Tänä keväänä 33-vuotiaalle fagotisti Asko Padingille tulee täyteen kolmastoista vuosi Suomen Kansallisoopperan orkesterissa. Padinki sai äänenjohtajan paikan poikkeuksellisen nuorena, opintojen ollessa vielä alkuvaiheessa. Padinki on viihtynyt työssään. ”Heti ensimmäisistä viikoista lähtien Oopperan yhteishenki tuntui hyvältä”, hän kertoo. ”Klikkejä en ole orkesterissa havainnut, vaan koko bändi tuntuu isolta yhtenäiseltä yksiköltä.” Lisäksi hänen mukaansa iso plussa Oopperalla työskentelyssä on mahdollisuus vaikuttaa omiin työvuoroihin – sekä tietysti ohjelmisto.
Padinki on vannoutunut Wagner-fani. ”Wagnerin musiikissa on jotakin, joka menee suoraan luihin ja ytimiin. Sen jälkeen melkein kaikki muu kuulostaa minusta ihan soittorasiamusiikilta!” Wagnerin jättiläisoopperat ovat sekä raskaita että vaikeita soittaa, mutta Padinkia tämä ei häiritse. ”Siinä katoaa ajan taju niin soittajilta kuin yleisöltäkin, ja monta tuntia menee kuin siivillä.”
Muuten Padinki kertoo musiikkimakunsa olevan melko laaja. ”Pitkään en voinut sietää Rossinia tai Donizettia, mutta nyt parin kolmen vuoden aikana maku on siinäkin suhteessa kehittynyt niin, että pystyn nauttimaan heidän oopperoistaan samalla tavalla kuin muistakin.” Baletin puolelle hän toivoisi lisää ranskalaisia ja venäläisiä 1900-luvun alun musiikillisesti kiinnostavia klassikkoja, Stravinskya, Prokofjevia, Šostakovitšia. ”Viime vuosina baletin ohjelmistossa on ollut lähinnä perinteisiä baletteja 1800-luvulta tai uusia koreografioita, joiden musiikki on rakennettu olemassa olevista kappaleista. Ne eivät ole minusta niin kiinnostavia musiikillisesti”, hän sanoo. Kotonaan Padinki kertoo kuuntelevansa yleensä joko ohjelmistoon tulossa olevia oopperoita tai fagotistikollegoiden uusia tallenteita – sekä suomalaisia lavatanssimusiikin helmiä.
Oopperaorkesterissa soittaminen on varsin erilainen työ verrattuna esimerkiksi kaupunginorkesterissa työskentelyyn. Pari vuotta sitten Padinki pääsi kokeilemaan Helsingin Kaupunginorkesterissa soittamista, kun hän vaihtoi HKO:n fagotin äänenjohtaja Markus Tuukkasen kanssa paikkaa päittäin vajaaksi vuodeksi. Padingin mukaan ooppera- ja kaupunginorkestereiden ohjelmistojen vaatimukset ja soiton työkalupakit ovat hiukan erilaiset, mutta isoin ero on kuitenkin psykologinen: ”Musiikkitalon lavalla yksinkertaisimmissakin jutuissa pulssi oli vähän korkeammalla kuin montussa – tosin kyllä isot soolot jännittävät yhtä lailla, missä tahansa sitä soittaa!” Psykologisen paineen lisäksi myös soiton intensiteetti nousee Padingin kokemuksen mukaan lavalla helposti korkeammaksi kuin montussa, ja hyvä niin: ”Jos intoutuisimme jokaisessa fraasissa soittamaan samanlaisella antaumuksella montussa, niin oopperaesityksestä tulisi helposti akvaario: näkee kyllä, että laulaja aukoo suutaan, mutta mitään ei kuulu.”
Asko Padingin nopeasti edenneelle ja suoraviivaiselle urakehitykselle yhtenä syynä on, että hän tiesi jo teini-ikäisenä haluavansa ammattimuusikoksi. Fagotti sen sijaan valikoitui soittimeksi puoliksi vahingossa. Padinki oli soittanut pianoa yksityisesti muutamien vuosien ajan ja hakeutui 10-vuotiaana Ylivieskan seudun musiikkiopiston pääsykokeisiin. Pianotunneille Padinki ei päässyt, mutta vaihtoehdoiksi tarjottiin selloa tai fagottia. Opistoon oli saatu pitkästä aikaa fagottiopettaja ja resurssit muutamaan oppilaaseen. Padingin klarinetinsoittoa harrastanut äiti tuuppasi valitsemaan puhallinsoittimen, ne kun olivat hänen mielestään kivempia kuin jousisoittimet.
”Intonaatio ja sointujen rakenteet ovat yksi tärkeimmistä peruspilareista, joiden varaan olen nuoresta lähtien rakentanut soittamistani.”
Musiikkiopistossa Padinki edistyi nopeasti. Hänestä tunneilla ja puhallinorkesterissa oli mukavaa ja kotiharjoittelukin maittoi, mutta koulukavereille soittoharrastuksesta ei tehnyt mieli erityisesti selittää. ”Se oli jossain määrin kiusallista, kun uudet kaverit kysyivät fagotista ja minun piti kuvailla sitä. Ihan sama mitä sanoin, se herätti aina huvittuneisuutta. Se alkoi vähän nyppiä.”
Padinki kertoo, että musiikkiopistoaikoina hänen kehitykseensä soittajana vaikutti erityisesti opiston puhallinorkesterin kapellimestari Juha Tuukkanen, HKO:ssa soittavan fagotistikollega Markus Tuukkasen veli. Tuukkanen työsti nuorten soittajien kanssa omia sovituksiaan maailman musiikkikirjallisuuden klassikoista: ohjelmassa oli esimerkiksi kuorokohtaus Wagnerin Lentävästä hollantilaisesta ja Verdin Requiem sekä Berlioz’n Symphonie funebre et triomphale puhallinsoittimille. Sointuja viritettiin pitkään, ja intonaatiota ja dynamiikkaa työstettiin.
Padingin mukaan tällaisesta sointujen intonaation ja dynamiikan suhteiden pikkutarkasta hiomisesta oli se hyöty, että nuorella iällä opittuina ne integroituivat helposti osaksi soittamista. Myös Tuukkasen innostava ja kunnianhimoinen asenne tarttui nuoriin. ”Jälkikäteen ajateltuna tuntuu suurelta etuoikeudelta, että pääsin tällaiseen työskentelytapaan käsiksi jo teini-ikäisenä”, Padinki toteaa. Samaan aikaan oma soitonopettaja, Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterissa soittava Visa Jämsä, puhui myös intonaatiosta ja harmoniasta. ”Intonaatio ja sointujen rakenteet ovatkin yksi tärkeimmistä peruspilareista, joiden varaan olen tuosta lähtien rakentanut soittamistani”, Padinki sanoo.
Ajatus soittamisesta ammattina kiteytyi yläkoulussa, kun Padinki kävi viikoittain Oulussa soittotunneilla. Tunnit olivat torstaisin, jolloin myös Oulun kaupungin-
orkesteri konsertoi. Orkesterin ykkösfagotistina työskentelevältä tuolloiselta opettajaltaan Jari Laaksolta Padinki sai lippuja illan konsertteihin, joita kuuntelemaan hän jäi suoraan soittotunneilta. Erään erityisen vaikuttavan konsertin – Padinki muistaa edelleen, että ohjelmassa oli Richard Straussin Kuolema ja kirkastus, Reinecken huilukonsertto ja Prokofjevin viides sinfonia – jälkeen hän oli asiasta varma: ”Konsertista itsestään en enää muista mitään, mutta sen jälkeen minulla oli hyvin kirkas ajatus, että minäkin haluan tehdä tätä hommaa.”
Yläasteen loppuaikana päätös vahvistui ja ajankäytön suunnittelun perspektiivi muuttui: aiemmin Padinkia oli arveluttanut se, kuinka hän ehtisi lukio-opintojen ohessa soittaa tarpeeksi, mutta nyt häntä huolestutti pikemminkin, miten hän ehtisi soiton ohessa suorittaa lukio-opinnot kunnialla loppuun, kun soittaminen vei niin paljon aikaa. Vuoden musiikkilukioelämän jälkeen Padinki pääsi Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen ja vaihtoi Madetojan lukion Oulussa tamperelaiseen iltalukioon. Soittaminen oli vienyt mukanaan täysin.
Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla vietettyjen kahden vuoden jälkeen Asko Padinki siirtyi solistiselle osastolle. Opettajana Akatemiassa hänellä oli Jussi Särkkä, jonka tunneilla käytiin fagotinsoiton ohessa kiinnostavia keskusteluja niin orkesterissa soittamisen käytännön kysymyksistä kuin musiikkielämän ilmiöistäkin. ”Yleensä soittotunneilla haetaan isoa solistista soundia ja vahvaa ilmaisua, mutta käytännön työ orkesterissa on usein varsin erilaista, ja pitää pystyä soittamaan eri tavoilla hiljaa. Piano-merkintä konsertossa on aivan eri asia kuin piano Straussin oopperoissa, ja Jussi valmensi minua tällaiseen lähestymistapaan jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä työviikkoani ammattiorkesterissa”, Padinki kertoo.
Opiskeltuaan vuoden Sibelius-Akatemian solistisella osastolla Padinki lähti Kölnin musiikkikorkeakouluun suorittamaan viiden vuoden maisteriopintoja. Kölnissä hänen opettajanaan oli Georg Klütsch, koko fagottiluokkaa kannustavalla ja rauhallisella otteella luotsaava isähahmo. Klütschilta Padinki kertoo oppineensa ennen kaikkea rauhallisuutta ja luottavaisuutta tilanteessa kuin tilanteessa. ”Tämä kuulostaa melko geneeriseltä ja vähän kliseiseltäkin, mutta hän todellakin osasi valaa uskoa meihin oppilaisiin. Jälkeenpäin ajateltuna tämä oppi on tuntunut minusta erityisen tärkeältä – rauhallisuus ja tekemisen rentous joka tilanteessa.”
Padinki kertoo oppineensa jokaiselta opettajaltaan jotakin oleellista soittamisesta ja musiikista. Itse hän on opettanut vain parina kesänä Raudaskylän musiikkileirillä, ja se on ollut juuri sopiva määrä. ”En koe olevani oikein omimmalla alueellani opettajana”, Padinki tunnustaa. ”Ehkä isoin haaste itselleni on se, miten sanoittaa niitä kaikkia pieniä asioita, joita kehossa tapahtuu, kun soitetaan. Varsinkin jos oppilas on pieni. En usko, että pystyisin välittämään tärkeitä asioita niin, että toinen ymmärtäisi ja osaisi toistaa ne.”
Muusikontyötä Padingilla on riittänyt nuoresta iästä lähtien. Kölnissä vuoden opiskeltuaan hän lähti Klütschin kannustuksesta kokeilemaan onneaan Suomen Kansallisoopperan orkesterin fagotin äänenjohtajan pruuveihin. Omaksi hämmästyksekseen tuolloin 20-vuotias Padinki sai paikan, ja opinnot Kölnissä saivat jäädä. Sittemmin vuonna 2018 hän suoritti maisterintutkintoon liittyvät roikkumaan jääneet opintonsa Sibelius-Akatemiassa – kannustimenaan samaan aikaan valmistumassa oleva avopuoliso.
Orkesterityön lisäksi Asko Padinki soittaa puhallinkvintetti Lumossa yhdessä huilisti Jin-Ah Leen, oboisti Amelia Colemanin, klarinetisti Giuseppe Gentilen ja käyrätorvisti Jose Luis Cortellin kanssa. Puhallinkvintetissä soittaminen on Padingin mielestä sekä hauskaa että antoisaa: kaveriporukka on mukava ja työtä tehdään kunnianhimoisesti. Ennen korona-aikaa kvintetti ehti keikkailla festivaaleilla ympäri Eurooppaa ja saavuttaa niin suosiota kuin kilpailumenestystäkin. Viime vuoden kesäkuussa yhtyeen piti lähteä keikkamatkalle Koreaan, mutta pandemian takia kiertue siirrettiin. Parhaillaan lumolaiset suunnittelevat matkalle uutta ajankohtaa.
Padinki kuvaa puhallinkvintettityöskentelyä sekä orkesterityön vastapainoksi että tueksi. ”Pienessä ryhmässä pystyy tekemään ajan kanssa tarkkaa työtä esimerkiksi juuri intonaation ja balanssin suhteen. Olen oppinut kuuntelemaan kvintetin muiden soitinten ominaisuuksia, äänenväriä ja artikulaatiota, ja sen perusteella pystyn kehittämään omaakin soittoani kokonaisuutta vielä paremmin palvelevaksi.” Kvintettityössä karttuneita taitoja ja huomioita voi sitten soveltaa orkesteriin, jossa samankaltaista havainnointia ja harjaantumista ei yksinkertaisesti ehdi tehdä: teokset ovat suuria ja niitä harjoitetaan lyhyehkössä ajassa.
”Pienessä ryhmässä pystyy tekemään ajan kanssa tarkkaa työtä esimerkiksi juuri intonaation ja balanssin suhteen.”
Lumo-kvintetti soittaa paljon 1900- ja 2000-lukujen musiikkia, muun muassa Poulencia, Vasksia, Ligetiä, Ahoa, Tüüriä – mutta myös Mozartia ja Danzia. Ohjelmisto on suurimmaksi osaksi puhallinkvintettikokoonpanolle alun perinkin kirjoitettua musiikkia, mutta myös hiukan erikoisempia sovituksia on tullut eteen. ”Crusell-viikon taiteellisen johtajan Tuulia Ylösen toiveena oli, että soitamme konsertissa sovituksen Kevätuhrista”, Padinki kertoo. ”En ollut uskoa korviani! Että joku on edes yrittänyt sovittaa sitä puhallinkvintetille. Mutta kyllä se toimii hämmästyttävän hyvin!” Kvintetti suunnittelee myös tilaavansa tulevaisuudessa uutta musiikkia esimerkiksi suomalaisilta säveltäjiltä, mutta toistaiseksi apurahaa tilausteoksiin ei ole myönnetty.
Korona-aika on vaikeaa kaikille muusikoille, ja esitystoiminnan lisäksi Asko Padingista tuntuu, että myös kaverisuhteet ovat olleet tauolla. Se on sosiaaliselle ja toimeliaalle henkilölle raskasta, ja sekä uudet että vanhat harrastukset ovat tulleet tarpeeseen.
Kuntoaan Padinki on pitänyt yllä kuntosalitreenillä (ja koronatilanteen salliessa) uimalla. Liikkumisen lisäksi tärkein vastapaino työlle on erilaisten lauta- ja korttipelien pelaaminen. Normaalioloissa pelikaveriporukka on kokoontunut kerran kuussa jonkun kotona, mutta nyt pelitkin ovat siirtyneet nettiin niitä varten kehitetyille alustoille. Tällä hetkellä Padingin peliporukan ykkössuosikki lautapeleissä on sota- ja strategiapeli Scythe ja korttipelipuolella klassikko-keräilykorttipeli Magic: the Gathering. Padingin mukaan pelien maailma on miltei täydellinen vastakohta soittamiselle: ”Orkesterissa eletään hetkessä ja reagoidaan joustavasti ja luovasti siihen, mitä ympärillä tapahtuu, kun taas monissa matemaattisesti haastavissa strategiapeleissä täytyy laskelmoida ja suunnitella tekemisensä pitkälle eteenpäin”, hän vertailee.
”Wagnerin musiikissa on jotakin, joka menee suoraan luihin ja ytimiin. Sen jälkeen melkein kaikki muu kuulostaa minusta ihan soittorasiamusiikilta!”
Koronarajoitusten tyhjennettyä kalenteria Padinki on käyttänyt aikaa lukemiseen – fantasiaa ja filosofiaa – sekä erityisesti Yhdysvaltain poliittisen keskustelun seuraamiseen. Avoimesti poteroituneen jenkkimedian lukeminen on saanut Padingin arvostamaan kotimaan tilannetta. ”Meillä on sekä toimiva poliittinen järjestelmä että toimiva media. Sen sijaan USA:ssa vastapuolen tekemisistä kirjoitettaessa ei riitä, että kerrotaan asioista, vaan tuntuu, että siellä myös etsitään mahdollisimman pahantahtoisia syitä vastapuolen tekemisille. Tämä on ehkä silmiinpistävin ero suomalaiseen poliittiseen keskusteluun.”
Padinki laajentaa vertauksen myös kotimaiseen musiikkielämään: keskinäinen luottamus ja arvostus ovat muusikoiden kesken pääasiassa hyvät, ja samaan päämäärään pyritään, vaikka keinot voivatkin olla erilaiset. ”Kaikki me tiedämme, että on olemassa hankalia ihmisiä, siitä ei pääse mihinkään. Mutta minusta Suomessa useimmiten muistetaan, että ne hankalimmatkin yleensä pyrkivät samaan hyvään päämäärään kuin muutkin. Kommunikaatiolla on mahdollista löytää toimivia kompromisseja.” Fagotistikollegoista Padingilla on pelkkää hyvää sanottavaa: ”Kaikki kunnioittavat ja arvostavat toisiaan, ja jos joku kollega tarvitsee apua, häntä autetaan, jos vain suinkin pystytään. Ikävää kilpailua ei ole.”
Politiikan lisäksi Padinki on viime aikoina haastanut ajatteluaan seuraamalla moraalifilosofisia debatteja. ”Itse en kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta on ollut hyvin mielenkiintoista kuunnella teologien argumentointia siitä, miksi kunnon moraalia ei voi olla ilman jumalaa”, hän sanoo. ”On ajattelua avartavaa kuunnella erittäin fiksujen ihmisten painavia ja punnittuja perusteluja omaa näkemystäni vastaan oleville argumenteille.” Näin sitä soisi monen muunkin ajattelevan, eikä vähiten poliitikkojen.
Kuvat: Tero Ahonen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2021.