Valtaosa muusikoista kokee esiintymisjännitystä asemastaan tai tehdyistä työvuosista riippumatta. Monet muistavat jännittäneensä soittohistoriansa alusta asti, joillekin esiintyminen oli jo lapsena luontevaa ja hauskaa. Tavallisesti kouluikäisenä itsekritiikki ja jännittäminen astuvat kuvaan, kun alamme tiedostaa aiempaa enemmän itseämme ja ympäristöämme.
Olemme oppineet pitämään jännittämistä negatiivisena ilmiönä, josta tavalla tai toisella tulisi päästä eroon. Esiintymisjännitykseen voi liittyä syvää häpeää, ja sitä peitellään. Usein siihen liittyy uskomus, että oikea muusikko ei jännitä. Todellisuudessa kaikki jännittävät, mutta tulkinnat kokemuksesta voivat olla keskenään hyvin erilaisia.
Koemme esiintymisjännitystä tilanteissa, jotka ovat meille merkityksellisiä ja tärkeitä. Elimistömme varautuu toimimaan konserttitilanteissa samalla tavalla kuin kivikautisilla esi-isillämme luonnon uhkaavissa tilanteissa – nopeasti ja tehokkaasti, jotta henki säilyisi. Siispä autonominen hermostomme vireytyy ja lisämunuaisemme alkavat erittää stressihormoneja.
Puhutaan taistele tai pakene -reaktiosta, tai mikäli nopea reagointi ei ole mahdollista, lamaannumme kuin esittäisimme kuollutta. Kuten hyvin tiedämme kokemuksesta, jännittäessä sydän lyö tiheämmin, hikoiluttaa, suuta kuivaa, ja lihakset saattavat täristä ja jännittyä. Kun jännitämme, tarkkaavaisuutemme kapenee ja keskitymme vain olennaiseen. Kyseessä on ohimenevä stressireaktio, joka on evoluutiossa syntynyt palvelemaan lajimme eloonjäämistä. Modernin ihmisen aivot ovat edelleen rakenteeltaan samanlaiset kuin kivikautisilla esi-isillämme, ja siitä syystä vireytymisreaktio ei aina ole optimaalinen, kun tarvittaisiin herkkyyttä ja hienomotoriikkaa räjähtävän taisteluvoiman tai vikkelän pakenemisen sijaan.
On ymmärrettävää etsiä keinoja, jotka helpottavat haitalliseksi kokemaamme jännitystä, jotta harjoittelutyömme ei valuisi hukkaan ja taidollinen potentiaalimme tulisi käyttöön. Jokainen meistä tarvitsee onnistumisen kokemuksia motivaationsa ja hyvinvointinsa säilyttämiseksi.
Esiintymisjännitys on sosiaalinen ilmiö
Muusikot asettavat työssään itselleen tarkat laatuvaatimukset. Ne eivät kuitenkaan kehity tyhjiössä, sillä toimintaympäristömme on muovannut laadulliset normit, joita meiltä edellytetään, ja jotka sitten sisäistämme henkilökohtaiseksi tavoitetasoksi. Vaatimuksia voi tulla usein myös ulkopuolelta esimerkiksi kohtuuttomina aikatauluina tai poikkeuksellisen haasteellisina työtehtävinä. Jos kokemamme vaatimukset ja käytössämme olevat resurssit ajautuvat jännitteeseen keskenään, koemme stressiä. Resursseja muusikolle voivat olla taidot, hallinnan kokemus, käytettävissä oleva aika, instrumenttiin liittyvät tekijät, akustiikka sekä sosiaalinen tuki.
Kun astumme yleisön eteen, aivomme tulkitsevat tilanteen mahdolliseksi uhaksi. Uhka on osittain kuviteltua, mutta olemme myös oppineet, että voimme joutua epäedulliseen valoon yhteisössämme, jos epäonnistumme. Kun olemme asettuneet muiden arvostelevan katseen alle, tiedämme samalla, että sosiaalinen asemamme voi horjua. Jos täytämme ympäristön odotukset ja vaatimukset, voimme päästä entistä parempaan asemaan; jos emme, saatamme menettää yhteisön arvostuksen.
Kysyin 10-vuotiaalta lapseltani, mikä soittoesiintymisessä jännittää. Vastaus tuli empimättä: ”Se, että muut nauraa, jos mä teen virheen.” Vastauksessa oli jo sisäistettyjä kriittisiä normeja, minkälainen soitto on yhteisössä sallittua ja mikä ei, ja mitä epäonnistumisesta voi seurata: julkinen häpeä.
Kun esiinnymme, mitä ja ketä me oikeastaan jännitämme? Viimeistelen paraikaa väitöstutkimustani muusikoiden työnohjauksesta. Tutkimusaineistostani käy ilmi, että orkesterimuusikot eivät aina jännitäkään eniten yleisöä, kuten voisimme olettaa, vaan toisiaan. Yleisö saattaa olla kasvoton ja etäinen hämärässä salissa istuva massa, mutta vieressä istuva kollega tietää joskus heikot kohtamme ja haasteemme paremmin kuin me itse.
Mistä apu jännittämiseen?
Tiedetään, että paras suoritus tapahtuu juuri silloin, kun autonominen hermosto on riittävän vireytynyt, mutta ei liikaa. Optimaalisella vireytymisellä on tutkitusti myönteisiä, keskittymistä terävöittäviä ja suoritusta parantavia vaikutuksia.
Emme ole vapaita valitsemaan, minkälaisella stressinsietokyvyllä meidät on varustettu, sillä jokaisella meillä on jo syntymässä saadut yksilölliset lähtökohdat. On aika lailla sattumaa, kuinka herkän hermoston olemme geeniperimässämme saaneet, emmekä voi vaikuttaa niihin olosuhteisiin, joissa olemme sikiöinä ja pieninä lapsina kehittyneet. Tiedetään, että jopa äidin raskaudenaikainen stressi voi vaikuttaa syntyvän lapsen stressinsietokykyyn läpi elämän. Jos sikiö on altistunut äidin stressihormoneille säännöllisesti, hän saattaa olla haavoittuvampi myös aikuisena erilaisille stressitekijöille ja niiden vaikutuksille. Aina ei näy päällepäin, minkälaisten vaatimusten ja henkilökohtaisten kuormitustekijöiden kanssa kukin meistä elää.
Tiedetään, että esiintymistilanteisiin kannattaa valmistautua etukäteen erilaisin mielikuvaharjoittein. Harjoitteet eivät kuitenkaan ole oikotie onnistumiseen, vaan esiintymistaitojen harjoittelu tulisi aloittaa tutkimalla, miten suhtaudumme itseemme muusikkoina ja ihmisinä. Mitä onnistuminen meille merkitsee, ja mitä asettamamme tavoitteet ja saavutukset meille edustavat? Joskus on uskallettava kysyä, mitä minussa menee rikki, jos epäonnistun.
Käytännön harjoitusten myönteiset vaikutukset kasvavat, kun suostumme oman sisäisen puheemme ja minäkuvamme tutkimiseen. On lisäksi tärkeää pyrkiä tasapainottamaan oman elämän voimavara- ja kuormitustekijöitä sekä suunnittelemaan oma harjoitteluaikataulu realistiseksi ja johdonmukaiseksi, jos se on mahdollista. Kuormittuneena olemme usein entistä ankarampia ja tyytymättömämpiä itseemme, sillä mielen joustavuus vähenee ja oppiminen hidastuu.
Eräs taidemusiikin työkulttuuriin sisäistetty normi on, että beetasalpaajien käytöstä ei haluta keskustella avoimesti, vaikka monet muusikot käyttävät niitä työssään. Keskustelu beetasalpaajista on usein polarisoitunut joko kollektiiviseen vaikenemiseen käytön yleisyydestä tai jyrkkään vastustamiseen ja jopa syyllistämiseen. Asiaan saattaa liittyä monia sitkeitä uskomuksia ja voimakkaita tunteita sekä raskas epäammattimaisuuden stigma, jota ei ole kovin helppo lähteä murtamaan.
Beetasalpaajan käyttö voi olla asiantuntevan lääkärin kanssa suunniteltuna tarkoituksenmukainen lisäapu, jotta muusikkoa kuormittava jännittämiskierre saadaan katkaistua, vaikka on hyvä tiedostaa käyttöön liittyvä psyykkisen riippuvuuden mahdollisuus. Medikaalinen lisäapu ei voi kuitenkaan korvata oman minäkuvan ja sisäisen puheen työstämistä, joiden tutkimisessa työohjaus, valmennus tai psykoterapia voivat olla toimivia keinoja. Keskustelu koulutetun ihmisen kanssa voi tarjota uudenlaisia näkökulmia ja antaa työkaluja itsereflektion ja itsetuntemuksen lisäämiseksi. Meidän on mahdollista opetella kohtaamaan itsemme hyväksyvästi ja arvostavasti, kun saamme sille turvalliset olosuhteet.
Kohti myötätuntoisia työyhteisöjä
Miten ylipäätään määrittelemme onnistumisen? Onko se henkilökohtaista epätäydellisyyden poissaoloa, tärisemättömiä käsiä ja virheettömiä suorituksia? Esiintymisjännitys ei ole pelkästään yksilön haaste, vaan se on sosiaalinen ilmiö, johon olemme kasvaneet. On tärkeää tiedostaa, että voimme omalla toiminnallamme myös lievittää toistemme esiintymisjännitystä. Voimme pohtia, kuinka luomme yhteisöihimme psykologista turvaa eli avoimuutta, luottamusta ja lupaa olla epätäydellisiä. Psykologinen turva luo mahdollisuuden ottaa sopivasti riskejä, jolloin suurimmat onnistumisetkin tapahtuvat. Taiteellinen ja taidollinen potentiaali pääsee käyttöön juuri silloin, kun meillä on kollegiaalinen turvaverkko ympärillämme ja kokemus siitä, ettei yhteisö hylkää ja lakkaa arvostamasta meitä muusikkoina ja ihmisinä silloinkaan, kun emme ole parhaimmillamme. Kokemus kannattelevasta, hyvää tahtovasta ja kannustavasta työyhteisöstä on valtava ammatillinen voimavara.
Tarvitsemme empatiaa, jotta voimme ymmärtää toisiamme. Empatia on toisen asemaan asettumista ja toisen näkökulmasta katsomista. Empatiaa voi kuitenkin käyttää myös tuhoavasti, joten – vaikka nykyisin siitä puhuminen on varsin muodikasta – se ei takaa vielä hyviä tekoja. Myötätunto sen sijaan on tietoinen eettinen valinta tehdä hyvää, lievittää toisen kärsimystä ja auttaa toista voimaan paremmin. Myötätunto perustuu kyvylle kokea empatiaa; kun osaamme asettua toisen asemaan ja nähdä, että meillä kaikilla on omat haasteemme, voimme alkaa tehdä tietoisia tekoja toistemme hyväksi.
Myötätuntotutkija, professori Anne Birgitta Pessin sanoin ihminen on ”myötätuntoinen peto”. Voimme valita, toimimmeko toisiamme kohtaan hyvää edistäen vai uhkaavien petojen lailla. Voisiko modernin työelämän sankaruutta olla se, että käännämme katseemme pois itsestämme ja osoitamme pienin teoin ympärillä oleville kollegoillemme, että he ovat arvostettuja ja upeita ammattilaisia? Että toivomme heidän onnistuvan. Suurin tähtihetkemme voisi olla silloin, kun onnistumme rakentamaan turvallista yhteisöllisyyttä, jonka seurauksena vieressä soittava kollega ylittää itsensä.
Työnohjaajan vinkit esiintymis jännitykseen:
- Itsetuntemus: Mieti, minkälaisissa olosuhteissa olet ollut parhaimmillasi. Miten valmistauduit? Miten suhtauduit itseesi?
- Myötätunto ja hyvän tekeminen: Kuka on tukenut sinua ja tehnyt onnistumisesi mahdolliseksi? Voisitko tehdä samanlaisia tekoja muille?
- Ystävällisyys itseä kohtaan: Kuinka puhut itsellesi? Onko puheesi ankaraa vai ystävällistä, puhuisitko ystävällesi samoin? Opettele kuuntelemaan omaa sisäistä puhettasi ”ulkopuolisen korvin”.
- Tietoinen läsnäolo: Tarkastele omia kehollisia reaktioitasi ja tunnekokemuksiasi avoimen uteliaasti jaottelematta niitä positiivisiksi tai negatiivisiksi. Opettele havainnoimaan kokemuksiasi lintuperspektiivistä ”ulkopuolisen silmin”.
- Jaettu inhimillisyys: Kaikilla ihmisillä on haasteita ja vaikeuksia, ne kuuluvat ihmisyyteen. Kokeile ihmis-sanan paikalle sanaa muusikko: kaikilla muusikoilla on haasteita ja vaikeuksia, ne kuuluvat muusikkouteen.
- Säännöllinen harjoittelu: Hengitysharjoituksista on tutkittua hyötyä autonomisen hermoston rauhoittamisessa. Rauhallinen hengitys antaa kehollemme ja mielellemme viestin, että meillä ei ole hätää. Helppo harjoitus: hengitä rauhallisesti sisään (laskien neljään) ja ulos (laskien kuuteen), toista riittävän pitkään. Hermostoa voi rauhoittaa myös erilaisin rentoutumis- ja tietoisuustaito-harjoituksin. Verkosta löytyy paljon tietoa ja harjoitteita.
Helmi Kuusi: Mitä epäonnistuminen merkitsee minulle?
Taannoin näkemäni uni meni kuta kuinkin näin: Löydän itseni lavalta soittamasta itselleni vierasta kappaletta. Yleisön seuratessa tuskallista kamppailuani huomaan kauhukseni, että seison lavalla satojen silmäparien edessä täysin alasti!
Kuinka moni muusikko onkaan joskus nähnyt vastaavanlaisen unen?
Kuvailemassani unessa kuvastuu esiintymisjännityksessä aktivoituva ydinkipu: häväistyksi tulemisen pelko. Lavalle astuessamme asetumme julkiseen valokeilaan, katseiden kohteeksi. Esiintymistilanteeseen sisältyy aina jonkinasteinen arvaamattomuuden elementti. Emme oikeastaan koskaan voi etukäteen olla täysin varmoja siitä, millaiseksi esiintymiskokemuksemme muodostuu. Toisinaan meidän voi olla mahdollista saavuttaa lavalla euforinen onnistumisen riemu, jossa pääsemme nauttimaan musiikista vailla epävarmuuden varjoa. Toisinaan häpeänpelko saa meistä yllättäen tiukan otteen, ja esiintymistilanteesta muodostuukin selviytymistaistelu.
Monelle muusikolle esiintymishetket ovat ammatin harjoittamisen kulminaatiopisteitä. Itseilmaisumme esiintymistilanteissa on tärkeä osa ammatillista identiteettiämme, ja sillä on kiinteä paikka myös minuuden kokemuksessamme. Siksi on vaikea kuvitella muusikkoa, jolle ajatus epäonnistumisesta olisi neutraali asia. Tämä varmasti osaltaan selittää sen, miksi niin moni muusikko kärsii esiintymisjännityksestä. Esiintyessämme toiveemme on tulla nähdyksi lavalla taitavina ja varmoina esiintyjinä, jolloin kokemuksemme ehyestä muusikon minuudestamme säilyttää vakautensa. Epäonnistumisen pelko saattaa siis pahimmillaan horjuttaa koko olemassaolomme pohjaa.
Se, minkälaiseksi oma suhde esiintymiseen on muotoutunut, juontaa juurensa niihin merkityksiin, joita olemme oppineet luomaan onnistumiseen ja epäonnistumiseen. Voimakkaan esiintymisjännityksen selättämisessä voi olla hyödyllistä jäsentää suhdettaan esiintymiseen sekä tekijöihin pelon taustalla. Mitä epäonnistuminen tärkeässä konsertissa minulle oikein merkitsisi? Millaisena muut minut silloin näkisivät? Esiintymisjännityksen taustalla merkittävässä roolissa saattavat olla ne tulkinnat, jotka aikanaan teimme itsellemme tärkeiden ihmisten – etenkin vanhempiemme ja opettajien – reaktioista esiintyessämme. Miten koimme, että meidät nähtiin onnistuessamme? Olimmeko erityisiä, ihailtuja? Entä minkälaisia merkityksiä opimme liittämään epäonnistumisen uhkaan?
Tärkeää on oppia suhtautumaan omaan jännittämiseen normaalina ja ymmärrettävänä ilmiönä, sillä esiintymisjännitykseen liittyvä häpeä on omiaan ruokkimaan sen voimaa. Esiintymisjännityksen taustojen tarkastelu voi tuoda sille paitsi mielen, myös auttaa hahmottamaan, minkälaiset tekijät meissä kulloinkin aktivoivat pelkoa. Voi olla myös hyödyllistä pohtia, mikä itseä auttaisi lavalla, kun jännitys iskee. Mitä jos jakaisimme useammin näitä ajatuksia kollegojemme kesken?
Silja Nummi: Jos esiintyminen vaatii rohkeutta, kertooko jännittäminen sen puutteesta?
Esiintymisjännitys on niin oleellinen osa esiintyvän taiteilijan työtä, ettei aihetta voi sivuuttaa muusikoiden työyhteisöjä käsittelevässä artikkelisarjassa. Pauliinan kirjoitusta lukiessani nousi mieleeni, voisiko asiaa käsitellä jotenkin toisin, esimerkiksi rohkeuden kautta. Jos esiintyminen vaatii rohkeutta, kertooko jännittäminen sen puutteesta? Rohkeutta on kuitenkin vaikea määritellä yksiselitteisesti, koska se taidepuheessa ymmärretään monin tavoin. Ketä voidaan kutsua rohkeaksi taiteilijaksi?
Yleensä ajatellaan, että rohkea altistaa itsensä jollekin vaaralle tai uhalle. On pistettävä itsensä likoon ilman varmuutta onnistumisesta. Eri ihmiset ymmärtävät rohkeuden eri tavoin. Öljynporaajalle tai hengenpelastajalle se tarkoittaa eri asiaa kuin esiintyvälle taiteilijalle. Houstonin yliopiston sosiaalityön professori Brené Brown on todennut, että rohkea tunnistaa oman epätäydellisyytensä ja haavoittuvuutensa. Nämä ovat häpeän ja pelon ydintä, mutta myös ilon ja luovuuden lähteitä.
Kaikki taiteilijat rakastavat esiintymistä tavalla tai toisella – eiväthän he muuten hakeutuisi ammattiinsa. Mutta yksinkertaistaminen ei toimi tässäkään asiassa. Alalle päätyy niitäkin, jotka viihtyvät parhaiten omissa oloissaan harjoituskammiossa. Muusikoiden esiintymisjännitystä väitöskirjassaan tutkinut Päivi Arjas on todennut, että jännittämistä on perinteisesti hävetty. Suorituskeskeisyydestä ja kilpailusta nousevassa pärjäämisen kulttuurissa haavoittuvuutta ei näytetä. Herkkyys ja epätäydellisyys ovat kuitenkin usein juuri ne, jotka taiteessa koskettavat.
VIA-instituutin positiiviseen psykologiaan perustuvan vahvuusmittarin mukaan rohkeus voi ilmetä kolmella eri tavalla: fyysisenä, psykologisena tai moraalisena. Taiteessa erilaiset rohkeudet voivat tulla esiin eri tavoin. Rohkeana taiteilijana mieleen nousee julkisuudessa omista mielenterveyden ongelmistaan puhunut artisti Yona. Muistan erään hänen esiintymisensä muutama vuosi sitten Kulttuuritehdas Korjaamolla. Häntä kuunnellessani minulle tuli yllättäen tunne, että hän antoi itsestään meille, yleisölleen, aivan kaiken. Kuinkahan paljon hän mahtoi jännittää esiintymistään?
Päivi Rissanen: Kielenkäyttömme rakentaa todellisuutta ja vaikuttaa turvallisuuden tunteeseen
Teini-ikäisen sukulaistyttöni mielestä parasta soittamisessa on se, kun pääsee esiintymään. Itse en muista kokeneeni samoin. Esiintyminen on ollut minulle muusikon ammatin nurja puoli ja stressin aihe. Riittävän hyvän ja tasapainoisen tunnetilan saavuttaminen lavalla on vaatinut useimmiten paljon psyykkistä työtä. Vaikka olenkin aina rakastanut kollektiivisen musisoinnin synnyttämää yhteyden kokemusta, yleisön edessä oleminen on enimmäkseen ollut hyvinvointiani heikentävää, ei positiivisella tavalla energisoivaa tai motivoivaa.
Kokeneena ammattilaisena ja äänenjohtajana en ole halunnut kertoa jännittämisestä avoimesti, vaan olen maininnut siitä vain muutamille lähikollegoille. Esiintymisjännitys ei ole aihe, josta on tapana avautua työyhteisössä, sillä se ei ikään kuin kuulu ”tosiammattilaisuuteen”. Toisaalta en myöskään ole ajatellut, etteikö muillakin olisi vastaavanlaisia tuntemuksia. Orkesterimuusikoiden työhyvinvointitutkimusten mukaan näin ei todella olekaan. Meitä jännittäjiä on paljon.
Jännittämisen ytimessä on kokemus omasta pystyvyyden tunteesta. Se joutuu koetukselle tarkkailijoiden – yleisön tai kollegojen – läsnä ollessa. Olenko riittävän hyvä ja yllänkö asetettujen vaatimusten tasolle? Jos uskomme kykyihimme, koemme esiintymistilanteen todennäköisemmin positiivisena haasteena. Sen sijaan pelko epäonnistumisesta ja kykyjen puutteellisuudesta voi saada tilanteen näyttämään uhkaavalta.
Pystyvyyden tunne rakentuu vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Lapsuudesta lähtien saatu palaute vaikuttaa siihen, minkälaisena näemme itsemme. Myös se, mitä kuulemme sanottavan muista, vaikuttaa meihin vahvasti. Me klasarimuusikot olemme saaneet tottua jo varhain suoritusten ja jopa persoonamme arviointiin. Ehkä siitä syystä kulttuurissamme onkin syvään juurtunut tapa arvottaa asioita ääneen ja julkisesti. Ilmaisut ”ihan fantastinen” ja ”loistava” kuuluvat ammattimuusikkojen arkiseen sanastoon, kuten myös ”aivan naurettava” ja ”surkea”. Negatiivisesti arvottavalla kielellä – koskipa se meitä itseämme tai jotakuta muuta – on kuitenkin erityisen voimakas vaikutus, myös tiedostamattomalla tasolla. Se luo turvattomuutta ja rapauttaa pystyvyyden tunnetta.
Kielenkäytöllä on tärkeä osa arkitodellisuuden rakentumisessa. Sosiaalisessa maailmassa ei ole absoluuttisia totuuksia, vaan ainoastaan erilaisia tapoja selittää ja kertoa asioita. Voimme siis rakentaa todellisuudesta lukemattomia erilaisia versioita ja vaikuttaa sanavalinnoilla sekä itseemme että ympäristöön.
Minkälaista tunneilmastoa rakennamme työyhteisöissä kielenkäytöllä? Jatkammeko arvottamisen perinnettä tai luommeko sanavalinnoillamme ilmapiiriä, jossa kelpaamista ei tarvitse jännittää? Kielenkäyttömme on tekoja ja toimintaa, ei koskaan ”pelkkää puhetta”.
Teksti: Pauliina Valtasaari
Kuvat: Jaakko Paarvala
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2021.