Suvi Buckman – Muusikko ja toinen minä

Suvi Buckman pyöritti Oulussa menestynyttä musiikkikoulua ja opetti kymmeniä rumpuoppilaita. Samalla hän teki pitkiä bilebändikiertueita. Koronan myötä kypsyi päätös kouluttautua ravintovalmentajaksi.

Suvi Buckmanin (s. 1986) suhde fyysisyyteen ja tekemiseen on aina ollut poikkeuksellisen intensiivinen. Rumpujen soitto ja tavoitteellinen urheilu kytkeytyivät toisiinsa jo nuorena Etelä-Pohjanmaalla, missä Buckman rikkoi perinteisiä roolimalleja. 

”Keho on niin viisas, että olen hakeutunut fyysisiin asioihin kuten kamppailulajeihin ja rumpujen soittoon. Liike on ollut minulle lääkettä. Purin esimerkiksi vanhempieni eroa fyysisyyteen ja hakeuduin lajeihin, joita pidettiin poikien juttuina. Tykkäsin pelata jalkapalloa ja jääkiekkoa omalla ajallani sekä koulun liikuntatunneilla Ylihärmässä. Myöhemmin treenasin Han Moo Doa Kauhavalla ja Seinäjoella kungfua, joka oli lempilajini. Myös tavoitteellinen voimaharjoittelu levypainoilla valmentajan johdolla oli iso osa arkeani ja identiteettiäni.”

Musiikkiharrastus alkoi klassisella pianonsoitolla, joka aiheutti esiintymiskammon ja teki soitosta suorittamista. Rumpujen soitto vapautti tästä ikeestä. ”Koulussa opettaja kehui rytmitajuani ja innostuin. Treenasin itsekseni mummulan kellarissa, ja pian perustimme oman bändin.”

Tie vei Tornion Pop & Jazz -konservatorion kautta Oulun ammattikorkeakouluun musiikkipedagogin opintoihin. Valmistuttuaan vuonna 2013 Buckman päätti heti perustaa Ouluun oman rumpukoulunsa. ”Minulle oli päivänselvää, että perustan oman yrityksen. Halusin oman vapauden ja tilat, joissa on kaksi settiä vierekkäin.” Syntyi Groovehouse.

Koulu laajeni vuosien saatossa kattamaan muutkin bändisoittimet ja kuorotoiminnan. Oli myös yhtyetoimintaa ja muskaria. Buckman hoiti pomona koulun pyörittämisen ja kymmenen opettajan palkkaruljanssin. Samaan aikaan loppuviikot täyttyivät raskaasta keikkailusta. ”Parhaimmillaan minulla oli 40 omaa oppilasta viikossa ja kuuden naisen IIRIS-bilebändin kanssa soitimme ympäri Suomea.”

Nuorena jaksaa ja bändillä oli aina korkea työmoraali. Treenaaminen oli hyvin tavoitteellista. Buckman päätti kerran mitata sykkeet keikoista. ”Olimme Viking Isabellalla 12 päivää putkeen ja vedimme neljä–viisi settiä joka päivä. Keskiyöllä oli vielä kolmen setin putki. Kaikkein korkein syke oli ekana ja vikana päivänä. Ensimmäisenä päivänä oli vielä virtaa, sitten se hiipui. Vikana päivänä oli innoissaan, siitä että pääsee kotiin.”

Tuloksista Buckman oivalsi, että soitosta oli kadonnut hauskuus. ”Se työmäärä alkoi syödä omaa luovuutta, enkä enää vapaa-ajalla soittanut omaksi ilokseni.”

Käännekohta käynnistyi perheen perustamisen ja koronapandemian myötä. Ensimmäisen lapsen vaikea raskausaika pakotti tauolle raskaasta voimaharjoittelusta ja kamppailulajeista. 

”Vaikka työ olisi iso osa elämää, on tärkeää pystyä pitämään se irrallaan omasta ihmisarvosta.”

”En ollut masentunut, mutta mikään ei tuntunut miltään. Äitiys sinänsä oli mahtavaa ja olin onnellinen lapsen kanssa. Mutta hukkasin yhteyden kehooni. Univelka oli hirveä ja se vei voimat. Ei ollut energiaa ja mieli meni sumuun. Koin, että identiteettini muuttui”, Buckman kertaa.

Samaan aikaan Groovehousen pyörittäminen vaikeutui. ”Korona-aika oli käänteentekevä. Vuokrat juoksivat ja toiminta hyytyi. Rummuilla etätuntien pito oli tosi vaikeaa, enkä halunnut lähteä siihen. Toiminta ei loppunut heti, mutta siitä alkoi alamäki. Kymmenen vuoden aikana minusta oli tullut isohkon yrityksen johtaja, jolla oli vastuullaan toistakymmentä työntekijää. Huomasin tekeväni kaikkea muuta kuin varsinaista opettamista, mitä alun perin halusin tehdä. Kaikki se vastuu alkoi kuormittaa liikaa.”

Tämä johti laajempaan identiteettikriisiin, kun yleinen taloustilanne ja ihmisten säästöpaineet ajoivat toiminnan vaakalaudalle. ”Aluksi mietin, mitä minä teen, jos en ole rumpujenopettaja. Pää oli ihan tyhjä. Menenkö kaupan kassalle vai alanko siivoojaksi, kun minulla ei ollut mitään muuta koulutusta?” 

Buckman oli satsannut kaiken musiikkiin ja epäili, pystyykö hän enää opiskelemaan ja kouluttautumaan uudestaan. Kyllä pystyi. Nyt hän pohtiikin, miksi ihmiset määrittelevät itsensä pitkälti työn ja koulutuksen kautta. ”Vaikka työ olisi iso osa elämää, on tärkeää pystyä pitämään se irrallaan omasta ihmisarvosta.”

Buckmanin ratkaiseva sysäys uuteen suuntaan rakentui vanhasta yhteydestä kehoon ja ravintoon. Vaunulenkeillä hän kuunteli aiheeseen liittyviä valmennuspodcasteja ja äänikirjoja. Sitten tuli vastaan koulutusvideo psyykkisestä ravintovalmennuksesta. Sitä hänkin halusi tehdä. Sama määrätietoisuus ja kehon tuntemus, joilla Buckman oli aikoinaan nostanut levypainoja ja takonut rumpukomppeja, kääntyi nyt toisten auttamiseen. Hän hakeutui koulutukseen ja alkoi tehdä valmennuksia vuonna 2025.

Lopullinen päätös musiikkikoulun sulkemisesta syntyi tänä vuonna. ”Tajusin, että minun on pakko luopua koulusta. Päätös oli todella vaikea ja kypsyttelin sitä toista vuotta. Muutama vuosi aiemmin se olisi tuntunut pelottavalta, mutta arvot olivat muuttuneet perheen myötä. Opetustyö oli iltapainotteista, eikä pienten lasten äitinä enää huvittanut lähteä öiksi keikoille.”

Nyt Buckman toimii ravintovalmentajana ja auktorisoituna personal trainerina sekä jatkaa opintojaan motivaatiovalmentajaksi ja psykofyysiseksi valmentajaksi. Painopiste työssä on siirtynyt mielen, kehonkuvan ja syömiskäyttäytymisen ymmärtämiseen. ”Koulutus alkoi ravinnosta, mutta yhä enemmän minua kiinnostaa mieli ja tunnesyöminen. Ihmisten auttaminen on työn ydin – aivan kuten soitonopettamisessakin oli kyse hyvän olon ja onnistumisen kokemusten jakamisesta.”

Taakse jätetyt vuodet yrittäjänä ja keikkamuusikkona ovat asettuneet osaksi elämäntarinaa. ”Olen hellittänyt suorittajaminästä ja oppinut kuuntelemaan itseäni ja kehoani. Kun valmistuin musiikkipedagogiksi, ajattelin, että minun pitää tehdä soittamista koko elämäni. Nyt ajattelen, että teen tätä nykyistä työtä niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä. Mikään ei ole pysyvää, ja suurin oivallukseni oli se, että pystyin päästämään irti vanhasta identiteetistäni.”

Teksti: Tommi E. Virtanen
Kuva: Ali Buckman

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2026.