Karin Mäkiranta – Musiikin ehdoilla

Karin Mäkiranta on laulaja-lauluntekijä, joka lähestyy biisintekemistä soundien kautta. Mäkirannan elokuvallisia sävyjä omaavan Karina-yhtyeen esikoisalbumi on kerännyt ylistäviä arvioita ulkomaita myöten. Jatkossa yhtye toimiikin Berliinistä käsin.

Karin Mäkirannan (s. 1994) viimeisin intohimo ovat analogisyntetisaattorit. Niiden luoma maailma kiehtoo kokeilijaluonnetta, joka voisi viettää loputtomia tunteja kotistudiossaan. Studio onkin hänelle yksi instrumentti, jossa Karina-yhtyeen musiikki hakee muotoaan riffinpalasista ja päiväkirjamerkinnöistä.  ”Vaikka luonnos on kitaralla, voi syna korvata sen prosessin aikana”, Mäkiranta kuvailee.

Lopputulos on vaikuttavaa folk-pohjaista poppia, jossa soittimet ja laulut luovat kerroksellisia maailmoja. Siinä on kuulijan hyvä leijua mukana. Kuulen yhtymäkohtia Marko Nybergin tuotantoon Husky Rescuessa – jos johonkin pitää verrata. Islantilaisen Sigur Rósin mielikuvitusmaailmassa on mielestäni jotain sukulaisuutta.

Saitte kuvan, mutta silti Karinan musiikki on oma lukunsa, ja edellisistä poiketen laulujen kielenä on suomi. ”Olen kuunnellut paljon englanninkielistä musiikkia, mutta silti teen mieluummin suomeksi. Tekstitän sen mukaan, miltä se kuulostaa. Biisit lähtevät aina siitä maailmasta ja soundeista, mikä tuntuu oikealta. Kirjoitan tosi paljon tekstiä päiväkirjaan ja proosaakin. Niistä tulee paljon ajatuksia biiseihinkin.”

Eteerinen laulu ja minimalistisuus on Karinan musiikissa prioriteetti, jolle kaikki muu on alisteista. Tunnelmoinnissa sanatkin ovat Mäkirannalle toisinaan enemmän äänteitä kuin merkityksiä. Ei ihme, että yhtyeen ensilevy on herättänyt huomiota ulkomaillakin. Sen luomaan taikamaailmaan on helppo kadota ja antaa laulun soljua osana musiikkia. Tuotannossa on näkemyksellisyyttä, joka on näennäisen simppeliä ja vaivatonta – mutta lähemmällä tarkastelulla äärimmäisen huoliteltua. Lauluopintojensa jälkeen Mäkiranta onkin opiskellut musiikkiteknologiaa Pop & Jazz Konservatoriolla, sillä juuri studioympäristön hallinta häntä kiinnostaa, ei niinkään yleismuusikkous tai virtuositeetti.

”Vaikka olen opiskellut musiikkia, ei se ole koskaan ollut se pointti. Se on ollut välillä haastavaakin, sillä oman musiikin tekeminen on ollut aina minulle tärkeintä musiikissa”, sanoo Mäkiranta, joka kokee olevansa ennen kaikkea lauluntekijä.

Karinan ensimmäinen kokopitkä albumi Karina (2018) on kokonaan yhtyeen itse tuottama ja Mäkirannan äänittämä. Tärkeä projekti oli myös vuonna 2016 syntynyt Varsa-yhtyeen Saimaa-levy, jonka Mäkiranta sävelsi, tuotti ja miksasi yhdessä Elias Riipisen kanssa. Omakustanteena valmistunut kunnianhimoinen projekti keräsi riippumattomana hankkeena yllättävän paljon huomiota ja mediajulkisuutta. Yhtye ei kuitenkaan jatkanut yhtä keikkaa ja levyä enempää. Mäkirannalle projekti oli tärkeä etappi osana kehitysprosessia.

Vaikka studioympäristö inspiroi Mäkirantaa eniten musiikintekemisen väylänä, projektista toiseen uivaksi listapopin kultasormeksi hän ei kuitenkaan halaja. Töitä riittää jo omienkin ideoiden parissa. Sitä varten onkin hyvä, että studio sijaitsee kotona.

”Olen impulsiivinen. Jos innostun jostain, haluan tehdä sen heti. On kiva, että voin omistautua sille. Pääni on ollut välillä sekaisin ideoista, joita en ehdi millään kaikkia toteuttaa.”

Muusikkoperheen lapselle tekeminen on tullut äidinmaidossa, sillä lapsuus oli musiikin ympäröimää. Mäkirannan onkin vaikea eritellä musiikillista heräämistään. ”Musiikki on soinut elämässäni aina. En edes ajatellut asiaa kuin vasta siinä vaiheessa, kun tajusin, etteivät kaikki tee musiikkia”, Mäkiranta kertoo.

Yksi lapsuusmuisto kotoa on Stan Getzin ja João Gilberton bossa nova -levy. ”Sen tahdissa nukahdin lapsena. Siitä tulee tietynlainen väri ja tunnelma päähän, todella turvallinen olo.”

Molemmat vanhemmat ovat ammattipianisteja. Äiti, Eliina Mäkiranta, on jazzpianisti ja opettaja, joka on oman kvartettinsa ohella konsertoinut esimerkiksi Anneli Saariston kanssa. Isä, Kari Mäkiranta, on operoinut teatterin ja kansanmusiikin parissa. Myös Karinin ensimmäinen instrumentti oli piano. Kuitenkin Säveltäessä sylissä on kuitenkin kitara.

”Karinassa kitara on instrumenttini ja siksi moni biisi lähtee kitarariffistä ja laulusta. En osaa säveltää pianolla. Jos menen pianon ääreen, minulla menee fiilikset”, Mäkiranta toteaa. Logic oli luonteva väline asioiden luonnosteluun jo alakoulussa.

”Kaikki tekeminen on tullut luonnostaan ja olen aina tykännyt siitä. Olen aina laulanut ja tehnyt biisejä. Vanhempien keikkareissuilla olin mukana ja esiinnyin kaikissa perhetilaisuuksissa. Jopa raivostutti, kun kotona kuunneltiin musiikkia niin paljon, ja aina kun yritin laulaa tai soittaa, niin joku tuli näyttämään jotain.”

Tarvittiinkin Avril Lavignen kitarapop räjäyttämään vanhempien luoma musiikillinen kupla. ”Muistan kun innostuin ala-asteella Avril Lavignen musiikista. Se vetosi, ja minusta hän teki tosi hienoja juttuja: hän soitti itse kitaraa ja teki itse biisit. Löysin jotain omaa! Sain hänestä idolin pitkäksi aikaa, että tuollainen minä haluaisin olla. Ekaa kertaa minulla oli oma musiikillinen identiteetti.”

Mäkiranta kertookin, että tämä poikkesi paljon siitä, mitä hänen vanhempansa tekivät. ”Sain inspiraation tehdä biisejä ja aloin tehdä omia pastissibiisejä, vaikka en osannut englantia ollenkaan. Siitä oma tekeminen kuitenkin lähti. Sibelius-lukiossa minulla oli joka viikko eri tyyli, kokeilin kaikennäköistä.”

Lavigne on sittemmin jäänyt, mutta Sibelius-lukiosta löytyivät tärkeät soittokaverit Helmi Tikkanen ja Niko Koivuhovi. Syntyi yhtye, jonka nimi on sekoitus solistinsa nimeä ja Laila Kinnusen Carina-laulua, jota yhtye esittikin alkuaikoinaan. Sittemmin triosta tuli duo, kun Koivuhovi jäi porukasta pois. Helmi Tikkasta, Karinan basistia ja toista laulunkirjoittajaa, Mäkiranta luonnehtii tärkeimmäksi aisaparikseen, jonka kanssa voi puhua musiikista ja kaikesta sen tekemiseen liittyvästä. Päätökset yhtyeen jatkosta syntyvät yhdessä.

”On ollut supersiistiä jakaa kaikki musiikilliset ideat yhdessä Helmin kanssa, sillä meidän musiikilliset ajatukset sopivat niin hyvin yhteen”, Mäkiranta hehkuttaa. ”Se on harvinaista, että yhteinen luova kieli on niin selkeä. Aloitettiin Helmin kanssa koko bändi ihan fiilispohjalta, niin että äänitimme oman EP:n ilman mitään käytännön taitoja tai kokemusta siitä, kuinka EP tehdään. Nyt jälkikäteen on kiva huomata, kuinka paljon olemme yhdessä oppineet, ja tästä on muodostunut ihan oikea ammatti.”

Tikkasen ja Mäkirannan kaksiääninen laulu kuuluukin olennaisesti Karinan soundiin. Lehdistön vertaukset PMMP:n Paulaan ja Miraan ovat kuitenkin mielestäni kaukaa haettuja. Sen verran erityyppisestä musiikillisesta skenaariosta on kyse. Voikin kysyä, olisiko miesartistien kohdalla vastaavanlaista sukupuoleen liittyvä rinnastusta tehtykään? Kotistudio on noussut Mäkirannalle merkitykselliseksi paikaksi. Kotona on myös freelancemuusikkona työskentelevä poikaystävä, jolla on tärkeä rooli musiikillisessa pohdinnassa. Yhtä asiaa Mäkiranta ei kuitenkaan kotiinsa ole halunnut: internetyhteyttä.

”Se on tosi hyvä. Tykkään tehdä rauhassa. Luonnostelen Logiciin jotain tai soitan kitaralla jotain melodioita. Niitä demoja on ihan tajuttomasti. Aika harvoin kuitenkaan kuuntelen niitä. Jos riffi on hyvä, niin yleensä tiedän jo silloin, että tästä tulee biisi”, Mäkiranta avaa luomisprosessia. ”Teksti tulee aina sen jälkeen – en muista yhtäkään biisiä mihin olisin tehnyt ensin tekstin. Ovat tekstitkin minulle tärkeitä, päinvastainen järjestys ei vain sovi työtapaani. On kiva laulaa sellaista tekstiä, joka on liitossa sen musiikin kanssa, että se kuulostaa hyvältä. Tietenkin on uskomattomia folk-tyyppejä, jotka vain vetävät kitaralla ja puhuvat siihen päälle. Pidän siitä paljon, mutta se ei ole minun juttuni.”

Mäkirannan tekoprosessi muodostuu impulsseista ja intuitiosta, jota kohti hän pyrkii. Silti hän toivoo musiikkinsa antavan kuulijoille lohtua elämään, poispääsyä arjesta.

”Haluaisin viedä kuulijat siihen maailmaan, mitä teen musiikillani, vaikka meidän biisit ovatkin usein dramatisoitu tosi synkiksi. Yritän kuitenkin seurata intuitiota ja olla älyllistämättä. Haluan säilyttää leikkimielisen asenteen, koska yleensä biisi onnistuu niin parhaiten. Teksteissä yritän tavoitella samastuttavuutta ja yleensä niissä on minua itseäni. Uskon, että se tulee sieltä läpi.”

Kyllä Mäkirannan persoonallisuus epäilemättä Karinan musiikista välittyy. Omien vanhempiensa lisäksi tärkeäksi mentorikseen hän mainitsee myös lauluopettajansa Aija Puurtisen. Puurtinen näkee Mäkirannassa vahvan karaktäärin.

”Olen saanut työskennellä Karinin kanssa Sibelius-Akatemiassa jo muutamia vuosia”, Puurtinen kertoo. ”Karinin persoonassa on inspiroivaa sisäistä kauneutta, joka kanavoituu musiikissa ainutlaatuisena koskettavuutena. Hän on laulajana sensitiivinen ja puhutteleva ja toisaalta – niin tätä ette ehkä tiedä – ilmaisun vaatiessa kristallinkirkas ja vahva. Lauloipa Karin jazzia tai poppia, saa hän kaiken kuulostamaan luontevasti omalta”, luonnehtii Puurtinen oppilastaan.

Laulu on ollut Mäkirannalle aina tärkein instrumentti ja tekemisen lähtökohta.

”Vaikka opiskelin pianoa, huilua ja myöhemmin kitaraa, minulla ei ole ollut koskaan tavoitteena virtuositeettia muun kuin laulun suhteen”, Mäkiranta kertoo. ”Se tuli yläasteella, kun vasta aloin opiskella laulua. Kuoroissa en ole ikinä tykännyt olla. Olin lauluyhtyeissä ala-asteella, mutta silloinkin jo pyörittelin Logicia. Olen enemmän halunnut kokeilla eri juttuja itsekseni.”

Mäkiranta on unelmoinut kansainvälisestä urasta jo vuosia. Iso askel sitä kohti on muutto Berliiniin loppukeväästä, kun kandin paperit valmistuvat Sibelius-Akatemialta. Muutto osuu hyvään kohtaan, sillä Karinan toinen kokopitkä äänitetään Berliinissä Kaiku-studiolla (jolla ei ole mitään tekemistä helsinkiläisen kaimansa kanssa). Uudella levyllä on mukana myös suomalais-hollantilainen Jonas Verwijnen, joka tuottaa levyn yhdessä Helmin ja Karinin kanssa. Nykyään Verwijnen on myös Karinan kansainvälinen manageri.

”Berliini tulee varmasti olemaan iso muutos, mutta uskon että tulen viihtymään siellä tosi hyvin. Toivon, että tulisi uusia työmahdollisuuksia ja että pääsisin kokemaan jotain uutta. Haluaisin myös säveltää esimerkiksi elokuviin, jotta ei olisi sidoksissa mihinkään paikkaan vaan voisin asua missä haluan ja siten tutustua eri musiikkikulttuureihin”, Mäkiranta maalailee.

Elokuvasävellyksen Mäkiranta onkin jo ehtinyt tekemään yhteen lyhytelokuvaan. Musiikki syntyi yhdessä Sonja Pennasen kanssa Anna Äärelan ohjaamaan Syli-elokuvaan vuonna 2017. Elokuva on kiertänyt jo parilla elokuvafestivaalilla Suomessa ja Ranskassa. Esiintymiset kansainvälisillä festareilla ovat myös unelmissa, ja onhan Karina jo kannuksensa ulkomailta hankkinutkin. Helmi–maaliskuun vaihteessa yhtye soitti kaksi keikkaa Oslossa ja maaliskuun lopussa pari keikkaa Tallinnan Music Week -tapahtumassa. Koulunpenkiltä suoraan maailmalle ponnistava lahjakkuus kokee saaneensa Suomen koulutusjärjestelmältä paljon ja ajattelee, että koulutusmahdollisuuksia kannattaa todellakin hyödyntää.

”Itse olen saanut kouluista paljon irti. Valintojen tekeminen on ollut minulle helppoa, koska olen aika itsestään ohjautuva. Koulutusjärjestelmä ja apurahasysteemi on uskomattoman hieno juttu Suomessa.”

Hiljattain Klaavi myönsi Mäkirannalle apurahan uuden äänikortin hankkimiseen. Karinan levyntekoprosessissa tuella on niin ikään ollut merkittävä apu pitkässä prosessissa.

”Me ollaan käytetty meidän levyn tekoon kolme vuotta aikaa, ja olen pyöritellyt joka päivä niitä juttuja kotona. Apurahat ovat merkinneet meille tosi paljon.”

Ajankäytössään Mäkiranta on pyrkinyt taloudellisempaan suunnitteluun. Kokopäiväinen työstäminen päivästä toiseen on ollut toisaalta kuluttavaa. ”Olen pyrkinyt löytämään järkevän työtahdin ja työajan. Musan kanssa se on vaikeaa. Voisin tehdä tätä vaikka kuinka monta päivää putkeen pitämättä taukoja. Eihän sellainen ole tehokasta, ja sitä seuraa väsymys ja masennus. On kuitenkin vaikea ajoittaa tekemistä, kun studio on kotona. Se on haastavaa. On minulla kuitenkin muutakin elämää, tykkään arjesta ja ruoanlaitosta. Minulla on ystäviä ja nyt olen innostunut kuvanveistosta”, toteaa aurinkoisen oloinen Mäkiranta.

Kuvat: Tero Ahonen