Kun alkuvuodesta ennakoitiin, keiden säveltäjien uutuusteokset tulisivat nousemaan vuonna 2025 kansainvälisen median uutiskynnyksen yli, harva tuli ajatelleeksi Johan Sebastian Bachia. Mutta niin vain kävi: marraskuussa kansainvälisen uutiskynnyksen ylitti kaksi uutta barokkimestarin sävellystä. Sävellysten julkitulo on kuin ylistyslaulu musiikkitieteelliselle perustutkimukselle, mutta tiedotteen sijaan tutkimuksen voisi tarjoilla myös dekkarin muodossa.
1990-luvun puolessa välissä nuori tutkija löytää salaperäisen käsikirjoituksen belgialaisesta arkistosta. Käsikirjoituksessa on kaksi urkuteosta, jotka kiinnittävät hänen huomionsa, vaikka niissä on varsin vähän konkreettista tarttumapintaa. Käsikirjoituksessa ei ole säveltäjän nimeä tai kopistin allekirjoitusta, eikä käsikirjoitusta ole päivätty. Käsiala ei näytä tutulta, mutta teokset tuntuvat niin kiehtovilta, jollain lailla tavallisuudesta poikkeavilta, että tutkija päättää ottaa käsikirjoituksesta valokuvat, joihin hän voisi myöhemmin palata.
Seuraavien vuosien aikana tutkija jatkaa muita tutkimuksiaan. Kiertäessään eurooppalaisia arkistoja hän törmää samaan tunnistamattomaan käsialaan yhä uudelleen: näyttää siltä, että sama mysteerihenkilö on kopioinut useiden saksalaisten säveltäjien käsikirjoituksia 1700-luvun alkupuolella. Jopa itsensä Johann Sebastian Bachin h-mollifuuga (teosluettelonumeroltaan BWV 951) on säilynyt varhaisena käsikirjoituskopioina, joka epäilemättä on samaa käsialaa.
Tutkijan vatsanpohjaa alkaa kutittaa ja kämmeniä hikoiluttaa. Voisiko hänen Belgiassa valokuvaamansa käsikirjoituksen kiehtovuus selittyä sillä, että sen sisältämät teokset itse asiassa muistuttavat Bachin varhaista tyyliä? Onko hän voinut löytää aivan uusia Bachin teoksia? Kysymykseen ei voi vastata tunnepohjalta. Tutkijayhteisö vaatisi edes jotain konkreettisia todisteita, joten tutkija pitää mölyt toistaiseksi mahassaan.
Mutta mistä todisteita voisi etsiä? Teosten sävellysmuoto voisi olla yksi todiste, sillä käsikirjoituksen teokset ovat jännittävä yhdistelmä variaatio- ja fuugatekniikoita, joita Bach käytti nuorena säveltäjänä. Tämä on kiehtova yksityiskohta, mutta todisteeksi riittämätön – olisihan joku muukin voinut säveltää tähän tyyliin. Tarvitaan lisätodisteita.
Tutkija havaitsee, että teoksissa on tiettyjä samankaltaisuuksia Bachin kantaatin Nach dir, Herr, verlanget mich (BWV 150) päättävän chaconne-osan kanssa. Yhä kiehtovampaa, mutta edelleen riittämätöntä! Ei ollut lainkaan tavatonta, että säveltäjät ottivat toisiltaan vaikutteita tai jopa suoria ideoita sävellyksiinsä. Esimerkiksi edellä mainittu Bachin h-mollifuuga käyttää fuugateemanaan Tomaso Albinonilta lainattua melodiaa. On täysin mahdollista, että joku on voinut vaikuttua Bachin chaconnesta – ja itse asiassa onkin: Johannes Brahmsin kerrotaan ihastuneen juuri tämän kantaatin chaconneen ja käyttäneen siitä poimittua ideaa neljännessä sinfoniassaan. Mutta tämä ei ole Brahmsia vaan selvästi peräisin 1700-luvun alkuvuosilta.
Aikaa kuluu ja todisteet kasautuvat, mutta vastaan ei tule mitään sellaista, mikä oikeuttaisi tutkijamme julistamaan belgialaisarkiston käsikirjoitukset barokkimestarin sävellyksiksi. Tutkija ansaitsee kannuksensa muilla tutkimuksilla ja nousee lopulta oman alansa huippupaikalle: Leipzigissa sijaitsevan Bach-tutkimuksen huippuyksikön Bach-Archiv Leipzigin johtajaksi. Tässä ominaisuudessa hänen johdettavakseen tulee myös projekti Forschungsportal BACH, jonka tarkoituksena on digitoida ja julkaista kaikki Bach-sukuun liittyvät arkistoasiakirjat.
Digitointiprojektin yhteydessä eräs tutkijoista törmää Bach-sukuun suorasti liittyvään henkilöön, josta ei ole aiemmin tiedetty mitään. Kyseessä on urkuri nimeltään Salomon Günther John, joka kirjoittaa olleensa Bachin oppilas vuosina 1705–1707. Tutkijat onnistuvat kaivamaan esiin tietoja Johnin elämästä, ja käy ilmi, että hän toden totta tunsi Bachin ja opiskeli tämän johdolla. Tutkijoiden kaivaessa esiin Johniin liittyviä arkistoja, he löytävät luonnollisesti myös Johnin kirjoittamia tekstejä ja nuotteja. Saadessaan ne työpöydälleen tutkimusprojektin johtaja ei ole uskoa silmiään: Johnin käsiala näyttää tutulta!
Lähes 35 vuotta sen jälkeen, kun nuori tutkija hetken mielijohteesta valokuvasi kiinnostavan käsikirjoituksen belgialaisessa arkistossa, musiikkitieteellinen perustutkimus onnistuu kuin sattuman kaupalla löytämään nimen sen aiemmin tuntemattomalle kopistille. Kopistin nimen perusteella hänet voidaan liittää säveltäjäsuuruuteen, sillä John tunsi Bachin henkilökohtaisesti. Lisäksi käsikirjoituksen teokset sopivat tyylillisesti yhteen ajanjakson kanssa, jona John oli Bachin oppilaana. Joko nyt uskaltaisi sanoa ääneen, että teokset ovat Bachin säveltämiä?
Tutkija kerää kaikki vuosikymmenten aikana kerääntyneet todisteet yksiin kansiin ja alistaa ne asiantuntijalautakunnan arvotettaviksi. Lautakunta on vakuuttunut, ja marraskuussa 2025 Johann Sebastian Bachin teosluetteloon lisätään kaksi uutta urkuteosta: Ciacona d-molli, joka saa luettelonumeron BWV 1127 ja Ciacona g-molli, joka tästä edespäin tunnetaan numerolla BWV 1128.
Se, mikä alkoi nuoren tutkijan uteliaisuuden välähdyksenä belgialaisarkiston hämärässä, kasvoi vähitellen musiikkitieteen omaksi salapoliisiromaaniksi: johtolankoja, umpikujia, uusia vihjeitä ja vuosikymmeniä kestänyt etsintä. Lopulta seikkailu päättyy Bachin teosluettelon kirjoihin.
Jos tarinaan lisäisi fiktiivisenä elementtinä arkkivihollisen, pari aseellista selkkausta ja näyttävän takaa-ajokohtauksen, olisiko meillä käsissämme musiikillinen vastine Da Vinci -koodin kaltaiselle menestysromaanille ja -elokuvalle? Seuraavaksi voisikin pohtia, ketkä näyttelijät roolitetaan tarinan sankareiksi, eli Bach-arkiston johtajaksi nousseen Peter Wollnyn ja ratkaisevan arkistotodisteen löytäneen musiikkitieteen tohtori Berndt Koskan rooleihin.
Teksti: Sakari Ylivuori
Kuvitus: Lauri Toivio
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 5/2025.