulta Raulamo sai interrail-reissulta vuonna 1986. ”Mulla oli mukana Klira-kitara, Pignose-vahvistin ja trumpetti. Hampurissa piti päästä satamakortteleihin, missä Beatleskin loi nahkansa. Kun aloin laulaa ja soittaa, kaljaa tuli liukuhihnalta – kaikki tarjosivat.”

Geneve, Barcelona, Madrid… ja katusoitto jatkui. Parikymppisestä soittajasta kuoriutui oikea pelimanni.

”Kun palasin Tampereelle tapasin Laineen Tommin. Meistä tuli kitaraveljekset, ja Tommi liittyi One O’clock Humph -bändiimme. Me oltiin oiva ajopari ja ruvettiin kiertämään kapakoita, kun halusin ajaa sisään bändin biisejä muualla kuin treeneissä. Kirstu auki ja puolen tunnin setti, kaks sähkökitaraa ja patterivahvistimet. Pistetiin kaikki Tampereen keskustan kapakat illan aikana sekaisin. Ne oli tuottoisia keikkoja”, kertoo Raulamo.

Kesän tullen Raulamo alkoi soittaa kävelykadulla yksin, ja pian se oli rutiini. Katu oli hyvä paikka ajaa uusia biisejä sisään. ”Kadulla huomaa, jos jokin fraasi ei toimi. Siellä sen voi myös hioa valmiiksi.”

Levyt hioutuvat kadulla

Raulamosta kuoriutui ammattimuusikko, kun Groovy Eyes -bändi alkoi menestyä. Katusoitto jäi. Suomen lisäksi tuli kierrettyä pikkuhiljaa maailma aina Moskovasta Los Angelesiin.

Kunnes marraskuussa 2012 Murmanskin keikkareissun jälkeen kotona odotti laskupino, eikä kalenterissa ollut yhtään keikkaa. ”Olin tipahtanut pois sosiaalituen piiristä, joten huomasin olevani samalla viivalla amerikkalaisten kollegoideni kanssa – eivät hekään mitään saa. Menin vanhaan asematunneliin kitarabanjon kanssa. Se on ympäri vuoden auki ja oli lämmin. Tuli sen verran rahaa, että sain ruokaa ja yhden laskun maksettua. Huomasin, että tämä on loistava tapa ottaa biisejä haltuun. Minulla oli tuhannen biisin repertoaari covereita, joita olin elämäni aikana soittanut. Aloin vetää niitä kadulla. Niin löytyi yhteys omiin juuriini, mistä olin aloittanut. Sitten jossain vaiheessa, kun aloin tehdä Funky Kingstone -levyä, aloin treenata sitä materiaalia kadulla. Siitä levystä tuli Emma-ehdokas.”

Sen jälkeen tuli Jo’ Buddy’s Trio Riot -levy, joka hioutui uudessa asematunnelissa. Ensin tosin piti taistella luvat kuntoon – vanhaan tunneliin kun oli tullut soittokielto. Viimeisimpänä Raulamolla on ollut työn alla Jo’ Buddy & Down Home King III feat. Nieminen urkutrioalbumi, joka julkaistaan syksyllä. Kadulla marinoitunut sekin.

Samalla leviää gospel ja löytyy uusia kuulijoita. Kun levy on ilmestynyt, katusoitosta on taas hyötyä. ”Poliitikot kun käy vaalien aikaan toreilla kampanjoimassa. Mä käyn kadulla. Kun tulee uusi levy, se on siinä esillä. Mutta hintalaput ei saa olla näkyvissä. Berliinissäkin poliisi näytti hintalappua, ja sanoi että ’no’, kunnes otin ne pois”, kertoo Raulamo.

Yleisön laaja kirjo

Aina ei onnistu tienesti, eikä paikka löydy. Lontoossa keskusta on meluisa, eikä siellä katusoittokaan ole palkitsevaa. Raulamo onkin sen vuoksi soittanut esikaupunkialueella. ”Ne ovat parhaimpia apajia. Siellä akustinen laulukin kantaa ja jengi arvostaa, kun joku tulee heidän lähiöönsä. Lontoo on jännä paikka. Siinä on pikkukaupunkia loputtomasti vieriviereen kymmeniä kilometrejä, välillä ollaan Lähi-idässä, välillä Jamaikalla tai Intiassa”, kertoo Lontoon ilmapiirissä viihtyvä Raulamo.

Lontoossa soittaminen on vaikuttanut sitenkin, että Raulamo puhuu nykyään ”buskeerauksesta” (busk). Vaikka työ olisi pääosin palkitsevaa, on kaduilla kääntöpuolensa. ”Buskeerauksessa oppii pitämään puoliaan. Olen ollut selvin päin vuodesta 1987 ja pystyn aistimaan kaikkien ohikulkijoiden mielentilan. Toi on amfetamiinissa, toi subutekstissa, toi on kännissä ja tuo on sekakäyttäjä. Näen ihmisten läpi, kenen kanssa voi tulla ongelmia. Kerran näin, että kaksi äijää suunnitteli jotain. Katsoin niitä tiukasti silmiin ja nostin laulunvoimakkuutta. Ne kääntyi takasin. Sen jälkeen ne aina ohi kulkiessaan tervehtivät minua iloisesti.”

Kerran Tampereella nuorisojengiläinen potki kitaralaukkua kolikoiden lentäessä pitkin katua. Raulamo sai raivarin ja ajoi häntä takaa kitara kirveenään, ystävällisten ohikulkijoiden poimiessa kolikoita takaisin laukkuun. ”Torontossa Yonge Streetillä laitoin rundin vapaapäivänä kunnon show’n pystyyn. Soitin kitaraa pään takana ja tein sirkustemppuja, mutta rahaa ei tullut. Siellä oli vaikea löytää kunnon paikkaa, koska aina kun sen löysi, tuli koditon kerjäläinen, joka sanoi: ’Get out here, this is my spot!’ Heillä oli ihan lailliset paikat, joihin eivät muut saaneet mennä.”

Silti parhaimmat muistot liittyvät musiikin voimaan. ”Kerran yleisöön sattui varakkaan oloinen liikemies, joka diggaili soittoani. Vieressä oli syrjäytyneen oloinen kaveri. Kuulin, kuinka liikemies kysyi häneltä ’onko nälkä?’ ja kävi hakemassa kaverille pizzan musani säestyksellä. Se oli hieno hetki. Katusoiton ympärillä syntyy usein suora kontakti, ja ihmiset tanssivat sitä samaa biisiä uskonnosta ja kansallisuudesta riippumatta. Ja sitten tätä kutsutaan, täysin virheellisesti, joksikin marginaalimusiikiksi – mutta vain Suomessa!”, lataa Raulamo.

Vaikka ajat ovat vaikeat, Raulamo kertoo ylpeänä, kuinka hän on jo soitollaan maksanut Tampereen asuntonsa. Olosuhteisiin nähden hän vakuuttaa pärjäävänsä hyvin. Onneksi tuloja tulee muualtakin kuin kadulta. Hollannissa eräs valtakunnallinen radioshow on käyttänyt Raulamon biisiä tunnarinaan. Se on tuonut mukavat rojaltitulot.

 

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2021.