Antti Paalanen (s. 1977) vastaa puhelimeen työhuoneeltaan Kokkolasta. Päivät ovat menneet taas verkkopalavereita pitäen. Kulunut vuosi on ollut parikymmentä vuotta aktiivisesti keikkailleelle pelimannille vaikea, takana on vain kaksi striimikeikkaa. Onneksi vanha opinahjo Sibelius-Akatemia tarjosi töitä juuri ennen pandemiaa: sen myötä Paalanen on toiminut Seinäjoen yksikössä tutkijatohtorina. Tämän lisäksi on syntynyt uutta musiikkia, pari biisiä ilmestyi suoratoistopalveluihin juuri haastattelun alla.
Toisaalta pakollinen keikkastoppi on ollut Paalaselle helpotus. Talvella 2020 hän huomasi näännyttäneensä itsensä burnoutin partaalle. ”Aloin olla aika syvissä vesissä. Nyt on ollut aikaa huomata, kuinka iso osa elämääni kiertäminen on ollut. Yksin keikkailu on henkisesti aika raskasta. Olen yksin vastuussa siitä, mitä lavalla tapahtuu, en voi piiloutua minkään taa, ja jokainen keikka vaatii isoa latausta”, Paalanen pohtii.
Takana on kymmenen vuoden keikkailu ympäri maailmaa soolohaitaristina ja parikymmentä vuotta aktiivista bändien kanssa kiertämistä. Sibiksen kansanmusiikkipuolelta valmistunut haitaristi on soittanut monissa kansanmusiikkiyhtyeissä, kuten Kiharakolmio, Hyperborea ja Pauli Hanhiniemi & Hehkumo (Hanhiniemi ja Paalanen ovat saman kylän poikia Alavudelta).
Paalanen onkin hyvillään siitä, että menestys sooloartistina on tullut hiljakseen. ”Enempää en olisi pystynyt tekemäänkään. Useamman keikan kiertueet ovat henkisesti raskaita. Ja kun käyttää omaa ääntään ja heiluu sen haitarin kanssa, on puolentoista tunnin keikka aika rankka rypistys myös fyysisesti. Kun adrenaliini alkaa vyöryä, se on ankaraa menoa.”
Livetallenteita katsomalla se on helppo uskoa. Paalanen edustaa oppi-isänsä Kimmo Pohjosen lailla hyvin fyysistä tyyliä, jossa haitari saa kyytiä. Oikea jalka hakkaa hypnoottista biittiä ja maanisen vyörytyksen kuorruttaa kurkkulaulu. Kokonaisvaikutelma on yhtä aikaa arkaainen ja moderni. Tällaisia uuvuttavia keikkapäiviä seuraa usein olematon yöuni ja aamulla pitkä kotimatka. Kiertämisen ohella ovat työt Tampereen Työväen Teatterissa ja Kokkolan kaupunginteatterissa. ”Tämmöistä kun toistaa riittävän monta vuotta, se alkaa kuormittaa. En ole antanut itselleni aikaa palautua. Matkustaessa pitäisi olla välipäiviä, mutta optimaalisia aikatauluja on vaikea rakentaa. Jos saisin valita, tekisin vain soolojuttuja, mutta se ei ole taloudellisesti mahdollista. Vasta sulkutilan myötä olen huomannut, minkälaisessa myllytyksessä olen ollutkin.”
Yhden miehen bändi
Mutta mikä sai Paalasen lähtemään soolokeikoille? Se on sekoitus käytännöllisyyttä, kustannustehokkuutta ja halua luoda yhdellä soittimella rikas sointimaailma. ”Haitari on tosi ilmaisuvoimainen soitin ja itsessään jo bändi. Samasta koneesta pystyy tuottamaan basson, melodian ja säestyksen, rytmin ja harmonian. Tavoitteeni on ottaa siitä kaikki potentiaali irti. Ja olihan haitari sata vuotta sitten nuorison rakastama soitin. Pelimanni istui nurkassa ja sai porukan tanssimaan – se on ollut myös minun tavoitteeni.”
On Paalanen soittanut häissäkin, mutta silloin siellä ei kuulla Metsäkukkia. Paalasen tyyli onkin lähempänä EDM:ää, vaikka soittimena onkin akustinen kolmirivinen haitari, Paalaselle kustomoitu Castagnari. Paalasen tavoite on myös tuoda historia tähän päivään. Hyvä esimerkki on kansanlaulu Taivas on sininen ja valkoinen, joka Paalasen käsittelyn jälkeen todellakin on tanssittava.
”Haluan olla yhtä aikaa eri ajoissa kiinni. Se biisi on esimerkki ikivihreästä kansanlaulusta, johon voi laittaa biitin päälle. On hieno fiilis, kun yleisö laulaa mukana. Ollaan vanhan ja uuden äärellä.”
Tanssifestareita ja kirkkokonsertteja
Paalasen portti ulkomaille oli visiitti Kööpenhaminan Womexissa vuonna 2011. Sen jälkeen keikkapyyntöjä on tullut ympäri maailmaa Japanista Kanadaan. Esiintymispaikat ovat vaihdelleet parinsadan hengen klubeista teattereihin ja kirkkoihin. Festivaalien kirjo on laaja ja hyvä esimerkki siitä, kuinka marginaalimusiikilla voi tehdä kansainvälisen uran. Ja mainittakoon, että on Paalasella kotimaassakin menestystä, kuten kymmenkunta Etno-Emma-ehdokkuutta ja yksi Emma-patsas. Teosto-palkintoehdokkuus irtosi vuonna 2015.
Tämä kaikki ei kuitenkaan riitä kunnianhimoiselle pelimannille. Tavoitteena ovat tanssimusafestarit ja uudet yleisöt. Työ on tuottanut tulosta. Talvella 2020 Paalanen esiintyi Eurosonic-kaupunkifestivaalilla Hollannissa. Siellä muut artistit olivat joko indiepoppareita tai tanssimusa-artisteja. Ja Paalanen olisi esiintynyt South by Southwest -tapahtumassa Yhdysvalloissa viime keväänä, jollei korona olisi sotkenut tilannetta. Tällaisia keikkoja Paalanen haluaisi lisää, mutta myöntää, ettei ole helppoa myydä ”örisevää miestä, joka soittaa haitaria”.
Ihme paikkoihin sellainen kuitenkin halutaan. Yksi unohtumattomimmista oli pari vuotta sitten Ranskan Nantesissa, jossa Paalanen soitti keskiaikaisen linnan raunioilla. Parin tuhannen ihmisen yleisö seurasi keikkaa juoksuhaudoissa. Hippifestarit tietenkin haluavat haitaritrancea. Meno voi olla vähän erilaista kuin kotoisessa G Livelabissa. ”Varsinaisen Roskilden festivaalin yhteydessä oli pelloilla pienempi folk-festivaali, jossa olin esiintymässä. Siellä ei ollut mitään ruokaa tarjolla ja vain MobilePay kävi maksuvälineenä, eikä Tanskan kruunuja tietenkään ollut taskussa. Majoituksena oli sänky ulkorakennuksessa, ilman suihkuja tai mitään muutakaan. Kokemus voi olla silti hieno, jos kaikki onnistuu. Yksi keikka Ruotsissa oli maatilan ladossa keskellä ei mitään, ja meininki oli ihan hillitön.”
Örinää ja biittiä
No millaista keitosta tämmöinen moneen taipuva musiikki sitten on? Merkittävä osa soundia on stomp box, jota Paalanen polkee oikean jalan kantapäällä. Se on yksinkertainen akustinen laatikko, jonka signaalin biitistä tehdään mahdollisimman iso soundi. Tässä kohtaa täytyy mainita erittäin olennainen henkilö: ääniteknikko Samuli Volanto, joka on kiertänyt alusta alkaen mukana. Ilman tekniikkaa ja musiikkia läpikotaisin tuntevaa Volantoa keikka ei ole täysipainoinen. ”Ilman Samulia en saa niin vahvaa esitystä aikaan. Hän tuntee musiikkini ja pystyy reagoimaan siihen. Olemme enemmänkin duo”, sanoo Paalanen.
Lavalla kaikki syntyy hetkessä. Paalanen ei käytä taustanauhoja eikä edes looppaa efekteinä mitään. Kaikki soundit syntyvät livenä. ”Musiikkini on riffipohjaista, jossa looppaan aina tiettyjä juttuja orgaanisesti.”
Kaiken yksin tekeminen vaatii energiaa ja sitä taas syntyy vuorovaikutuksesta. Aina sen synnyttäminen ei kuitenkaan ole helppoa. ”Bändissä energia lähtee vuorovaikutuksesta. Yksin se vuoropuhelu on enemmän pään sisäistä. Oma sisäinen kriitikko pitää saada vaiennettua. Aina pään sisällä on se lannistaja, joka sanoo, ettei tästä mitään tule.”
Toisaalta se energia, jonka keikasta sitten saa, on suuri voima – tämänhän jokainen muusikko tietää. Mutta mitä fyysisempää soittaminen on, sitä paremmin pitäisi huolehtia fysiikasta ja esimerkiksi syömisestä. ”Jos erehtyy syömään huonosti, eikä kehossa ole tarpeeksi energiaa, saattaa kädet mennä maitohapoille. Keikka on kuitenkin pakko vetää loppuun. Se alkaa olla lähellä urheilusuoritusta. Tosi monta osa-aluetta täytyy ottaa huomioon.”
Kaikki ei kuitenkaan ole kiinni vain hypnoottisesta soitosta. Paalanen on tuonut keikkoihin mukaan enemmän vuorovaikutusta, ja esimerkiksi opettaa yleisölle välispiikeissä suomea. ”Minulla on muutaman sanan hokemia, kuten meluta tai hede – emi. Näiden tekstien kautta opetan yleisölle suomea. Semmoista rillumareiperinnettä.”
Minusta on hienoa tietää, että suomalaista rillumareitä viedään ympäri maailmaa tällaisella omistautumisella.
Kuva: Ulla Nikula
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2021.