Maailman vanhin yhä harjoitettu uskonto on hindulaisuus, jonka juuret johtavat muinaisen Intian Veda-kirjoituksiin. Ensimmäisen vuosituhannen eaa. sarastaessa hindujen henkimaailma oli kehittynyt monimuotoiseksi kudelmaksi, miljoonien jumalien hierarkiaksi, jossa maailmankaikkeuden peruselementit lepäsivät Trimūrtin, kolmiyhteisen ylijumaluuden harteilla. Kolmikon muodostivat Brahma, Višnu ja Šiva. Intiassa musiikki kohosi taiteista erityisasemaan, tieksi henkisyyteen ja keinoksi lähentyä lukemattomia soittimin varustettuja jumalia. Intian musikaaliset monikasvoiset jumalat ovat inspiroineet niin taiteilijoita kuin muusikoita jo viidettä vuosituhatta.
Kun velvollisuudet kutsuvat hindujumalia, he ilmaantuvat kulloiseenkin tehtävään sopivana inkarnaationa eli avatar-hahmona. Elämän ylläpitäjä Višnun kymmenestä pääavattaresta tärkeimmät ovat Rama ja Krišna. Jälkimmäinen kuvataan taiteessa musta- tai sini-ihoisena intialaista bambuhuilua bansuria soittavana hahmona. Musiikillisesti lahjakas Krišna esiintyy päähenkilönä lukemattomissa taiteilijoiden mielikuvitusta ruokkineissa legendoissa. Yhdessä tarinassa Krišnan palvojattaret, päävaimo Radjan ohella, lumoutuvat jumalan soitosta ja rientävät tanssimaan tämän kanssa läpi yön Rasa-lilaa, ”jumalallisen rakkauden tanssia”. Jumala kun on, päättää Krišna venyttää yön yhden kalpan mittaiseksi. Koska aamuaurinko nousee tällöin vasta 4,32 miljardin vuoden päästä, aikaa sielukkaalle Rasalle on riittämiin!
Krišna on suosittuna hindujumalana synnyttänyt vuosisatojen aikana lukuisia traditioita ja vaikuttanut nykyajankin taiteilijoihin ja muusikoihin. Keskiaikaisen hindupyhimyksen Chaitanya Mahaprabhun uskottiin olleen Krišnan ja Radjan yhdistetty avatar. Hänen ekstaattinen Krišnaa palvova laulunsa vaikutti syvällisesti vaishnavismiin, yhteen hindulaisuuden päälahkoista. Chaitanyan 1500-luvun alussa tunnetuksi tekemä hypnoottinen Hare Krišna -mantra on kestänyt aikaa ja päätyi muun muassa George Harrisonin lauluun ”My Sweet Lord” 1970.
Trimūrtin kolmas osapuoli Šiva on monessa mukana: toimenkuviin kuuluvat tuhoamisen ja uudelleen luomisen ohella säilyttäminen, syntien karkotus ja siunaaminen. Damaru-rumpunsa kera nelikätinen Šiva inkarnoituu taiteessa Nataraja-asennon myötä kosmiseksi tanssijaksi. Universumia kuvastavan kehän keskellä hänen toinen jalkansa kohoaa ylempien käsien pidellessä rumpua ja tuhon tulta Agnia. Ikoninen asento symboloi myös hindujen lyhintä mantraa ”Om”, joka syntyy sanskriitin kielen äänteistä a, u ja m. Maailman alkuääneksi tulkittu Om on oikein intonoituna meditaatioriitti, jossa laulaja voi transsiin vaipuen kokea universaalin autuuden tilan.
Luojajumala Brahman kumppani on Sarasvati, oppimisen ja taiteen jumalatar, hindujen suurista jumalattarista tärkein. Sarasvatin neljä kättä symboloivat oppimisen neljää ominaisuutta: ajatusta, älykkyyttä, valppautta ja omanarvontuntoa. Usein hänet kuvataan istumassa valkoisella lootuksen kukalla joen äärellä, muita jumalattaria vaatimattomammin pukeutuneena ja vinaa soittaen. Tuolla kielisoittimella on tärkeä rooli raga– ja tala-moodeihin perustuvassa klassisessa karnaattisessa musiikissa, jossa sitä kutsutaankin usein sarasvati-
vinaksi.
Myyttisiä vina-taitajia ovat Sarasvatin ohella myös itse ylijumala Brahma sekä yksi tämän manasaputra, ”mielen synnyttämä” erakkojumala Narada. Hindumytologia tuntee hänet vaeltavana muusikkona ja tarinankertojana, jolle mikään tieto ei ole salaista. Paitsi äärimmäisen viisaana vina-instrumentin keksijänä, Naradaa kuvataan myös ilkikurisena humoristisemmissa tarinoissa. Šivan uskollisin palvoja Nandi, härän ja ihmisen inkarnaatio, hallitsee vastaavasti mridangamin rummutuksen ja saa soitollaan isäntänsä tanssin resonoimaan kautta koko universumin.
Valitettavan suuri osa vanhan Intian taiteilijoista on jäänyt tuntemattomiksi. Käytännössä aikakirjoihin on jäänyt vain se hallitsija, jonka hovissa taideteokset on luotu. Välineenä tekijöillä on useimmiten ollut vesiväri tai guassi. 1500-luvulla maassa syntyi Ragamala-traditio, jossa yhdistyvät hindujen taide, runous ja klassinen musiikki taidokkaiden miniatyyrimaalausten muodossa. Aiheet perustuivat raga-moodien tarkkaan personointiin niin paikkojen, tunnelmien, hahmojen kuin värienkin osalta.
Raja Ravi Varma (1848–1906) oli merkittävimpiä intialaisia maalareita. 1700-luvulla Intiaan rantautunut eurooppalainen öljyväritekniikka sulautuu hänen tyylissään kotimaansa perinteiseen sensuelliin ikonografiaan. Varma perusti 1894 nimeään kantavan taidepainon, joka tuotti teknisesti kehittyneitä monivärilitografioita taiteilijan öljytöiden pohjalta. Näin hänen taiteensa levisi tehokkaasti ympäri maata, vahvisti kansallistunnetta ja loi visuaalisen kivijalan sille kollektiiviselle kuvastolle, joka vaikuttaa Intian taiteissa yhä. Yhdessä tunnetuimmista maalauksistaan Varma kuvaa maansa musiikillista moninaisuutta. ”Muusikoiden universumi” -teoksen 11 naista kaikkialta Intiasta muodostavat tiiviin, musisoivan ryhmän. Taiteilijan ”intialainen realismi” maallisti hindujumalat ja vahvisti maan rehevän kulttuurin yhtäaikaista monikasvoisuuden ja yhtenäisyyden ideaa.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 5/2022.