Harvalle meistä, ollaan sitten politiikan arvojanalla missä kohtaa tahansa, tulee ikävä kulttuuritalouspolitiikkaa hallituskaudella 2023–2027. Taiteenlajista riippumatta kyyti on julkisten tukien kehityksen osalta ollut kylmää, ja esittävän taiteen kentällä on lisäksi tehty pitkää paluuta tai pikemminkin sopeutumista johonkin sellaiseen, joka ei pandemian jälkeen ole uusi mutta ei normaalikaan.
Kävin tässä hiljattain kuuntelemassa, kun Vesterinen Yhtyeineen juhlisti jo 20-vuotista uraansa Helsingin Konepajalla. Alkusyksyisen illan upea valaistus, lokaation esteettiset puitteet ja ajaton suuren tanssiorkesterin soundi loihtivat tunnelman, joka olisi voinut olla miltä tahansa elämäni vuosikymmeneltä, ja jota huomasin elämyksenä kantavani mukanani useamman päivän keikan jälkeen.
Kulttuurisektori kokonaisuudessaan ja esittävän taiteen kenttä lähtevät ainakin oman kulttuurivaikuttajan urani mittapuulla ennätyksellisen heikosta tilanteesta keskusteluihin seuraavan hallituskauden kulttuuripolitiikan nuoteista. Lähes kaikesta on kuluneen kolmen ja puolen vuoden aikana leikattu, ja monesta kentälle tärkeästä rahoituksen muodosta vieläpä useampaan kertaan.
Tällaisessa tilanteessa painavat argumentit kestävämmän ja tulevaisuuteen katsovan kulttuuritalouspolitiikan puolesta ovat painonsa arvoisia kultaa. Mikään hallituspohja ei pysty taikatempun muodossa loihtimaan tyhjästä pelimerkkejä niin, että jokaiseen hallituskauden 2027–2031 tarpeeseen löytyy muitta mutkitta kasapäin lisää rahoitusta. Siksi valintojen taakse tarvitaan poliittista tahtoa. Tämän tahdon synnyttämiseksi on tärkeää saada sekä poliittiset päättäjät että äänestäjät live-elämysten äärelle kaiken kokoisille lavoille, konserttisaleihin, festareille ja klubeille.
Onneksi aikana, jolloin kasvavassa määrin pohditaan tekoälyn vaikutusta tai suorastaan mullistavaa muutospainetta alalla kuin alalla, elävän esittämisen puolesta ei ole vaikea keksiä argumentteja puolueille, poliitikoille eikä keikoilla käyvälle ja äänestävälle yleisölle. Meidän kannattaa pitää elävän esityksen taiasta sekä huolta että kovaa ääntä. Se on nähdäkseni vahvin kulttuuripoliittinen ääni ja valtti, joka meillä on.
Tekoäly kun ei elä eikä esitä. Muuttuvassa maailmassa meillä on tarjota jotain edelleen parempaa.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2026.