Tero Toivonen: Koutsi ja tiimipelaaja

Tero Toivonen sanoo olevansa lähiöpoika, Tikkurilan Kukkakedossa varttunut lätkäjätkä. Lapsena musiikki kiinnosti juuri sen verran, että musiikkiopiston pääsykokeissa piti käydä. Toivesoitin oli piano, kuten monella muullakin. ”Keskisen Uudenmaan Musiikkiopiston silloinen rehtori Ylermi Kuula soitti isälleni ja sanoi suoraan, että ’täällä oli sata parempaa pianistia kuin teidän Tero. Mutta käyrätorvessa olisi tilaa’. Faija lupasi, että menen kokeilemaan sitä. Muistan, että olin niin vihainen, en todellakaan olisi halunnut soittaa mitään käyrätorvea”, Toivonen sanoo. ”Mutta siellä musiikkiopistossa odottikin kerta kaikkiaan upea opettaja, Jukka Kasper. Hänen takiaan minä jatkoin ja harjoittelin, vaikka soittaminen ei moneen vuoteen kauheasti kiinnostanut.”

Jääkiekko oli Toivosen ykkösjuttu. Soittaminen kulki siinä sivussa ja sai vähän jokakesäistä buustia Orivedellä järjestettävältä Nuorison Orkesterikurssilta, jonne Kasper oppilaansa usutti. ”Totta puhuen siitä tuli vähän sellainen pyhä paikka: paljon kavereita, hyvä meininki ja pääsi soittamaan isossa orkesterissa hienoa musaa.” Leireillä, musiikkiopiston orkesterissa ja teoriatunneilla kaveripiiri laajeni, ja ystävien ja yhteenkuuluvuuden kautta Toivosen side soittamiseenkin vahvistui. Yläasteaikana musiikki alkoi kiinnostaa pikkuhiljaa yhä enemmän. Varsinainen sysäys kohti ammattimuusikon uraa tapahtui kuitenkin lukioiän kynnyksellä, kun Toivonen sai lätkäpelissä omien sanojensa mukaan kunnon niitin, eikä jäälle ollut asiaa puoleen vuoteen. Sinä aikana ehti soittaa torvea ja kehittyä.

Peruskoulun jälkeen Toivonen hakeutui Sibelius-lukioon, jossa soitto todella lähti lentoon. Musiikkilukio oli myös oivallinen kasvupaikka muusikkojen genrerajat ylittävälle yhteisöllisyydelle. Ystävyyssuhteet kietoivat Toivosta soittamiseen ja musiikkiin entisestään, ja lukioaikana syntyneet ammatilliset verkostot ovat säilyneet näihin päiviin asti. ”Jos minun pitäisi summata millainen olen muusikkona, niin ihmisten takia ja yhdessä soittamisen takia teen tätä työtä. Sellainen olen aina ollut”, Toivonen sanoo. ”Omat soittoon liittyvät ambitiot olen kyllä myös saavuttanut, mutta tärkeintä minusta on yhdessä tekeminen.”

47-vuotias Tero Toivonen on soittanut Tapiola Sinfoniettassa jo 26 vuotta: ensin 11 vuotta varaäänenjohtajana ja nyt jo 15 vuotta äänenjohtajana. Paikan hän sai ikään kuin puolivahingossa. Opinnot Sibelius-Akatemiassa olivat vasta alkaneet, kun varaäänenjohtajan paikka tuli hakuun. Toivonen tiesi kyllä olevansa hyvässä soittokunnossa, mutta hakuprosessiin hän lähti lähinnä katsomaan, millaista se olisi. ”Muilla hakijoilla oli ehkä kovemmat paineet saada työpaikka, mutta minulle jokainen onnistuminen pruuveissa oli vaan mieletön kokemus!”, hän pohtii. ”Jossain vaiheessa huomasin olevani ainoa jäljellä oleva hakija, vaikka olin vähän vitsillä lähtenyt kokeilemaan.”

Opinnot jäivät joksikin aikaa vaiheeseen, kun työelämä kutsui. Myöhemmin, jo viitisen vuotta Tapiolassa soitettuaan Toivonen päätti tehdä maisteriopintonsa loppuun. Yksi tärkeimmistä kannustimista oli oma vaari, vuosia yhtäjaksoisesti sodassa ollut veteraani. ”Vaari jaksoi kysellä opintojeni sujumisen perään, ja tuntui aina vaikealta sanoa hänelle, että en ole edistynyt”, Toivonen kertoo. ”Opiskelu oli selvästi hänelle tärkeä asia.” Päästyään alkuun Toivonen innostui opiskelusta niin paljon, että jatkoi saman tien tohtorintutkintoa tekemään. ”Jäin vähän koukkuun siihen opiskeluun. Olin tosi vaikuttunut Akatemian DocMus-osastosta ja siitä, mitä kaikkea hienoa siellä tehtiin. Nautin siitä, kun sain kuulla eri taiteenalojen ihmisten näkemyksiä ja kiinnostuksen kohteita. Se oli hienoin opiskeluseikkailu ikinä, ei niinkään oman työn takia, vaan sen, mitä kaikkea muuta siinä prosessissa ja muiden tekemisten kautta pääsi oppimaan.”

Tapiola Sinfonietta osoittautui unelmatyöpaikaksi monella tapaa. ”Tykkään siitä porukasta ihan tolkuttomasti, enkä ole edes harkinnut hakeutuvani muualle.” Tapiola Sinfoniettan kaltaisessa isohkossa kamariorkesterissa työkaverit voi myös oikeasti oppia tuntemaan kunnolla. Omalta osaltaan Toivonen on myös halunnut panostaa myönteisen ilmapiirin luomiseen: ”Haluan, että uusille soittajille tulee hyvä fiilis tulla sektiooni soittamaan”, hän sanoo. ”Jos minut jostain joskus muistetaan, niin toivon että se olisi hienojen soolojen tai upean soundin sijaan se, että vieressäni oli hyvä istua.”

Myös Tapiola Sinfoniettan muusikkolähtöinen hallintomalli miellyttää Toivosta: ylikapellimestaria ei ole, vaan taiteellisesta johdosta vastaavat ykkösintendentin kanssa kaksi muusikoiden itsensä valitsemaa kollegaa. ”Meillä on tästä johtuen tosi monipuolinen työlista”, Toivonen kertoo. ”Olen itse vähän rytmimusiikkiin kallellani ja rakastan sitä, että pääsen soittamaan monen tyylistä.” Muusikkojen mahdollisuudet vaikuttaa työnsä sisältöön ovatkin varmasti osaltaan olleet muokkaamassa orkesterin hyvää ilmapiiriä.

Myös orkesterin kotipaikka saa Toivoselta kehuja: ”Espoo on aina ollut kulttuurikaupunki ja luonut puitteet sellaisiksi, että orkesterin on ollut hyvä tehdä töitä siellä. Espoon kulttuurimyönteisyys näkyy mielestäni myös kaikessa siinä, mitä me orkesterilaiset teemme.” Se kaikki sisältää konserttitoiminnan lisäksi työn muodon, jossa Tapiola Sinfonietta on suomalaisen orkesterikentän edelläkävijä: yleisötyön.

”Jos minut jostain joskus muistetaan, niin toivon että se olisi hienojen soolojen tai upean soundin sijaan se, että vieressäni oli hyvä istua.”

Tapiola Sinfoniettassa yleisötyötä on tehty pitkään, ja etsikkoaika muotojen, kohderyhmien ja tapojen suhteen on jo takana. ”Meidän orkesterissa yleisötyö tehdään luontevasti, eikä siinä ole mitään falskia tai päälle liimattua”, Tero Toivonen kertoo. Muusikot saavat itse vaikuttaa yleisötyön muotoihin ja valita omaan luonteeseensa ja kiinnostuksen kohteisiinsa sopivan tavan tehdä. Tapiola Sinfonietta tavoittaa espoolaiset vastasyntyneistä saattohoitoon asti ja erityisryhmiä unohtamatta, joten kohderyhmissä on valinnan varaa. Orkesteri myös tukee niitä, jotka ovat halunneet kouluttautua johonkin erityisiä taitoja vaativaan yleisötyöhön, esimerkiksi sairaalamuusikoiksi. Tapiolassa on lisäksi ainoana Suomessa jopa yhteisömuusikko-nimikkeellä palkattu soittaja, Toivosen sektiokaveri Pasi Pihlaja.

Korona-aikana pitkään tehty yhteistyö Espoon kaupungin kanssa on korostunut entisestään. ”Ihan ensiksi lähti liikkeelle yhteistyö koulujen kanssa”, Toivonen kertoo. ”Teimme kouluille paljon opetusmateriaalia, muun muassa kokonaisen kurssin orkesterisoitosta. Vuosi sitten teimme kevätjuhlatkin yhdessä ja olimme muutenkin isosti mukana toiminnassa.” Toivosen mukaan tällainen on mahdollista juuri siksi, että yleisötyö on juurruttanut Tapiola Sinfoniettan niin oleelliseksi osaksi espoolaisten koulujen yhteistyöverkostoa.

Koulumaailma on Toivoselle erityisen tuttu, koska hän tekee mieluiten yleisötyötä juuri yläkouluissa. Alter egona ja nimimerkkinä on Doctor T, jonka kaveri keksi 17-vuotiaana Toivoselle räppinimeksi. Doctor T -konseptilla Toivonen on vuosien kuluessa tehnyt jo noin 250 keikkaa. Hän esiintyy yksin, välillä koko koululle kerralla, välillä taas yksittäisille luokille. Doctor T -keikoilla Toivonen soittaa monen genren musiikkia sekä käyrätorvella että kitaralla pedaalien läpi. ”Olen tarkkaan rakentanut konseptin kohderyhmälle. En esiinny omista lähtökohdistani, vaan yleisön.”

Hauskoja sattumia yläkoulukeikoilla on tullut vastaan useampia. ”Kerran joku kaveri tuli keikan jälkeen sanomaan, että ’tää oli tosi hyvä juttu ja tulethan uudestaan, ja että minunkin isi vähän soittelee.’ Kysyin, että mitä hänen isänsä soittaa, ja kävi ilmi, että tämän kaverin isä oli Egotripin Mikki Kauste. Tällaisia kohtaamisia on muitakin – että isä tai äiti ’vähän soittelee’, ja sitten he ovatkin rytmimusiikin isoja nimiä.”

Yleisötyökeikalla Toivonen tavoittelee ennen kaikkea aitoja ja luontevia kohtaamisia, eikä siksi esimerkiksi suunnittele spiikkejään etukäteen. ”Yläkoulu on kieltämättä hankala paikka yleisötyölle, mutta siksi tykkäänkin siitä niin paljon”. Toivosesta on mukava pysyä kärryillä siitä, mitä nuoret ajattelevat ja millaisesta musiikista he pitävät. Oma lähiötausta on luonut edellytyksiä kohdata nuoria, joilla ei ole kosketusta orkesterimusiikkiin. ”Lapsuudenkotini oli kaikin puolin ihana ja turvallinen ja musiikkiin suhtauduttiin aina myönteisesti, mutta ei se mikään kulttuurikoti ollut. Olen kasvanut aika samanlaisessa ympäristössä kuin varmaan suurin osa näistä nuorista, joille käyn soittamassa”, Toivonen pohtii.

Keikka on onnistunut, jos kohtaaminen jättää positiivisen jäljen – ei haittaa, jos soitettu musiikki tai soitin eivät vakuuta. ”Parasta on, jos junnuille jää sellainen vaaleanvihreä valo. Jos he esimerkiksi kyselevälle faijalle tai mutsille vastaavat että ’se oli ihan ookoo’. Silloin heille on jäänyt ihan hyvä kuva. Vaikka he eivät koskaan kävisi konserteissa, niin mieleen on saattanut jäädä positiivinen vaikutelma, että Tapiola Sinfonietta on ihan hyvä juttu.”

Toivonen on aina ollut kiinnostunut yleisötyöstä – jopa niin paljon, että pyysi erityisluvan saada tarkastella sitä taiteellisen tohtorintutkintonsa kirjallisessa osiossa, vaikka konserttiosuudella ei ollut siihen mitään yhteyttä. Tapiola Sinfoniettassa työ rullaa jo miltei omalla painollaan, mutta Toivonen seuraa aktiivisesti kenttää ja sen kehitystä muissakin orkestereissa. Jääkiekkometaforat nousevat luontevasti puheeseen, kun Toivonen kuvaa orkestereita, joissa yleisötyön muodot vielä hakevat paikkaansa: ”Välillä jännitän, että meneekö homma maaliin verkko komeasti heilahtaen, osuuko ylärimaan tai tolppaan, vai meneekö jopa omaan maaliin.”

Toivosen mukaan orkestereiden isoin ongelma yleisötyön suhteen on, että sen edellytykset ovat niin erilaiset kuin soittamisen muuten. ”Orkesteriin tullaan ensisijaisesti soittamaan, ja soittotaidon täytyy olla tietenkin ihan timanttinen. Mutta yleisötyö vaatii toisenlaisia taitoja, eikä niitä mitata millään tavalla koesoitoissa – eikä tietysti pidäkään mitata. Minusta orkesterin pitäisi tarjota koulutusta yleisötyöhön niille muusikoille, jotka sitä tarvitsevat.” Tapoja on monia, mutta onnistuneen yleisötyön edellytys on, että sitä tehdään rakkaudesta kohderyhmää kohtaan ja sen ehdoilla, ei muusikoiden tai orkesterin ehdoilla.

Yleisötyö on muuttanut muusikkojen työnkuvaa, ja orkestereihin se on tullut jäädäkseen. Toivonen näkee siinä valtavasti potentiaalia myös orkesterien ulkopuolella. ”Olen vähän odottanut, että joku ryhtyisi kehittämään jotakin ihan omanlaistaan yleisötyökonseptia. Nyt sitä tehdään pääasiassa orkesterin tai jonkun muun instituution kautta, mutta yksittäiselläkin yleisötyöstä kiinnostuneella muusikolla voisi olla tässä mahdollisuus rakentaa genreen jotain ihan uutta ja ehkä jopa muodostaa siitä oman toimeentulonsa perusta.”

Toivonen kertoo rakastavansa kaikkea sydämellä tehtyä musiikkia: ”Ei sen tarvitse olla edes kovin taidokkaasti tehtyä, kunhan siinä on jotain paloa, jotain, joka repii vähän sydäntä rikki.” Hiljattain painosta ilmestyi oma levy SpaceTaxi variations, jota Toivonen kuvaa jääkiekkokopin tuoksuiseksi. ”Se kertoo oikeastaan kaiken sen, mistä minä tulen. Kaikki on tietysti soitettu hyvin, mutta eivät ne kappaleet mitään taideteoksia ole! Biisit on itse keksittyjä, ja isossa roolissa levyllä ovat vibrafonimestari Arttu Takalo ja kitaravelho Marzi Nyman.”

Sydämellä tehtyä musiikkia Toivonen löytää monista genreistä, Tapiola Sinfoniettan ja yleisötyön lisäksi myös Vantaan Viihdeorkesterin ja kamariorkesteri Avantin ohjelmistoista. Uutta musiikkia soittavaa Avantia Toivonen pitää laboratoriona, joka on elintärkeä ponnahduslauta varsinkin uusille säveltäjille. ”Arvostan Avantin taiteellisen johdon asennetta todella paljon. Siellä annetaan uusille tekijöille mahdollisuuksia, mutta ohjelmistoissa ei silti tehdä mitään kompromisseja.”

Joskus uudet teokset kolahtavat, joskus eivät, mutta mahdollisuus niille pitää Toivosen mukaan antaa – joskaan ei loputtomasti. ”Joskus vähän hirvittää, että jos olen itse ihan kujalla jostain sävellyksestä, niin mitä ihmettä yleisö voi siitä saada. Toisaalta sitten kun ne kappaleet kolahtavat, niin se on myös ihan erityisen mahtavaa, olla soittamassa jotain niin tuoretta, jotain, mitä ei ole pureksittu valmiiksi.”

Toivonen ei halua itseään kutsuttavan käyrätorvitaiteilijaksi. Se on hänen mielestään kaukana orkesterisoittajan työstä ja terminä liian itseriittoinen. Itseriittoisuus ja oman egon korostaminen ovat muutenkin Toivosen mielestä vastenmielisiä piirteitä muusikoissa, ja hän arvostaa esimerkiksi kapellimestareita, jotka osaavat puhaltaa orkesterin kanssa yhteen hiileen. Tällaiseksi esimerkiksi Toivonen nostaa Tapiola Sinfoniettan yhden pääpart-
nerin Marzi Nymanin. ”Marzi todellakin hitsaa porukan yhteen”, Toivonen sanoo. ”Hän on hyvä esimerkki siitä, mitä kaikkea orkesteri voi saada aikaan, kun eteen tulee kippari, joka on niin ystävällinen, ja jonka sydän on täynnä musiikkia ja muiden arvostusta.”

Soittamisen ohessa tärkeä osa Tero Toivosen työnkuvaa on käyrätorvensoiton lehtorin työ Sibelius-Akatemiassa. Toivosella on oma käyrätorviluokka, ja lisäksi hän toimii vaskien kamarimusiikin vastuuopettajana sekä kamarimusiikkiryhmien ohjaajana. Oppilaat kutsuvat Toivosta koutsiksi, valmentajaksi. ”Opetustyön kautta saan olla motivoimassa muita ja vaikuttamassa siihen, millaisia muusikoita tässä maassa kasvaa”, hän sanoo. ”Omalta osaltani yritän ruokkia ennakkoluulottomuutta ja välittää opiskelijoille tietoa siitä, millaista orkesterisoitto todellisuudessa on, yleisötyö mukaan lukien.” Vahva orkesterisoittokokemus onkin ammattiopiskelijoiden kanssa työskenneltäessä ehdoton etu.

”Minun taustallani ei ollut itsestään selvää, että alkaisin soittaa mitään soitinta, saati että kouluttautuisin muusikon ammattiin tai musiikin tohtoriksi. Olen tästä iloinen ja vähän ylpeäkin.”

Ennen lehtoraattia Toivonen opetti paljon myös musiikkiopistoissa kaikkein nuorimpia soittajia. Nyt aika ei riitä kuin parin kouluikäisen opettamiseen. ”Toivon kyllä, että ote junnuosastoon pysyy tuoreena. Sieltä se omakin innostus aikanaan lähti, opettajan kautta”, hän sanoo.

Vapaa-aikansa Toivonen viettää edelleen mielellään luistimilla. Hän pelaa Roihuvuoren Urheilijoissa kaukalopalloa divarissa: ”Kaukis on ihan hönö laji, jotain pipolätkän ja jääkiekon väliltä, mutta itselleni on tärkeää olla puulaakijutuissa mukana.” Harrastus on side myös Toivoselle selvästi merkitykselliseen lapsuuteen ja nuoruuteen lähiössä.

”Minun taustallani ei ollut itsestään selvää, että alkaisin soittaa mitään soitinta, saati että kouluttautuisin muusikon ammattiin tai musiikin tohtoriksi. Olen tästä iloinen ja vähän ylpeäkin. 70-luvun Tiksistä on aika pitkä matka väitöskaronkkaan”, Toivonen sanoo. ”Olen saanut hienoja mahdollisuuksia, ja olen kyllä yrittänytkin ottaa niistä kaiken hyvän irti.”

Kuvat: Tero Ahonen

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2021.