Siljamari Heikinheimo – Vaiston viemä

Viulistin uran alkuvaiheessa Siljamari Heikinheimo tajusi, ettei pelkkä muusikkous riitä tuomaan esiin päänsisäistä taiteellista maailmaa. Kun hänelle tarjoutui näköalapaikka oopperaohjaamiseen, Heikinheimon ura otti uuden suunnan. Viulu ei jäänyt sivuun, vaan alkoi muusikon ja ohjaajan työn yhteensovittaminen.

Toukokuisena perjantaiaamuna kello lyö yhdeksän, ja vielä tyhjyyttään ammottavan katsomon täyttävät konserttisalien backstagelta tutut lämmittelyn äänet: ylös ja alas viulunkieliä sahaavat asteikot, pari pahinta paikkaa vielä kerran, sitten vielä virityksen hienosäätö. Kaikki noudattaa tyypillistä kaavaa – paitsi, että nyt ei olla Helsingin Musiikkitalossa tai Espoon Tapiolasalissa, eikä viulisti Siljamari Heikinheimo valmistaudu sulautumaan kymmenien muusikoiden sinfoniseen yksikköön.

Viulu menee koteloon odottamaan, kun hän vetää ylleen koko vartalon peittävän nalleasun. Hetki sitten muusikoksi tunnistettava Heikinheimo muuntautuu pörröiseksi pehmoleluhahmoksi, jonka karvaiset käpälät käsittelevät viulua aika hemmetin taitavasti. 

Auditorio täyttyy puolilleen kasiluokkalaisista. Jermo Grundströmin ohjaama ja Elina Aallon käsikirjoittama monologiesitys 1471 askelta on valmis alkamaan jo 31. kerran, tällä kertaa Olarin koulussa.

Se, että Radion Sinfoniaorkesterin entinen viulisti Siljamari Heikinheimo säestää näyttelijää nallepukuun sonnustautuneena ympäri Etelä-Suomen yläkouluja, on monen mutkan summa. Heikinheimo, kuten niin moni huippuluokan soittaja, syntyi syvälle musiikkiin kasvaneilla juurilla. Hän on muusikko kymmenennessä polvessa. Neljävuotiaana hänelle lyötiin soitin käteen, ja viimeistään teini-ikäisenä hän alkoi vakavissaan tavoitella muusikon uraa. Espoon musiikkiopistosta ja Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolta pohjat, Tukholman Edsbergista kandidaatin paperit, Sibelius-Akatemialta maisteriksi ja suoraan koulunpenkiltä RSO:n ykkösviulusektioon vain 25-vuotiaana. Tämän suoraviivaisemmin ei soittajan uralle voi kiivetä.

”Se oli sellainen viulutunneli. Varmasti välttämätön, jos haluaa ekspertiisiä”, Heikinheimo kuvailee. Hän on taas arkivaatteissaan. Nallepuku on mennyt autoon odottamaan syksyä, joskin Olari saattoi olla viimeinen koulu, jossa
Heikinheimo soittaa nallena. Tulevista esityksistä ei ole vielä varmaa tietoa.

Heikinheimon ohjaustyöt jatkuvat silti jo kesäkuussa. Ensin Avanti!:n Suvisoitossa, jossa hän toimii ohjausapuna Steven Kazuo Takasugin Sideshow-teoksessa. Käytännössä hän valvoo, että muusikot toteuttavat säveltäjän piiruntarkasti partituuriin merkitsemät toiminnot ja koreografiat täsmällisesti ja yhtenäisesti. Sitten hän alkaa työstää Kansallisoopperan Alminsaliin lokakuussa tulevaa Sieluttaret-esitystä, joka yhdistää nykynukketeatteria ja Claudio Monteverdin musiikkia. Kesällä nähdään myös hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa pop up -esitys Oopperapyörä, joka kulkee tavarapyörällä ympäri kaupunkia osana Helsingin Oopperakesä -festivaalia. Soittokeikkojakin piisaa, mutta ohjaustyöt vievät puolet ajasta.

”Minulle valkeni jo varhain, että isona haluan soittaa orkesterissa, mutta sellainen olo ei tullut, että viettäisin siellä loppuelämäni. Ehkä viisi vuotta RSO:ssa soitettuani huomasin, ettei viulu enää riittänyt tuomaan esiin pääni sisäisiä kuvia ja tarinoita. Halusin laajentaa ilmaisuani.”

Heikinheimon kuvailema viulutunneli ei lopulta ollut ihan niin suora kuin ensiksi vaikuttaisi – teatteri ja ooppera ovat kulkeneet viulun rinnalla aina siitä lähtien, kun hän neljävuotiaana tuppautui veljensä perässä Kansallisoopperan Saapasjalkakissan lapsikuoroon. Paatuneen ammattilaisen tapaan hän kulki esityksistä kotiin taksilla, ja toisinaan sammui takapenkille rankan illan päätteeksi. Oopperassa hän lauloi lopulta 16-vuotiaaksi asti, kunnes viulu vei voiton.

Lapsuusajan veto oopperan pariin heräsi henkiin lähes 25 vuotta myöhemmin, jälleen Kansallisoopperassa, mutta tällä kertaa katsomon puolella. Heikinheimo katseli lavan tapahtumia uteliaana ja visioi jatkuvasti vaihtoehtoisia ratkaisuja. Ohjaus tökki. ”Parhaat ideat alkavat turhautumisesta”, Heikinheimo sanoo. “Jokin näkemässäni ei toiminut. Silloin kysyin itseltäni, voisinkohan minä tehdä tuota?”

Pian palaset alkoivat loksahdella kohdalleen dominopalikoiden muodostelmaksi, joka vain odotti kevyttä tuuppausta toisesta päästä. Heikinheimo hankki alan kirjallisuutta ja osallistui teatteriohjauksen kursseille, ja kun RSO:sta heltisi virkavapaa, hänelle avautui puolivuotinen paikka Tanskan kuninkaallisen oopperan orkesterissa. Siellä hän haistoi mahdollisuuden nähdä läheltä, miten oopperoita ohjataan käytännössä.

Yhteensattumien kautta Kööpenhaminassa vastaan tuli hengenheimolainen, sellististä oopperaohjaajaksi vaihtanut Stefan Herheim, joka pestasi Heikinheimon ohjausharjoitteluun Düsseldorfiin Deutsche Oper am Rheiniin sekä Berliinin Komische Operiin. ”Muusikkona Herheim tuntee oopperoiden musiikin omakohtaisesti”, Heikinheimo sanoo. ”Partituurin yksityiskohdat näkyvät hänen ohjauksissaan teatterinerouden kautta.”

Heikinheimo avusti Herheimia Alban Bergin oopperassa Wozzeck ja Jacques Offenbachin oopperassa Ritari Siniparta. Se oli ensimmäinen pidempi jakso yli 25 vuoteen, ettei Heikinheimo koskenut viuluun lainkaan. New age -ajattelu kutsuu näin satumaisen nopeaa ja kohtalon sanelemaan ketjureaktiota manifestoimiseksi, mutta sellaiseen Heikinheimo ei täysin usko.

”Olen elämäni varrella ehkä manifestoinut monia asioita, ja osa niistä on toteutunut. Vielä enemmän uskon unelmointiin. Siihen, että uskaltaa unelmoida tarpeeksi isosti ja tehdä tekoja, jotka johtavat kohti unelmien toteutumista.”

Tanskasta Suomeen palattuaan vuonna 2017 Heikinheimo irtisanoutui vakinaisesta toimestaan Radion sinfoniaorkesterissa ja jatkoi uutta uraansa aloittaen assistenttitehtävistä. Hän osallistui myös avoimen yliopiston kursseille, jotka entisestään syvensivät hänen taiteellista visiotaan.

Viulu ei silti koskaan jäänyt telakalle. Keskittynyt harjoittelu, kamarimusiikki ja sijaisuudet orkestereissa pitävät soittokunnon edelleen korkealla tasolla. ”Viulu on edelleen oma ääneni, josta en halua luopua. Tykkään soittaa orkesterissa. Se panee kuriin, keskittää pirstaleista ajatuksenjuoksua ja luo yhteisön, jota usein kaipaan freelancerina. Kaksilla rattailla ajaminen vaatii
tarkkaa aikataulutusta, mutta se on mahdollista.”

Heikinheimon ohjaustöitä ja musiikillisia unelmia ovat mahdollistaneet myös Rauma Festivo, jonka toinen taiteellinen johtaja hän on, sekä monivuotiset apurahat, joiden turvin hän on pitänyt pitkiäkin vapaita Turun AMK:n taideakatemian opettajakunnasta. Muusikkonakin hän esiintyy jatkuvasti pitkin Suomen festivaalikesää. Kokemus sekä orkesterista että ohjauspuolelta antaa perspektiiviä, joka on Suomen klassisen musiikin kentällä yhä melko harvinaista.

Oopperaohjaajaksi ei voi virallisesti opiskella Taideyliopistossa vieläkään, vaikka sekä Teatterikorkeakoulussa että Sibelius-Akatemiassa olisi taatusti kysyntää ja tarvetta monivuotiselle ohjelmalle. Suurin osa Suomen oopperaohjaajista on opiskellut Venäjällä. ”Jos tämä epäkohta ei ole korjaantunut kymmenen vuoden kuluessa, alan ajamaan sitä tosissani”, Heikinheimo sanoo. Niin, parhaat ajatukset alkavat turhautumisesta.

Muutenkin Heikinheimon pää pulppuaa ideoita, joilla hän virkistäisi Suomen konserttikenttää ja houkuttelisi uusia yleisöjä saliin. Esimerkiksi viime kaudella hän toimi ohjaajana Tapiola Sinfoniettan Indie-sarjassa, joka höysti konserttikokemusta teatraalisilla ja visuaalisilla elementeillä: Naurajaiset-konsertissa näyttelijä Miitta Sorvali hauskuutti pohtimalla klassisen musiikin ja huumorin suhdetta – tai sen puutetta. Huonoja vaikutteita -konsertti toi burleskia konserttisaliin ja shibari-sidontaa Bachin Chaconnen tahdissa yleisöaulaan. Skenografi Joonas Tikkasen kanssa Heikinheimo laati lasershow’n Marzi Nymanin sähkökitarakonserton säestykseksi, ja Gustav Mahlerin viidennen sinfonian sävelet herättivät Alma Mahlerin sielun tanssijan muodossa Tapiolasaliin.

Heikinheimo ymmärtää hyvin, että Tapiola Sinfoniettan muusikoilla on ollut sopeutumista uuden konserttikonseptin ideoihin. ”Vaikka en ole orkesterin jäsen, minun on helppo eläytyä muusikon nahkoihin ja tietää, mitä ohjaajana kannattaa ja mitä ei voi tehdä. Suuri kiitos orkesterilaisille, että he ovat rohkeasti heittäytyneet mukaan.”

Tapiola Sinfoniettan yleisöltä Heikinheimo kertoo ohjaustensa saaneen pääosin positiivisen vastaanoton, joskin myös kriittiset mielipiteet hän kääntää mielessään plusmerkkisiksi. Taide, joka ei jätä minkäänlaista jälkeä, ei ole puhutellut.

”Se, että kokemus herättää mitä tahansa tunteita, on hyvä merkki. Tuohtumuskin paljastaa, että ollaan kiinnostavan äärellä. Itse olen katsojana jo kauan sitten luopunut hyvän ja huonon kokemuksen käsitteistä. Minua kiinnostaa paljon enemmän tutkia, mitä taide herättää ja ennen kaikkea miksi.”

Pelkkien taidekokemusten lisäksi Heikinheimo haluaisi kehittää koko orkesterikenttää aina muusikoiden opintopoluista ja sinfoniaorkestereiden konserttikonsepteista lähtien. Alan on vastattava harvenevan yleisön tarpeisiin tavalla tai toisella, ja etenkin konserteista poisjäävien palautetta on kunnioitettava.

Kouluja kiertävänä viulunallena Heikinheimo on saanut konkreettisen kosketuksen siihen, miten musiikki ja teatteri joko ovat tai eivät ole läsnä lasten perheissä. Melkein jokaisessa koulussa hän kohtaa teinejä, jotka eivät ole koskaan käyneet teatterissa tai konsertissa. Hän kokee, että perheiden ja pienten lasten vanhempien kannustaminen konserttiin olisi pitkän tähtäyksen panostus, jota ei ole varaa jättää tekemättä. 

”Lapsiperheen vanhemmille on iso rahallinen satsaus tulla illaksi konserttiin, hankkia liput, maksaa pysäköintimaksut – ja hommata lapsenvahdit. Sinfoniakonsertit kun eivät ole varsinaisesti lapsiystävällisiä tilaisuuksia.”

Heikinheimo lähtisi korjaamaan tilannetta aikaistamalla ja tiivistämällä konsertteja, perustamalla konserttisaleihin lapsiparkkeja sekä kehittämällä konsepteja, jotka olisi räätälöity lapsiystävällisiksi. Hän ei tarkoita lastenmusiikkikonsertteja, joita kaikki sinfoniaorkesterit soittavat jo nyt kerran vuodessa. Hän puhuu ihan normaalista sinfoniamusiikista niin, että lasten naurut, itkut, kysymykset ja kiljahdukset olisivat hyväksytty osa konsertin äänimaisemaa. Kolme- ja kuusivuotiaiden lasten äitinä hän tuntee konserttietiketin joustamattomuuden kipeän omakohtaisesti.

”Meikäläinen konserttikulttuuri voisi olla paljon sallivampaa. Ei meillä ole kauan varaa kranttuilla yleisöstä. Lapsiperheiden hyvinvoinnista huolehtiminen on sijoitus tulevaisuuteen. Tämän toivoisin näkyvän myös poliittisissa päätöksissä. Ilahduttaa aina, kun näen kokeilevaa liikehdintää, joilla saavutettavuutta lisätään.”

Toinen keino saada yleisöä konserttiin on viedä konsertti yleisön luo. Esimerkiksi Heikinheimo ja Aalto ovat kiertäneet kouluja jo parin vuoden ajan esittämässä 1471 askelta. Apurahoja myöntävät tahot ovat olleet projektille varsin suotuisia. Aihe on ajankohtainen ja laajasti koskettava: esitys käsittelee vanhemman alkoholismia 14-vuotiaan, itsetuhoisuuteen ajautuneen Aleksan silmin. Seuranaan hänellä on nalle, joka on Aleksalle mielikuvitusystävä ja turvapaikka. Tämä on rankka aihe, joka koskettaa kymmeniä tuhansia lapsia, ja jota voi olla helpompaa lähestyä taiteen kautta.

Esityksen jälkeen Heikinheimo ja Aalto vetävät nuorille päihdetyön ammattilaisten kanssa kehitetyn työpajan, jossa puretaan aihetta erilaisten tehtävien avulla. Taiteilijalle tämänkaltainen esitys voi tarjota kausikonserttikeikkaa syvemmän merkityksen tunteen. Nuorelle se taas luo ymmärrystä alkoholismista sairautena sekä tarvittaessa väylän ammattilaisten ja koulun tarjoaman avun piiriin. Tämänkaltaiseen sosiaalityöhön ei tietenkään valmistuta musiikkikorkeakouluista, mutta Heikinheimo kääntäisi tämänkin puutteen potentiaaliseksi kehityskohteeksi.

”Moni taidealalla työskentelevä hyötyisi pedagogisista taidoista. Sillä, miten kohtaamme toisemme, on merkitystä paitsi inhimillisellä tasolla myös taiteellisesti. Laajemminkin haluaisin nähdä opettajien kannustavan nuoria löytämään oman polkunsa. Se ei ole pois instrumentin hallinnasta, mutta nykyään työelämässä tarvitaan enemmän innovatiivisuutta ja
luovuutta.”

Siitä on nyt melko tarkasti kymmenen vuotta, kun Heikinheimo ensimmäistä kertaa havahtui siihen, että hänkin voisi yhdistää musiikillisen osaamisen ja dramaturgisen intohimon. Ei hän silloin tiennyt, miten se tapahtuisi käytännössä tai mikä hänen tähtäyspisteensä olisi. Sisäinen kompassi vain käänsi nuolen kohti tietä, jonka päässä odotti jotain varmasti uutta ja tuntematonta. Eikä hän 41-vuotiaana ole todellakaan valmis jämähtämään, päinvastoin.”Urapolkuani kuvaa parhaiten se, mitä kollegani sanoi konserttimatkalla, kun kävelimme meille ennestään tuntemattomassa kaupungissa: ’Siljamari menee todella määrätietoisesti eteenpäin tietämättä yhtään, mihin hän on menossa’.”

”Kyllä siellä on aina jokin vaisto taustalla. Olen kuin torakka, joka aina löytää reittinsä”, Heikinheimo naurahtaa.

Teksti: Jaani Länsiö
Kuvat: Tero Ahonen

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2026.