Helmi Kuusi

Helmi Kuusi on musiikin maisteri ja HKO:n 1. viulisti vuodesta 2011. Muusikoiden ja muusikkoyhteisöjen psyykkisten haasteiden kohtaaminen opiskelu- ja työmaailmassa sai hänet kiinnostumaan psykologiasta. Kuusi valmistelee parhaillaan orkesterimuusikoiden työhyvinvoi
ntiaiheista pro gradu -opinnäytetyötään (TuY). Tulevaisuudessa hänen tavoitteenaan on hyödyntää moniammatillista osaamistaan niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin hyvinvoinnin kehittämiseksi. Kuusi toivoisi voivansa lisätä muusikoiden ymmärrystä omasta kehityshistoriastaan, yksilöpsykologisista haasteistaan sekä muusikkoyhteisöjen psykososiaalisista ilmiöistä. 

Soittaminen oli minulle nuorena kaikki kaikessa, enkä tehnyt tietoista ammatinvalintaa. Jo murrosikäisenä liikuin kavereiden kanssa, joista useimmista tuli ammattimuusikkoja. Kasvoin huomaamattani kohti identiteettiä, joka rakentui paljolti viulunsoiton ympärille.  Olen miettinyt, miten paljon rakkaan ja kokonaisvaltaisen harrastuksen parissa kasvaminen on vaikuttanut kehityshistoriaani.

Uskon, että jokainen tulee elämässään tienristeyksiin, joissa oman elämän kulkuun on mahdollista vaikuttaa merkittävästi. Vaikea hermokudosoire sai minut pohtimaan elettyä elämääni uudesta näkökulmasta. Ymmärsin, että minulla on mahdollisuus halutessani laajentaa ammatillista suuntautumistani. Sain rohkeutta hakeutua opiskelemaan psykologiaa yliopistoon.

Minua on aina kiehtonut se, miten ihmisen elämänhistoria näkyy tavassa, jolla hän reagoi tässä hetkessä. Olen pohtinut paljon psyykkisten oireiden alkuperää ja sitä, mistä ne kumpuavat. Psykologian opiskeluvuodet sekä kokemus toisenlaisesta työmaailmasta ovat tarjonneet minulle monia vastauksia ja avartaneet ajatteluani. Työskentely psykiatrisella poliklinikalla oli silmiä avaavaa. Siellä minulle konkretisoitui, miten psyykkisillä oireilla on usein juurensa ihmisen menneisyydessä.

Psykologin ja taiteilijan työssä on monia yhtymäkohtia. Molemmissa tavoitellaan aitoa tunnetason eläytymistä ja heittäytymistä. Muusikkotaustani johdosta minulle oli tuttua ja luontevaa saavuttaa tila, jossa on mahdollista löytää yhteys toiseen ihmiseen. Molempien ammattien intuitiivisissa prosesseissa sukelletaan pintaa syvemmälle kokemuksellisuuteen, jolle ei löydy sanoja. Parhaimmillaan jotain tulee syvästi jaetuksi. Tämän oivalsin tehdessäni psykologin työtä.

Kouluttautumiseni toiselle alalle ei ole ollut pois muusikkoudestani, päinvastoin! Soittaessani olen pystynyt nauttimaan musiikin tekemisestä aiempaa vapautuneemmin. Intohimoni musiikkiin ja soittamiseen ei ole laimentunut, mutta se ei enää määrittele minua yhtä vahvasti kuin ennen. Tämä on varmasti myös heijastunut psykofyysiseen hyvinvointiini.

Mielestäni kriisi on aina mahdollisuus uuteen alkuun. Itsestään ja tarpeistaan voi silloin oppia jotain tärkeää ja korvaamatonta. Psyykkistä kärsimystä ei kuitenkaan tulisi koskaan mitätöidä. Vaikeiden tunteiden esille tuominen mahdollistaa ongelmien tunnistamisen, joka on edellytyksenä asioiden käsittelylle. Haastavassa tilanteessa on tärkeää myös tulla kuulluksi, saada kokemuksellensa sanat ja tuntea, että oma psyykkinen kamppailu on luonnollista ja ymmärrettävää.

Silja Nummi

Silja Nummi on muusikkotaustainen taidehallinnon ammattilainen, jonka mielestä taiteella on suuri merkitys yhteiskunnassa. Hän on työskennellyt kulttuuri- ja musiikkialalla muun muassa muusikkona, tuottajana, tiedottajana, taiteellisena neuvonantajana ja markkinointipäällikkönä. Koulutukseltaan hän on musiikin maisteri (taidehallinto), Master of Arts (Music Performance) ja työnohjaaja (STOry). Tällä hetkellä hän työskentelee Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa suunnittelijana.

Aloitin viulunsoiton harrastamisen Bloomington Indianassa Yhdysvalloissa, jossa asuimme isäni työn vuoksi vuosina 1986–1987. Pääsin 12-vuotiaana Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen professori Tuomas Haapasen viululuokalle. Akatemia näyttäytyi musiikin taikamaailmana, missä oli hauskaa pyöriä pikkuviulistina.

Lukioiässä viulun soittaminen oli jo merkittävä osa identiteettiäni ja elämääni, enkä harkinnut muita ammatteja. Jossakin vaiheessa soittamisesta katosi ilo. Olin erittäin itsekriittinen, ja tämä ilmeni jatkuvana stressinä sekä vaikeana esiintymisjännityksenä. Tätä en osannut silloin käsitellä.

Mielsin itseni muuten iloiseksi, sosiaaliseksi ja ulospäin suuntautuneeksi, mutta vaikeasta esiintymisjännityksestä tuli itsearvostukseeni vaikuttava häpeällinen asia. Se vaikutti negatiivisesti minäkuvaani viulistina ja muusikkona. Nykyään tiedän, että tämän tyyppiset kokemukset ovat tuttuja monille muusikoille.

Valmistuessani vuonna 2006 Göteborgin musiikkikorkeakoulusta olin jo päättänyt lopettaa muusikkona. Olin työstänyt asiaa useamman vuoden, koska punainen lanka soittamisesta oli kadonnut. Pääsin kesätöihin Savonlinnan Oopperajuhlien tuotantotoimistoon, ja tästä alkoi työskentelyni taidehallinnon alalla.

Opiskelin taidehallintoa Lontoon City Universityssa ja Sibelius-Akatemiassa. Olen sittemmin työskennellyt musiikkialalla muun muassa tuottajana, tiedottajana, taiteellisena neuvonantajana ja markkinointipäällikkönä. Tällä hetkellä työskentelen Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa suunnittelijana kehittämistehtävissä.

Helsingin Barokkiorkesterissa ja UMO Helsinki Jazz Orchestrassa työskennellessäni kiinnostuin työyhteisöjen kehittämisestä sekä muusikoiden työhyvinvointiin liittyvistä aiheista. Hain myöhemmin työnohjaajakoulutukseen näistä syistä.

Olen onnekas, kun olen saanut tehdä töitä musiikin parissa monipuolisesti. Eri työtehtävissä saa mahdollisuuden katsoa asioita eri tulokulmista ja oma ajattelu kehittyy. Koen hyötyneeni muusikkotaustastani ja olen toivottavasti ymmärtänyt sen vuoksi paremmin muusikon mielenmaisemaa.

On mielenkiintoista seurata musiikkialan ilmiöitä koskevia keskusteluja, esimerkiksi koronapandemian aiheuttamaa vaikeaa tilannetta koskien. Somekeskusteluja seuratessani pyrin hahmottamaan, minkälaisista kokemusmaailmoista erilaiset mielipiteet kumpuavat.

Vaikka en ole soittanut aktiivisesti enää yli viiteentoista vuoteen, näen edelleen muusikkounia. Näissä unissa olen menossa freelancerina johonkin sinfoniaorkesteriin keikalle, mutta ensisävelten soidessa tajuan, etten osaa soittaa stemmastani säveltäkään. Herään yleensä tässä vaiheessa unestani.

Päivi Rissanen

Päivi Rissanen on viulisti (MuM), joka tunnetaan aktiivisena orkesteri- ja kamarimuusikkona. Vuonna 1998 hän kotiutui Tapiola Sinfoniettaan, jossa hän on toiminut äänenjohtajana vuodesta 2014. Toiselta koulutukseltaan hän on sosiaalipsykologi (VTM, Helsingin yliopisto), minkä lisäksi hän on pätevöitynyt myös positiivisen psykologian asiantuntijaksi. Tällä hetkellä Rissanen valmistelee johtamiseen liittyvää tutkimussuunnitelmaa ja opiskelee työyhteisösovittelua. 

Olen viime aikoina pohtinut paljon suhdettani soittamiseen. Uskon muusikon ammattini olleen suurelta osin sattumaa, yhtä hyvin olisin saattanut päätyä muiden taiteiden pariin. Soittaminen muuttui vakavammaksi lukioiässä. Kun ovi toisensa jälkeen aukesi ja työelämäkin käynnistyi omalla painollaan, en enää kyseenalaistanut muusikon uraa. Muita omalle luonteenlaadulle ehkä paremmin sopivia uravaihtoehtoja olisi kuitenkin kannattanut harkita jossain varhaisemmassa elämänvaiheessa. Itselleni luonteenomainen sinnikkyys ja periksiantamattomuus on ollut kaksiteräinen miekka: sen avulla olen saavuttanut tavoitteeni, mutta yrittänyt myös mennä läpi harmaan kiven miettimättä vaihtoehtoisia reittejä. Olen myös sinnikkyydelläni aiheuttanut itselleni rasitusvammoja, kun mikään ei mielestäni ole ollut riittävän hyvää.

Olen soittanut orkesterissa kaikissa työtehtävissä, joita viulistille on tarjolla. On ollut erittäin hyödyllistä saada monipuolista kokemusta ja siten myös perspektiiviä omaan ja koko työyhteisön toimintaan. Äänenjohtajana olen toiminut vuodesta 2014. Se on ollut hyvä koulu ja opettanut minulle paljon, ennen kaikkea itsestäni.

Keskeisin ja tärkein arvoni elämässä on tasa-arvo, joten ajatus johtajuudesta jonkinlaisena asemana on tuntunut vieraalta. Koen äänenjohtajuuden ja johtamisen ylipäätään tehtävänä, jonka tarkoituksena on pyrkiä olemaan hyödyllinen muille. En luonnollisestikaan osaa arvioida, miten hyvin olen omalla kohdallani siinä onnistunut.

Viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt tiivistä kaksoiselämää muusikkouden ja ihmistieteiden parissa. Koska olen jo lapsuudesta lähtien ollut kiinnostunut ihmisistä, oli luontevaa päätyä lopulta sosiaalipsykologian pariin. Orkesteri on ollut mitä mainioin sosiaalipsykologisten ilmiöiden laboratorio, jossa on voinut myös aistia vahvasti ryhmän dynamiikkaa. Ennen opintojani en kuitenkaan osannut sanoittaa tapahtumia itselleni riittävästi. Sosiaalipsykologian lisäksi olen perehtynyt positiiviseen psykologiaan. Nimi on harhaanjohtava, sillä se ei ole positiivisuuden korostamista. Painopiste on kuitenkin vahvuuksissa ja voimavaroissa ongelmien ja diagnostiikan sijaan, mikä on itselleni ollut hyvin voimaannuttavaa.

Tällä hetkellä teen johtamiseen liittyvää tutkimussuunnitelmaa, ja tämän vuoden aikana valmistun sekä työyhteisösovittelijaksi että valmentajaksi. Nämä koulutukset antavat minulle konkreettisia työkaluja sosiaalipsykologian ja positiivisen psykologian soveltamiseen käytännössä. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja suhtaudun siihen avoimin mielin. Toivon kuitenkin voivani käyttää kokemustani ja osaamistani muusikkojen hyvinvoinnin ja sitä tukevan toimintakulttuurin edistämiseen tulevina vuosina.

Pauliina Valtasaari

Pauliina Valtasaari (MuM) työskenteli 1. viulistina RSO:ssa 2002–2016. Viime vuosina hän on suuntautunut muusikoiden työhyvinvoinnin tutkimiseen ja kehittämiseen sekä toimii työnohjaajana ja valmentajana. Hän valmistelee väitöskirjaansa Taideyliopistoon aiheenaan Muusikoiden työnohjauksen ja psyykkisen valmennuksen metodin kehittäminen. Valtasaarella on työnohjaajan (STOry) ja kognitiivisen lyhytterapian koulutus, ja hän on lisäksi tehnyt psykologian ja sosiaalipsykologian opintoja. Hän on toiminut Suomen Musiikkilääketieteen Yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana syksystä 2020.

Muusikkoperheen lapsena aloitin soittamisen hiukan ennen kuin täytin viisi vuotta. Ennen kuin sain oman soittimen, rakentelin viuluja milloin mistäkin legopalikoista tai soitin selloa kahdella kukkakepillä. Soitosta tuli ammattiin tähtäävää yläasteella, ja mennessäni lukioon aloitin opinnot Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla.

Sain RSO:sta paikan kesken maisteriopintojeni. Ajattelin tuolloin, että haluan kokeilla koesoitossa käymistä, en vielä vakavasti etsinyt työpaikkaa. Koesoitossa pianistina toiminut Jouko Laivuori loi ympärilleen paljon iloa ja psykologista turvaa, minkä ansiosta koin, että uskalsin heittäytyä soittamaan ilman valtavia menestymispaineita. Suoritin diplomitutkintoni ja osallistuin Kuopion viulukilpailuun oltuani jo pari vuotta työelämässä. Jouduin oikeastaan vasta myöhemmin miettimään, mitä haluan urallani ja minkälainen muusikko minusta on kasvamassa. Kaipasin vuosien varrella monenlaisia ammatillisia haasteita ja mahdollisuuksia kehittää itseäni. Hain tuolloin myös monia konserttimestarin vakansseja ja pääsin tekemään motivoivia sijaisuuksia eri tehtävissä. Sain ilokseni soittaa monta vuotta Nix-kvartetissa ja tehdä Zürichissä jatko-opintoja yhden lukuvuoden ajan. Art Nouveaun ajan musiikkiin keskittyvän ensikonserttini annoin vuonna 2008.

Fokaalidystonia muutti kuitenkin urani suuntaa. En ehkä olisi lähtenyt niin totaaliseen muutokseen ilman sitä, mutta elämä ei antanut vaihtoehtoja. Mitä syvemmälle olen mennyt opinnoissani ja uudella urallani, sitä enemmän ne vievät mukanaan. Aloin tehdä väitöskirjaa vuonna 2017 kehittäen hankkeessani työnohjaus- ja valmennusmenetelmää, joka soveltuu muusikon työn rakenteisiin, aikatauluihin ja mentaliteettiin.

Orkesterityössä hienointa oli saada olla osa isompaa kokonaisuutta. Tiettyjen teosten kanssa tulee edelleen sellainen olo, kuin musiikki ei olisi tästä maailmasta vaan jotakin arkitodellisuutta suurempaa, jopa pyhää. Orkesterien rakenteet ovat asia, joita tulisi kuitenkin voida tarkastella kriittisesti. Palveleeko esimerkiksi hierarkia harjoitusten tehokkuutta ja tiukkoja aikatauluja, soinnillista ja ilmaisullista yhtenäisyyttä vai kenties yksittäisten muusikoiden urakehitystä? Voiko hierarkkinen rakenne joskus myös estää työssä kehittymisen ja käytettävissä olevan potentiaalin vapautumisen?

Kaipaan valtavasti soittamisen sosiaalista puolta; sitä osallisuuden tunnetta, joka syntyy hyvissä harjoituksissa ja konserteissa muiden muusikoiden kanssa. Muistelen vieläkin haikeudella viulun soinnin aikaansaamaa resonanssia, joka tuntui ensin solisluussa ja sitten koko kehossa.

Sarjan kirjoittajat Päivi Rissanen, Pauliina Valtasaari, Helmi Kuusi ja Silja Nummi ovat taustaltaan muusikoita, ja heitä yhdistää myös soitin: viulu. Liekö sattumaa sittenkään, saattaisi Freud ajatella. Valtasaari on toiminut ryhmää yhdistävänä linkkinä, ja osa on tuntenut toisensa jo pitkään, jopa lapsuudesta asti. Spontaaneista lounaskeskusteluista syntyi ajatus yhteistyöstä ja yhteisten ajatusten konkreettisesta edistämisestä.

”Meillä oli heti paljon puhuttavaa ja ruokimme toistemme ajatuksia. Vaikka meillä on erilaiset työurat ja opintopolut, niissä on paljon yhtymäkohtia”, Päivi Rissanen sanoo. Helmi Kuusi jatkaa: ”Olemme kaikki kiinnostuneet katsomaan muusikon ammattia ulkopuolelta ja prosessoineet muusikkouttamme ja identiteettiämme. Meitä yhdistävät myös ahkeruus, kunnianhimo ja uskallus – ominaisuudet, jotka ehkä tekivät meistä ammattimuusikkoja.”

”Olen todella innoissani tästä yhteisestä artikkelisarjasta, jossa saamme paneutua erilaisiin muusikoiden työhön ja työhyvinvointiin liittyviin kiinnostaviin aiheisiin”, toteaa puolestaan Silja Nummi. ”Itselläni on muista poiketen kokemusta sekä muusikkona toimimisesta että orkesterin hallinnossa työskentelystä. Tätä kokemustaustaa pyrin hyödyntämään, kun pyörittelen erilaisia aiheita tulevissa jutuissa”, hän kertoo.

Pauliina Valtasaaren mukaan monet ryhmää kiinnostavat aiheet ovat luonteeltaan psykososiaalisia. ”Helmi tarkastelee ilmiöitä vahvimmin yksilöpsykologisesta ja Päivi taas enemmän sosiaalipsykologisesta näkökulmasta. Siljan kanssa olemme siinä välissä, sillä olemme hänen kanssaan molemmat työnohjaajia. Meillä on mahdollisuus yhdessä lähestyä asioita monesta eri suunnasta.”

Muusikkoidentiteetin juuret ulottuvat lapsuuden kehityshistoriaan

Muusikot ovat ainutlaatuinen ammattiryhmä kehityshistoriallisesta näkökulmasta katsottuna. Rakkaan ja kokonaisvaltaisen harrastuksen parissa kasvaminen muokkaa monella tapaa kehitystä. Muusikkous kehittyy käsi kädessä identiteetin kanssa, koska soittaminen pitää aloittaa hyvin nuorena. Soittamisesta tulee näin ollen usein keskeinen minäkuvan rakennuspalikka.

Valtasaaren mukaan yksilön käsitys itsestä muodostuu pitkälti varhaislapsuuden kokemusten ja vuorovaikutussuhteiden muokkaamana. Suhteiden luominen muihin ihmisiin tapahtuu myöhemminkin näiden mielessämme rakentuneiden mallien pohjalta. Jokaisella meistä on tarve saada arvostusta ja hyväksyntää. Jos näihin inhimillisiin tarpeisiin ei ole vastattu, ne saattavat ilmetä vaikkapa korostuneena itsekriittisyytenä.

Kuusi toteaa, että ihmiset saattavat viedä haitallisia mielensisäisiä mallejaan ja reagointitapojaan mukanaan työyhteisöihin, joissa ne aktivoituvat tilanteissa muiden ihmisten kanssa. Jokainen eletty hetki on nimittäin yhteydessä kaikkiin aiempiin kokemuksiin, joista on tallentunut muisto vuosien varrella ihmisen hermostoon.

”On tavallista, että muusikoiden välisillä ihmissuhteilla on pitkä historia”, Päivi Rissanen sanoo. ”Olemme voineet tutustua kollegoihimme jo lapsena musiikkiharrastuksen parissa, mikä saattaa näkyä myöhemmin työpaikan dynamiikassa. Vanhat roolit ja asetelmat kulkeutuvat huomaamatta työelämään. Niistä voi olla vaikeaa päästä eroon, vaikka ihmiset muuttuvatkin vuosien varrella.”

Psykologisesti turvallinen työympäristö

Helmi Kuusi kertoo lukeneensa Työterveyslaitoksen Miten Suomi voi -seurantatutkimuksen raporttia siitä, mitkä tekijät ovat koronakriisin aikana olleet yhteydessä muutoksiin työhyvinvoinnissa. Oikeudenmukainen kohtelu, yhteisöllisyys ja varmuus tulevasta vahvistavat tutkimuksen mukaan työhyvinvointia riippumatta työntekijän iästä, sukupuolesta, asemasta tai siitä, tekeekö hän etä- tai lähityötä. Hyvinvointia edistävän oikeudenmukaisen toiminnan keskeisiin tekijöihin katsotaan kuuluviksi johdonmukaisuus, kuulluksi tuleminen ja arvostava kohtelu. ”Nämä ovat asioita, joiden pitäisi olla kunnossa normaalioloissakin, ja tulkitsenkin tulosta niin, että näiden perusasioiden rooli korostuu entisestään kriisiaikoina”, Kuusi kommentoi.

Ihminen voi hyvin kokiessaan työympäristönsä riittävän turvalliseksi. Kuusi tuo esiin, että yhteisöllisyyden kokemus syntyy välittämisestä. Hyvinvoivassa ryhmässä on keskinäistä luottamusta ja vastavuoroisuutta, yhteisöllisyyden kokemusta, avun antamista ja saamista sekä tiedon jakamisen ja yhteistoiminnan sujuvuutta. Muusikoilla on monenlaisia ongelmia aina lihas -ja nivelkudosvaivoista kuulovammoihin ja mielenterveysongelmiin. Riittämätön sosiaalinen tuki lisää tutkitusti sairastumisriskiä. Ihmisen pitäminen mukana yhteisössä on tärkeää myös toipumiselle.

”Etenkin mielenterveysasioissa yksilö on erityisen haavoittuvainen työpaikallaan. Suhtautumistapa psyykkisiin ongelmiin on usein ristiriitainen, mikä voi olla yksilön kannalta haastavaa. Psyykkiset oireet saatetaan pahimmillaan ymmärtää niin, ettei muusikko kestä paineistettua työtä. Sellainen suhtautumistapa lisää kokemusta yksinäisyydestä ja häpeästä. Muusikoilla esiintyy paljon ahdistuneisuushäiriöitä ja masennussairauksia. Niistä ei tulisi vaieta, koska ne koskettavat niin monia”, Kuusi sanoo.

Rissanen toteaa, että erilaiset kriisitilanteet ovat paljastavia työyhteisön toimivuuden kannalta.  Ryhmän taidot käsitellä asioita korostuvat: ”Korona on koskettanut kaikkia, niin yksilö- kuin yhteisötasollakin. Freelancerit ovat saattaneet menettää konkreettisesti eniten, mutta myös orkesterimuusikot ovat voineet joutua koville, vaikka olisivatkin välttyneet esimerkiksi lomautuksilta. Poikkeava tilanne voi synnyttää ennalta-arvaamattomia haasteita työyhteisöön, varsinkin jos niille on olemassa vanhaa maaperää.”

Orkesterimaailmassa saattaa olla vaikeaa sallia keskeneräisyyttä ja riittämättömyyttä. Tällöin pyrkimys virheettömyyteen ja hallinnan tunteeseen korostuu. Rissanen toivoo, että tässä suhteessa pystyisimme olemaan kollektiivisesti armollisempia. Se lisäisi psykologisen turvallisuuden kokemusta, mikä on kaikissa työtilanteissa tärkeää. ”On mielenkiintoinen kysymys, miksi klassiseen musiikkiin on niin vahvasti iskostunut tietynlainen virheettömyyden korostaminen. Usein painotetaan sitä, mitä kaikkea sattui tai mikä ei toiminut. Onnistumisen kokemuksista ei niinkään puhuta ja silloin ne jäävät varjoon”, Rissanen pohtii.

Kaikki ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että uusien sukupolvien myötä asenneilmapiiri on muuttumassa sallivampaan suuntaan.

Keskinäinen kommunikaatiomme rakentaa sosiaalista ympäristöämme. Se tapa miten puhumme työyhteisömme sisällä, kertoo yhteisön toimintakulttuurista. Silja Nummi on kiinnittänyt tähän huomiota työskennellessään eri musiikkialan työpaikoissa ja -tehtävissä: ”Olen huomannut, että etenkin isoissa orkestereissa sanallinen kommunikaatio saattaa olla esimerkiksi harjoituksissa hyvinkin niukkaa. Joku voi kokea, ettei hän tule kuulluksi näissä tilanteissa. Taidealoilla saatetaan myös arvostella suoraan ja joskus kovaankin tyylin muiden suorituksia. Psykologisen turvallisuuden kannalta on tärkeää, että työyhteisössä ihmiset puhuvat toisilleen ja toisistansa arvostavasti”, Nummi sanoo.

”Arvosteleva puhetyyli voi lisätä turvattomuuden tunnetta yhteisön sisällä. Kun muusikko kuulee negatiivisesti arvottavaa puhetta, saattaa hänellä herätä pelko sen kohdistumisesta itseen tai kollegoihin”, Kuusi lisää.

Työhyvinvointi on kokonaisvaltainen asia

Keskustelu muusikon hyvinvoinnista rajautuu usein ergonomiaan ja kuulonsuojeluun. Myös rasitusvammoja ja kipuja lähestytään somaattista näkökulmaa painottaen. ”Psyykkiset tekijät saatetaan edelleen laiminlyödä hoidettaessa muusikoiden kipusairauksia”, Helmi Kuusi kertoo. ”Kun kehoa hoidetaan, olisi tärkeää katsoa aina kokonaisuutta – myös psyykkisiä ja psykososiaalisia tekijöitä. On olemassa paljon tietoa siitä, että kipu-
sairaudet ovat yhteydessä moniin psyykkisiin ilmiöihin. On myös tärkeää seurata sitä, millainen suhde muusikolle syntyy kipukokemuksiinsa. Kivun katastrofointi voi vaikeuttaa toipumista ja pitkittää sairauslomaa. Uskon, että myös sillä on merkitystä, millaiseen ympäristöön muusikko sairauslomaltaan palaa.”

Pauliina Valtasaari joutui lopettamaan soittamisen fokaalidystonian vuoksi. Hän koki tuolloin saamansa hoidon varsin somaattispainotteiseksi, mutta haki tukea psykososiaalisiin kysymyksiin ja pohti asiaa paljon myös yksin. Valtasaari kiinnostui siitä, miksi hänen muusikon työnsä psyykkisiä ja sosiaalisia kuormitustekijöitä ei juuri kartoitettu somaattisen hoidon aikana, saati että olisi mietitty mitkä psyykkiset ja sosiaaliset tekijät olivat saattaneet osaltaan altistaa dystonian puhkeamiselle. Saattaa olla, että hoidon aikana pohditaan paljon soitettujen harjoitustuntien määrää ja ergonomian korjaamista – jotka nekin ovat tärkeitä asioita – mutta ei oteta riittävästi huomioon, että taustalla voi olla paljon muitakin tekijöitä, jotka ylläpitävät fyysistä vaivaa.

”Uskon, että muusikon työkykyä uhkaavalla somaattisella vaivalla on aina myös psyykkinen ja sosiaalinen ulottuvuus”, Valtasaari sanoo. ”Jos psyykkinen kuormitus ei ole ensisijainen syy vaivan puhkeamiselle, se on tavallisesti ainakin seurausta somaattisesta vaivasta. Varmasti jokainen, jolla on ollut pidempiaikaisia työkykyä uhkaavia vaivoja voi samastua, mitä on sairausloman aikainen ulkopuolisuuden tunne ja pelko omasta ammatillisesta tulevaisuudesta. Moni saattaa kokea epäonnistumisen ja häpeänkin tunteita tilanteestaan. Työssä jatkavat kollegat eivät välttämättä tule ajatelleeksi tai muista pitää yhteyttä niihin, jotka ovat sairauslomalla. Tämä saattaa joskus lisätä sairastuneen irrallisuuden ja yksinäisyyden kokemuksia ja nostaa entisestään kynnystä palata työhön.”

Kuusi toteaa, että psyykkisten tekijöiden merkitys unohdetaan helposti. Ne ovat läsnä kaikessa toiminnassamme – niin työyhteisössä ja kotona kuin vaikkapa ruokakaupassa.

Johtaminen ja hierarkia

Orkesterit ovat poikkeuksellisen hierarkkisia työyhteisöjä. Silja Nummi toteaa, että ulkopuolelta katsottuna orkesterin johtajana näyttäytyy kapellimestari, mutta johtamistyötä tehdään paljon muissakin rooleissa. Aiheesta puhuttaessa on hyvä erottaa taiteelliset esihenkilöt ja hallinnolliset johtajat toisistaan. Orkesteriyhteisön sisäiset ongelmat eivät myöskään aina näy hallinnon henkilöstölle. Hallinnon esihenkilölle voi tulla tunne, että jotakin on ilmassa, mutta hän ei ryhmän ulkopuolelta kuitenkaan pääse tilanteen tasalle.

Nummi kertoo joskus pohtineensa, voivatko orkesteriyhteisö ja orkesterin hallinto ajautua ikään kuin eri kupliin: ”Tämähän olisi hyvin luonnollinen ryhmädynaaminen ilmiö, eikä mitenkään poikkeuksellinen asia työelämässä. Toinen meitä kaikkia tässä ryhmässä kiinnostava aihe on johtaminen. Olisi hyvä, jos tukea ja koulutusta tarjottaisiin myös niille muusikoille, joilla on esimiesrooli. Ei auta, että yksin hallinnollista johtoa koulutetaan, jos halutaan kehittää orkesteria työyhteisönä”, hän sanoo.

Päivi Rissanen tuo esiin, että johtaminen on monitahoinen ilmiö, jota voisi pohtia enemmän ja laaja-alaisemmin orkesteri-instituution sisällä. Myös hierarkiaa ja sen merkitystä voitaisiin tarkastella useammista näkökulmista. Orkesterimaailman ulkopuolella puhutaan nykyään paljon palvelevasta johtamisasenteesta. Sen ajatuksena on luoda mahdollisimman hyvät työskentelyolosuhteet kaikille työntekijöille. Johtamisen ei pitäisi olla pelkkää päätöksentekoa vaan paljon muutakin.

”Johtaminen orkesterissa on parhaimmillaan jaettua, jolloin jokainen saa ja voi osallistua johtamistapahtumaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaiselle jää riittävästi vapautta itsenäiseen toimintaan ilman liiallista ulkoista kontrollia. Silloin saavutetaan tasapaino itsensä johtamisen ja johtohahmojen seuraamisen välillä. Muusikot voisivat hyötyä todella paljon johtamiseen liittyvästä koulutuksesta. Sitä kautta myös toimintakulttuuria pystyttäisiin paremmin muokkaamaan yhdessä”, Rissanen visioi.

Orkestereiden toimintakulttuurin hierarkkisuuden tarkoituksena on helpottaa ja sujuvoittaa yhteistyötä – jonkun täytyy tehdä ratkaisuja ja päätöksiä. Orkesterissa on hyvin erilaisia soitinryhmiä sekä työtehtävien että koon suhteen. Näin ollen on selvää, että esimerkiksi 16 ykkösviulistin ryhmässä hierarkia ja ryhmädynamiikka ovat täysin erilaisia kuin vaikkapa neljän hengen huiluryhmässä. Erilaiset johtajaroolit ovat orkesterissa välttämättömiä, mutta joskus ne saattavat vaikuttaa tarpeettoman paljon yhteisön vuorovaikutustilanteisiin.

”Orkesterit eivät tarjoa muusikoille juuri etenemismahdollisuuksia, mikä saattaa aiheuttaa turhautumista”, Pauliina Valtasaari sanoo. ”Kaikki muusikot ovat saaneet pitkän solistisen koulutuksen, mutta aika harva jousisoittaja pääsee toteuttamaan sitä työssään. Isossa sektiossa pitää sopeutua ja joskus lähes maastoutua. Jotkut saattavat ihmetellä, miksi tuttisoittajat stressaavat – he saavat soittaa samaa stemmaa kuin muutkin. Toisenlaisesta työtehtävästä käsin voi olla vaikea hahmottaa, että tuttisoittajalle kuormitustekijä saattaakin olla nimenomaan se, jos hän ei koskaan saa vastuuta tai pääse välillä eteen kapellimestarin imuun soittamaan, vaikka haluaisi. Kokemus näkymättömäksi jäämisestä on myös riskitekijä työuupumukselle.”

Kriisistä ulos ilman keinotekoista positiivisuutta

Koronakriisi on vaikuttanut monin tavoin muusikoiden elämään ja koko kulttuurialaan. Kun elämä jossakin vaiheessa toivottavasti normalisoituu, kriisi ei ole vielä ohi vaan sen seurausten arviointi vasta alkaa. Nyt on eletty selviämismoodissa – stressi ja ahdistus tulevat kunnolla pintaan vasta kun niille on tilaa.

Valtasaari kertoo kokeneensa korona-ajan eristystä vastaavan tilanteen omakohtaisesti, kun hän vajaa kymmenen vuotta sitten sairastui dystoniaan. Hän joutui luopumaan työstään, ammatistaan ja työyhteisöstään jääden aluksi varsin yksin. Samaa kertoo Kuusikin kokeneensa: ”Käsiongelmat veivät tilapäisesti mahdollisuuteni toteuttaa sitä, mitä parhaiten osasin. Ajauduin kriisiin, jossa jouduin miettimään suhdettani soittamiseen ja sitä, mitä muusikkoyhteisön ulkopuolelle joutuminen tarkoittaa. Olen pohtinut pandemian aikaan paljon sitä, mitä muusikolle merkitsee joutua pois työelämästä. Muutokset arjessa saattavat nostaa pintaan käsittelemättömiä psyykkisiä asioita, joita arjen kiireessä on ollut mahdollista väistää: Mitä intensiivinen työ on merkinnyt minulle kaikki nämä vuodet? Ovatko valintani muusikon urallani todella lähteneet omista sisäistä pyrkimyksistäni?”

Rissasen mukaan liiallinen selviämishehkutus heti kriisin jälkeen saattaa mitätöidä joidenkin kokemuksia: ”Tsemppi- ja selviämispuheessa sivuutetaan helposti vaikeat kokemukset. Tällainen puhetapa saattaa hiljentää mahdollisuuden ongelmien tai kritiikin esiin nostamiseen. Se, että selviämme ulkoisesti ei ole koko totuus. Erityisesti johtajien pitäisi kuunnella herkin korvin mitä kaikkea työyhteisön sisällä on voinut tapahtua korona-aikana. Johdon olisikin hyvä varata resursseja ja tarjota mahdollisuuksia asioiden purkamiseen. Ylipäätään kannattaa käyttää aikaa poikkeusolojen kokemusten avaamiseen. Käsittelemättömillä asioilla on taipumus nousta pintaan, kun työyhteisö mahdollisesti kohtaa uusia haasteita.”

Kuvat: Jaakko Paarvala

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2021.