Musiikki on keskeisessä osassa ihmisen itseymmärryksen ja kulttuurisen identiteetin rakentumisessa. Musiikkiperinteet – olipa kyseessä kansanmusiikki, rock, rap tai barokki – piirtävät kuvaa siitä, mikä koetaan merkitykselliseksi ja tuleville polville välittämisen arvoiseksi. Tällä tavalla arvoja, tietoa ja merkityksiä menneisyydestä tulevaan kuljettavana musiikki asettuu osaksi kulttuuriperintöä. Mutta mitä se kulttuuriperintö oikeastaan on?
Vaalittavaa mutta riitasointuista
Ajatus ihmiskunnalle merkittävästä, tuleville polville suojeltavasta kulttuuriperinnöstä ja itse kulttuuriperinnön käsitekin liittyvät kiinteästi Unescon maailmanperintösopimukseen. Vuonna 1972 laaditun maailmanperintösopimuksen tavoitteena on suojella kulttuuri- ja luonnonperintöä. Suomi ratifioi maailmanperintösopimuksen vuonna 1987. Maailmanperintösopimus koskee lähtökohtaisesti aineellisia kohteita, ja niinpä vuonna 2003 Unesco julkaisi aineettoman kulttuuriperinnön suojelemista koskevan sopimuksen, joka ratifioitiin Suomessa puolestaan vuonna 2013. Yleissopimus määrittelee esittävät taiteet yhtenä suojeltavana alana. Neljä muuta alaa ovat suullinen perinne ja ilmaisu, sosiaaliset käytännöt, rituaalit ja juhlatilaisuudet, luontoon ja maailmankaikkeuteen liittyvät tiedot ja käytännöt sekä perinteiset käsityötaidot. Musiikki linkittyy tavalla tai toisella kaikkiin näistä.
Aineettoman kulttuuriperinnön prosesseja Suomessa tutkineet folkloristi ja musiikintutkija Heidi Henriikka Mäkelä ja musiikintutkija Outi Valo toteavat artikkelissaan, että puhe kulttuuriperinnöstä on yleistynyt ja osin korvannut perinteen ja kulttuurin käsitteet monissa yhteyksissä sopimuksen ratifioinnin jälkeen. Siitä on tullut kulttuuri-instituutioiden, kulttuuripolitiikan, apurahahakujen ja juhlapuheiden avainsanastoa. Tällaisissa yhteyksissä kulttuuriperintö näyttäytyy ihmisiä yhdistävänä, ylevänä ja juhlittuna.
Kulttuuriperintö ei kuitenkaan näyttäydy kaikille samalla tavalla. Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen guru Laurajane Smith onkin tutkimuksissaan nostanut esiin kulttuuriperinnön sisäsyntyisesti riitasointuisen ja poliittisen luonteen. Hän huomauttaa, että kulttuuriperintö ei ole vain objekteja ja kohteita, vaan niihin liittyviä kokemuksia ja tunteita. Kulttuuriperintöprosesseissa on kyse arvovalinnoista ja päätöksistä.
Asioita katsotaan aina eri näkökulmista, eivätkä määrittelyitä tai päätöksiä tekevät yhteisöt ole yksimielisiä. Siinä missä alakoulun musiikinkirjoistakin tuttu kalevalainen runosävelmä tuo yksille muistoja koulun Kalevalan päivän juhlista, voi se toisille merkitä oman kielen ja kulttuurin menetystä. Yhdelle sulavasti soljuva jazzballadi on sykähdyttävä taideteos, ja toiselle muistomerkki orjuudesta. Riitasointuisuus ei aina liity eri yhteisöjen välisiin näkemyseroihin, vaan kulttuurielementti voi herättää ristiriitaisia tunteita myös yksilössä.
Kenen ääni kulttuuriperinnössä kuuluu?
Kulttuuriperintöprosesseihin liittyvät myös eri ryhmien väliset valta-asetelmat. Kulttuuriperintöä on pitkään määritelty kansainvälisten ja kansallisten instituutioiden näkökulmista, joissa korostuvat ammattilaisuus, asiantuntijuus ja länsimaiset näkökulmat. Siitä huolimatta, että kulttuuriperintöpuheessa painotetaan osallistavuutta ja moniäänisyyttä, alkuperäiskansojen ja muutoin vähemmistöasemaisten yhteisöjen äänet jäävät prosesseissa taustalle.
Alkuperäiskansojen ja vähemmistöryhmien perinteiden nouseminen kulttuuriperinnön kansallisille listoille tai Unescon luetteloon saattaa jopa hankaloittaa yhteisön toimintaa oman perinteensä parissa, kun valta määritellä omaa kulttuuria siirtyy yhteisöltä asiantuntijainstituutioille. Unescon kulttuuriperintöprosesseja Virossa tutkineen Kristin Kuutman mukaan Unescon ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon päätyminen on vaikuttanut Kaakkois-Viron alueelta lähtöisin olevien setojen leelo-lauluperinteeseen. Luetteloon pääsy vuonna 2009 on tuonut näkyvyyttä sekä kansallista ja kansainvälistä arvostusta tälle upealle moniääniselle lauluperinteelle. Samalla leelo on kuitenkin ikään kuin jäädytetty tiettyyn muotoon, kun luettelointiprosessissa määriteltiin laulujen käyttöyhteydet ja esitystavat. Unesco-tunnustuksen myötä leelosta ovat kiinnostuneet myös monet muut kuin setot, sillä tunnustus on tuonut leelolle lisää resursseja.
Kulttuuriperintöön punoutuvat kulttuurinen itseymmärrys, identiteetti ja menneisyys sekä institutionaalinen arvostus. Samalla kun institutionaaliset kulttuuriperintöprosessit mahdollistavat kokemuksen nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisesta, on mukana riski tulla määritellyksi ulkopuolisista näkökulmista sellaiseksi, ettei itse enää tunnista kulttuuriaan.
Kaikkiaan kulttuuriperintöön – olipa se virallisesti tunnustettua ja luetteloitua tai arkipuheen tasolla tunnistettua perinnettä – liittyy kysymyksiä vallasta, omistajuudesta ja representaatiosta. Kuka määrittelee, mikä on oikeanlaista ja arvokasta vaalittavaksi ja säilytettäväksi? Kenen ääni ja näkemys kuuluu? Miten perinne muuttuu, kun se nostetaan kulttuuriperintöjalustalle?
Kulttuurisesti kestävää ja eettistä
Kulttuuriperinnön ristiriitaisuus ja kysymykset, joihin ei ole selkeitä vastauksia, eivät tarkoita, etteikö kulttuuriperinnön parissa voisi toimia. Kun ammentaa toisten kulttuurin elementeistä, on kulttuurisensitiivisyydelle eli kulttuurien erilaisuuden ja kulttuurikohtaisten merkitysten tiedostamiselle ja kunnioittamiselle tarvetta. Toinen kulttuuri ei aina tarkoita kaukomaita tai etnistä kulttuuria, vaan myös menneisyyden kulttuurimuodot ovat vieraita nykyisyydessä. Ne ovat syntyneet erilaisessa ajassa, jossa on omat sosiaaliset, kulttuuriset ja poliittiset virtauksensa. Todellisuus, jossa elämme, ja maailma, johon olemme kasvaneet, ovat toisenlaiset kuin viisikymmentä tai sata vuotta sitten.
Kulttuurisensitiivisyyden, eettisesti ja kulttuurisesti kestävän taiteen tekemisen – samoin kuin kaiken toiminnan – perustana on oman paikan ja aseman sekä oman toiminnan vaikutusten tunnistaminen.
Suomessa riitasointuisen kulttuuriperinnön pohdinnat vievät ajatukset helposti saamelaisen kulttuurin pariin. Saamelaisuutta on eksotisoitu ja ihannoitu samalla kun saamelaiset on pyritty suomalaistamaan. Saamelaisten pyhää perinnettä on revitelty esimerkiksi mieskuorospektaakkeleissa. Ei ole ihme, että joikuperinne ja sen sopivat, hyväksyttävät nykysovellukset, esimerkiksi muuhun musiikkiin yhdisteleminen, ovat herättäneet keskustelua saamelaisyhteisön sisälläkin.
Aiemmin joikuperinteitä on tutkittu ja tarkasteltu pitkälti ulkopuolisin näkökulmin, mutta viime vuosina tilanne on muuttunut. Esimerkiksi pohjoissaamelainen Anna Näkkäläjärvi-Länsman työstää taiteellista väitöstutkimusta luohtista eli pohjoissaamelaisesta joikuperinteestä ja sen oppimisesta ja elvyttämisestä sekä vaikutuksista, joita luohtin tuominen yhtyemusisointiin tuo joikaamiseen.
Kaikkiaan kulttuurisensitiivisyys ei koske vain perinnemusiikkia, vaan se on syytä pitää mielessä kaikessa. Siinä missä kulttuurisensitiivisyyden vaade on helppo tunnistaa kansanmusiikin tai vaikkapa afroamerikkalaisen musiikin parissa, saattaa tällainen näkökulma tuntua vieraalta klassisessa musiikissa, joka on vankasti länsimaisen sivistyskulttuurin tuote. Klassisen musiikin historiassa on kuitenkin roppa kaupalla esimerkkejä muiden kulttuureiden toiseuttamisesta ja eksotisoinnista. Musiikintutkijat Reetta Näätänen ja Helen Degerman perkaavat oivaltavassa Harhalopuke-blogissaan eksotisointia ja orientalismia eritoten klassisen musiikin kentällä. Harhalopukkeessa korostuvat japanilaisen kulttuurin näkökulmat, mutta yhtä lailla voi kysyä, kenen näkökulma karjalaisuudesta soi Jean Sibeliuksen Karelia-sarjassa.
Teksti: Viliina Silvonen
Kuva: Merlin Loiv
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2026.