Elämme aikaa, jolloin musiikkia on enemmän ja helpommin saatavilla kuin koskaan aiemmin, mutta silti yksi laulu on kyennyt herättämään valtavan kansalaiskeskustelun. Aihe nostattaa voimakkaita tunteita, puolustusta, vastustusta, nostalgiaa, osallisuutta, ulkopuolisuutta ja identiteettikysymyksiä. Oli asiasta mitä mieltä tahansa, viesti musiikin poikkeuksellisesta voimasta on kiistaton.
Kyse ei liene lopulta yhdestä laulusta tai virrestä, vaan valtavasta kollektiivisten tunnemuistojen kollaasista. Nykyisen moniarvoisuuden ja moniarvottomuuden aikana moni kaipaa takaisin ajan sopivasti kultaamiin hetkiin, edes hetkeksi. Musiikki toimiikin kollektiivisen muistin sammiona tavalla, johon harva muu asia kykenee. Aivotutkimuksestakin tiedämme, että musiikki aktivoi aivojemme eri osia ja niiden muodostamia monimutkaisia keskinäisiä verkostoja enemmän kuin mikään muu.
Miten tämä yhteislaulun ympärillä vellova jokakeväinen keskustelu saataisiin valjastettua koulujen musiikinopetuksen ja musiikkiopistoverkoston resurssien lisäämiseen? Tai että kuorossa laulaminen saisi ansaitsemansa mahdollisuudet ja tuen? Monelle nuorelle kuoro, orkesteri tai bändi on paikka, jossa hän löytää ensimmäisen vahvan kokemuksen kodin ulkopuoliseen yhteisöön kuulumisesta. Nämä yhteisöt voivat kantaa läpi elämän. Musiikkia harrastava lapsi ei opi pelkästään soittamaan tai laulamaan. Hän oppii kuuntelemaan muita, keskittymään, tekemään yhteistyötä ja kompromisseja, sietämään keskeneräisyyttä, erilaisuutta ja pettymyksiä, olemaan pitkäjänteinen, sekä iloitsemaan yhteisistä onnistumisista ja ystävyyksistä erilaisten ihmisten kanssa.
Juuri tällaisia taitoja pitäisi nyt edistää kaikkialla maailmassa. Tarvitsisimme kipeämmin kuin aikoihin inhimillisempää, empaattisempaa ja yhteistyökykyisempää elämää ja maailmaa. Musiikin kultaamat sydämet olisivat hieno kompassi sitä kohti kuljettaessa.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2026.