Oikeus kollektiivineuvotteluun on tunnustettu laajasti osana kokoontumis- ja yhdistymisvapautta kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa kuten YK:n ihmisoikeusjulistuksessa, Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja ILO:n sopimuksissa. Nämä oikeudet ovat myös osa EU:n ydinlainsäädäntöä. Kansainvälisistä ihmisoikeusvelvoitteista johtuva oikeus kokoontua ja järjestäytyä sisältää muun muassa oikeuden kollektiiviseen neuvotteluun omien etujen ajamiseksi ja puolustamiseksi. Tätä oikeutta EU:n ja sen jäsenvaltioiden on kunnioitettava ja edistettävä. Tätä perusoikeutta ei ole koskaan rajattu pelkästään työsuhteisten oikeudeksi, vaan kyseessä on universaali perus- ja ihmisoikeus, joka sisältää vapauden kokoontua ja järjestäytyä minkä tahansa laillisen aatteen puolesta. Historian saatossa järjestäytymisoikeus ja työehtoneuvottelut ovat ilmentyneet suurelta osin työntekijöiden oikeutena suojata asemaansa suhteessa työnantajaan, vaikka pelkästään tästä asetelmasta ei perusoikeudessa ole kyse.
Viime vuosikymmenten aikana oikeus kollektiivisopimiseen on puhututtanut sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Niin sanotun työn murroksen osana itsenäisten ammatinharjoittajien ja työsuhteisten työntekijöiden rinnalle on syntynyt kasvava itsensätyöllistäjien joukko, joka lainsäädäntöä tarkasteltaessa lukeutuu yrittäjiksi. Aiemmin työsuhteessa teetettyä työtä on alettu teettää itsensätyöllistäjillä lukuisten erilaisten järjestelyjen kuten toimeksiantojen ja laskutusfirmojen kautta. Puhtaasti työsuhteista työtä ei ole samalla lailla tarjolla kuin aikaisemmin. Tämä ilmiö on nähtävissä monilla aloilla ja ympäri maailmaa, eikä se koske ainoastaan luovan työn tekijöitä. Siksi on syntynyt tarve neuvotella kollektiivisesti myös itsensätyöllistäjien työehdoista.
Syitä itsensätyöllistäjien kasvavalle määrälle on monia, enkä tässä artikkelissa käsittele niitä sen syvemmin. Työsuhteisen työn muuttuminen itsensätyöllistäjien ja elinkeinonharjoittajien tekemäksi työksi on aiheuttanut muun muassa sen, että heikomman suojaksi säädetyt työlait, työehtosopimuksilla sovitut työn minimiehdot, kuten palkka ja laintasoa paremmat työajat, lomaoikeudet, perhevapaat ja muut etuudet, työnantajan velvollisuus tapaturma- ja muuhun vakuuttamiseen sekä työnsuhteisuuteen perustuvat sosiaalietuudet eivät tavoita tätä kasvavaa ihmisjoukkoa. Sen lisäksi, että itsensätyöllistäjien joukko jää edellä mainitun turvan ja etuuksien ulkopuolelle, ilmiö heikentää voimassa olevien työehtosopimusten vaikuttavuutta ja lopulta myös työsuhteisten työsuhdeturvaa, jos työsopimukset ovat korvattavissa toimeksianto-
sopimuksilla. Tähän ongelmaan on EU:n tasolla ammattijärjestöissä reagoitu voimakkaasti, ja asian korjaamiseksi on tehty valtavasti töitä viimeisten vuosikymmenten aikana.
Itsensätyöllistäjien työehdoista ja muun muassa tekijänoikeuksista on haluttu sopia kollektiivisesti minimitason turvaamiseksi, sillä itsensätyöllistäjät ja tekijät ovat lähtökohtaisesti heikommassa asemassa toiseen sopijaosapuoleen nähden. Muiden kuin työsuhteisten työehdoista sopiminen on kuitenkin kautta linjan törmännyt kilpailulainsäädäntöön vetoaviin argumentteihin. Muiden kuin työntekijöiden työehdoista ja korvauksista sopimisen on katsottu muodostavan EU- ja kansallisessa lainsäädännössä kiellettyjä elinkeinonharjoittajien välisiä kilpailunrajoituksia, kuten kartelleja. Konkreettinen esimerkki tästä on muutaman vuoden takaa, kun 2010-luvulla suomalaiset luovan alan tekijäjärjestöt lobbasivat kohtuullisen korvauksen ja kollektiivisopimisen oikeutta tekijänoikeuslakiin. Hallituksen esitystä muodostettaessa sekä käyttäjäpuoli että kilpailuviranomainen esittivät, että kollektiivisopimukset tekijänoikeuden luovutusten kohtuullisesta korvauksesta muodostaisivat kiellettyjä kilpailunrajoituksia ja kartelleja. Kollektiivisopimisen mahdollisuutta ei koskaan kirjattu tekijänoikeuslakiin.
Lainsäädäntötasolla perusoikeudet ovat säädösten hierarkiassa ylimpänä ja etusijalla muuhun lainsäädäntöön verrattuna. Argumentit siitä, että itsensätyöllistäjien kollektiivinen neuvotteluoikeus olisi kilpailulain vastainen, ovat ristiriidassa perusoikeuksien etusijan kanssa. Euroopan unionin toiminnasta tehdyssä sopimuksessa ja kansallisessa kilpailulaissa kielletään yritysten väliset kilpailua rajoittavat sopimukset. EU:n oikeuskäytännön mukaan työntekijöiden ja työnantajien väliset työehtosopimusneuvottelut eivät kuulu EU:n kilpailulainsäädännön soveltamisalaan. Itsenäisiä ammatinharjoittajia pidetään kuitenkin EU:n lainsäädännön mukaan yrityksinä, ja niiden välinen kollektiivisopimus saattaisi rikkoa EU:n perustamissopimusta. Lainsäädännöllinen tulkintaongelma muodostuukin, kun toiselta puolen puolustetaan universaaleja perusoikeuksia, joihin kollektiivineuvottelut lukeutuvat, ja toiselta puolen kilpailun rajoittamattomuutta. Vaikka asetelma toisaalta tuntuu hyvin yksinkertaiselta ratkaista etusijan mukaisesti, ristiriita lainsäädännössä kuitenkin on ja pysyy.
Kuten OECD on raportoinut, jotkut itsenäiset ammatinharjoittajat ovat heikommassa asemassa suhteessa suuriin yrityksiin ja työvoiman ostajiin nähden, mikä johtaa hintojen polkemiseen, eikä heillä tällöin muutenkaan ole sananvaltaa työoloihinsa. Tämä on todellinen ongelma. Sen tunnustaminen, että perusoikeudet ovat etusijalla kilpailulainsäädäntöön nähden, selkeyttäisi tilannetta. Kollektiivineuvottelut ja alan minimiehdot muodostavat sopimukset olisivat tehokas keino parantaa työoloja. Sen tunnustaminen, että EU:n kilpailuoikeus ei estä suojaa tarvitsevien kollektiivisia neuvotteluja, olisi keino sen varmistamiseksi, että itsenäisten ammatinharjoittajien työolot paranisivat ja työllään voisi jatkossakin tulla toimeen. Kilpailuoikeus on säädetty lähtökohtaisesti kuluttajia ja käyttäjiä varten, ei sanelemaan työehtoja.
Nyt Euroopan komissio on ammattiliikkeen pitkällisen lobbauksen jälkeen käynnistänyt lainsäädäntöhankkeen, jonka tarkoituksena on selkeyttää ristiriita perusoikeuksien ja kilpailuoikeuden välillä. Aloitteella pyritään määrittämään EU:n kilpailulainsäädännön soveltamisala ja mahdollistamaan työolojen parantaminen työehtosopimusten avulla – ei pelkästään työntekijöiden vaan tietyin edellytyksin myös itsenäisten ammatinharjoittajien osalta. Ristiriidan poistaminen ei välttämättä johda täysin uuteen lainsäädäntöön, sillä Euroopan Unionin toiminnasta tehty sopimus mahdollistaa tarkennusten tekemisen kilpailulainsäädäntöön niin sanottujen tulkintaohjeiden muodossa. Komissio on järjestänyt avoimen kuulemisen tämän vuoden aikana jo kahteen otteeseen. Lisäksi työntekijöitä ja työnantajia edustavia kattojärjestöjä kuultiin komission järjestämässä etäkuulemisessa huhtikuussa, johon osallistuin SAK:n edustajana. Lainsäädäntöä selkeyttävän hankkeen on määrä valmistua vuoden 2021 loppuun mennessä. Koskaan aikaisemmin ei ole päästy näin lähelle asian selkeyttävää tilaa, ja lopputulos on luultavasti ammattiliikkeen olemassaolon kannalta yksi tärkeimmistä tulevaisuutta määrittävistä tekijöistä.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2021.