Musiikkialan freelancerien työmarkkina-asema on aina ollut häilyvä, ja työnantajuutta on vieroksuttu ennenkin. Joskus vastustus on ollut periaatteellista tai suorastaan ideologista laatua, toisinaan syyt ovat olleet lähinnä taloudellisia. Musiikin keikkataloudessa esiintymispalkkiot ovat mitä markkinoilta onnistutaan saamaan ja palkat maksetaan siitä, mitä provisioiden ja kulujen jälkeen jää. Työsuhde ei tätä yhtälöä muuta miksikään. Työnantajuuden kustannus on aina ennenkin vähennetty keikkahinnasta ennen palkkoja. Koko toimialan kannalta on järjetöntä jättää hyödyntämättä merkittävä subventio, jonka ansiosidonnainen työttömyysturva epävarman toimeentulon varassa eläville freelancereille tarjoaisi. Työnantajalta se ei vaatisi muuta kuin työsopimuksen tekemistä.
Kun pandemia on tehnyt koko esittävän taiteen toimialan haavoittuvuuden piinallisen näkyväksi, olisi surkeaa, jos ala itse tyrisi piloille nekin harvat asiat, jotka edelleen toimivat ja mahdollistavat ammattilaisille alalla pysymisen vaikeissakin oloissa. Kun lähinnä verovaroin rahoitettava työttömyysturva on käytettävissä muillakin aloilla, miksi musiikkialan pitäisi jäädä ilman? Eikö freelancereita ole jo lyöty tarpeeksi?
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2021.