Yksi ainakin omasta mielestäni amerikkalaisen lähihistorian kiinnostavimmista ja samalla hämmentävimmistä tekijänoikeusoikeudenkäynneistä käytiin 1990-luvulla, kun uskonnollisen Urantia-liikkeen hallinnollinen organisaatio, The Urantia Foundation, haastoi Kristen Maaherra -nimisen yksityishenkilön oikeuteen tekijänoikeusloukkauksesta. Kristen Maaherra oli tehnyt uskonliikkeen pyhästä tekstistä CD-levykopion, jota hän levitti uskonyhteisössä eteenpäin. Tekstin vapaa leviäminen osui uskonliikettä arkaan paikkaan, sillä Urantia-säätiö oli tietoisesti pyrkinyt hallinnoimaan uskonliikkeen opetuksen puhdasoppisuutta käyttämällä hyödykseen tekijänoikeusmekanismia: hallinnoimansa tekijänoikeussuojan avulla säätiö pystyi kontrolloimaan tekstin leviämistä ja käytännössä päättämään, kuka tekstiä sai tulkita.
Haastamalla Maaherran oikeuteen Urantia-säätiö ajoi itsensä kuitenkin näennäiseen umpikujaan, sillä liikkeen virallisen kertomuksen mukaan pyhän kirjan teksti oli syntynyt jumalisena ilmestyksenä unessa henkilölle, joka oli sittemmin kirjoittanut sen sanatarkasti pyhäksi teokseksi ilman omaa merkittävää osallisuutta tekstin sisällön muotoutumisessa.
Maaherra näki tässä kertomuksessa aukon, jota hän pystyisi hyödyntämään. Mikäli säätiö pitäisi oikeudenkäynnissä edelleen tiukasti kiinni siitä, että teoksen kirjoittaja oli yliluonnollinen olento, säätiö menettäisi teoksen tekijänoikeudellisen suojan, sillä tekijänoikeudet suojaavat vain ihmisen tekemiä teoksia. Jos säätiö sen sijaan myöntäisi, että teksti oli kuin olikin ihmisen kirjoittama, he menettäisivät uskottavuutensa Urantia-uskovaisten silmissä, vaikka tekijänoikeudet heidän nimissään säilyisivätkin. Oman lusikkansa tekijänoikeussoppaan työnsi myös pyhän tekstin nukkuen vastaanottanut henkilö, sillä lakia olisi mahdollista lukea myös siten, että hänelle syntyisi teokseen tekijänoikeus, mikäli hänen katsottaisiin osallistuneen lopullisen teoksen muotoiluun merkittävällä omalla panoksella.
Seurasi pitkä ja monipolvinen oikeudenkäynti, jossa käytiin läpi niin enkelten, nukkuvan henkilön kuin tekstin julkaisukelpoiseksi editoineitten kustannustoimittajienkin roolia pyhän tekstin syntyprosessissa. Oikeus joutui pohtimaan myös itse tekijänoikeuslakia monista varsin epätavallisista näkökulmista. Oikeudenkäynnin lopputulos oli Maaherralle lopulta pettymys, sillä oikeus ohitti vuonna 1997 antamassaan päätöksessä metafyysiset kysymykset korostaen sitä, että tekstin alkuperäisesti sisältävä fyysinen artefakti oli säätiön omistuksessa ja sitä kautta myös teksti oli heidän omaisuuttaan.
Tämä ei kuitenkaan ollut jutun varsinainen loppu, sillä oikeudenkäynti poiki myös jatkojuttuja, joista lopulta Michael Foundation v. Urantia Foundation -nimellä tunnettu juttu päätyi Urantia-säätiön tappioon. Liikkeen pyhä kirja siirtyi public domainiksi 20. kesäkuuta 2001, kun viimeinenkään oljenkorsi eli korkein oikeus ei enää palauttanut tekijänoikeuksia takaisin säätiölle. Suomalaisesta näkökulmasta on toki huomattava, että päätös koskee vain alkutekstiä – teoksen suomenkielisellä käännöksellä on kääntämisen kautta edelleen tekijänoikeudellinen suoja.
Toinen kiinnostava tekijänoikeusriita, joka raukesi tekijän ei-ihmisyyteen, osui tämän vuosituhannen toiselle vuosikymmenelle. Vuonna 2011 paljon julkisuutta sai erään sulawesinmakakin ottama valloittava apinaselfie. Kuvan julkaisi kameran omistanut luontokuvaaja David Slater, jonka mukaan hänellä oli kuvaan yksinomaiset oikeudet, sillä hän oli vaikuttanut kuvanottohetken valmisteluihin ja itse kuvauksen kulkuun merkittävällä taiteellisella panoksella. Sen ansiosta hän katsoi olevansa kuvan tekijä, vaikka laukaisinta painoikin kuvassa esiintyvä apina. Usean vuoden riitelyn jälkeen The US Copyright Office otti asiaan kantaa korostamalla jälleen kerran sitä, että eläimen tekemä teos ei voi saada suojaa ja että kameran omistamisella ei tässä yhteydessä ole varsinaista merkitystä.
Jälkikäteen ajatellen apina vastaan kuvaaja -tekijänoikeusriidan kummallisin piirre oli se, että se käytiin pääasiassa lehdistössä, Wikimedian alustoilla sekä tietyissä blogeissa – toisin sanoen se käytiin varsinaista juridista valtaa käyttävien oikeus- salien ulkopuolella, eikä riitelyn lopettanut tekijänoikeustoimistokaan ole oikea oikeusistuin, vaan valtionhallinnollinen elin. Vaikka kuvan katsotaankin nykyään yleisesti olevan public domainia, on moni oikeusasiantuntija korostanut, että lopputulos todennäköisesti olisi ollut toinen, jos asiasta olisi käyty ihan oikeasti oikeutta.
Kuvasta käytiin myöhemmin myös ihan oikea oikeussalidraama. Eläinsuojeluyhdistys PETA haastoi nimittäin Slaterin oikeuteen vuonna 2015 tämän julkaistua apinaselfien omakustanneteoksessaan Wildlife Personalities. PETA vaati oikeutta tunnustamaan Naruto-nimisen apinayksilön oikeudet kuvaan ja nimittämään PETA:n apinan edunvalvojaksi asiassa. PETA hävisi jutun ensimmäisen käsittelyn vuonna 2016, mutta päätöstä seurasi monivaiheinen valitusprosessi, joka keskeytyi yllättäen siihen, että PETA ja Slater sopivat jutun oikeuden ulkopuolella vuonna 2018. Sopimuksen myötä Slater lupasi lahjoittaa kuvan tulevista tuotoista tietyn osan apinoiden suojelutyöhön. Oikeus ei sopimusta hyväksynyt eikä vahvistanut, mutta oikeudenkäyntiä ei toki enää jatkettu.
Alussa siteeraamani uunituore The US Copyright Officen kannanotto, joka tarkalleen ottaen on päivätty 14.2.2022, liittyy kolmisen vuotta sitten alkaneeseen juttukokonaisuuteen, jossa Stephen Thaler yritti rekisteröidä teoksen A Recent Entrance to Paradice luomansa Creativity Machine -nimisen tekoälyn nimiin. Teos on digitaalinen kuva, joka Thalerin mukaan pyrkii simuloimaan kuolemanrajakokemusta ja jonka ”itsenäisesti toimiva kone on luonut tietokonealgoritmin avulla”. Juuri näihin sanoihin tarttui myös tekijänoikeustoimisto päätöksessään. Se hyväksyi kyllä teoksen tekijäksi tekoälyn mutta esti teoksen rekisteröinnin ja suojaamisen juuri siksi: teokselta puuttui ”teoksen inhimillinen isyys”, kuten lausunnossa asia muotoiltiin.
Thalerin ponnisteluja tekoälyn tekijyyden tunnustamiseksi sisältäen myös tekijänoikeusnäkökulmat on kiinnostava verrata aikamme ehkä tunnetuimman tekoälyteknologiaa ja musiikkia yhdistävän säveltäjän David Copen ajatuksiin. Cope on paitsi julkaissut useita albumillisia luomansa tekoälyn tekemää musiikkia, myös käyttänyt tekoälyä hyväkseen osana omaa luomisprosessiaan. Hän on tarkka siitä, että myös tekoälyn säveltämiksi merkityissä teoksissa Cope on kuitenkin aina se, joka merkitään teosten varsinaiseksi säveltäjäksi. Helsingin Sanomien haastattelussa (28.4.2019) hän korosti omaa tekijyyttään tekoälyn takana sanoen: ”Kone säveltää juuri niin hyvin kuin mihin minä pystyn musikaalisuuteni, tyylitietoisuuteni, ohjelmointikykyni ja sinnikkyyteni ansiosta.”
Copen tavoin Stephen Thalerilla ei olisi varmastikaan vaikeuksia saada luomansa tekoälyn tekemiä teoksia rekisteröityä omiin nimiinsä, mutta juuri tätä hän ei halua – hän on jo aiemmin yrittänyt saada tekoälyn tekemiä keksintöjä patentoitua tekoälyn nimissä kuitenkaan siinäkään onnistumatta. Tavallaan Thaler on samalla asialla kuin PETA, eli kyseenalaistamassa tekijän-
oikeuksien rajaamisen mielekkyyttä vain ihmistekijöille. Laki on kuitenkin toistaiseksi asiassa yksiselitteinen. Mutta on kiinnostavaa nähdä, lisääntyykö tulevaisuudessa paine avata rajausta jollain tavalla.
Kuvitus: Lauri Toivo
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2022.