Juha ”Jay” Kortehisto – Tyylipuhdas improvisoija

Juha “Jay” Kortehisto, 53, on rytmimusiikin pitkän linjan pasunisti ja laulaja, joka on saanut suurimman oppinsa muusikkona esiintymislavoilta. Kortehisto uskoo, että ilmaisuvoima ja oma saundi ovat teknistäkin taituruutta tärkeämpiä ja että paras hetki hurmata yleisö on heti keikan alussa. 

On elokuinen ilta ja vettä sataa kaatamalla, mutta Huvila-teltassa Helsingin Tokoinrannassa on tunnelma katossa. Helsingin Juhlaviikkojen ikonisessa Huvilassa on esiintymässä Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana, joka julkaisi keväällä 2026 uuden albumin Liikkuu yhdeksän vuoden tauon jälkeen.

17-henkisen big bandin muusikot saavat vuorollaan tilaa rap-solisteilta, Karri “Paleface” Miettiseltä, Fanni “F” Sjöholmilta ja Tommy Lindgreniltä, ja pääsevät vetämään soolonsa täydelle teltalle. Niin myös pasunisti Juha Kortehisto, joka on ollut mukana RTBB:ssä alusta eli vuodesta 2010 alkaen. Soolot ovat tärkeä osa ison yhtyeen keikkaa, kun esiintymässä on lavallinen upeita ammattilaisia. Ne ovat kuitenkin osa kokonaisuutta, eivät itsetarkoitus.

”Kun soitetaan yhdessä ison bändin kanssa, tärkeintä on, että olet auki muille soittajille ja kokonaisuus rakennetaan yhteisesti. Siitä voi seurata parhaimmillaan jotain maagista. Jos sen sijaan tulet soittotilanteeseen ajatuksenasi vain esitellä mieletöntä tekniikkaasi, se tulee ilmaisun tielle ja on kiinnostavaa ehkä juuri sen minuutin tai kaksi.”

Pasuunan soittajana Kortehisto on rytmimusiikin konkari, erityisesti jazzin, soulin ja rhythm and bluesin saralla. Hän on laskujensa mukaan soittanut tähän mennessä viitisen tuhatta keikkaa ja ollut mukana ainakin 200:lla albumilla 33 vuoden uransa aikana. Ricky-Tick Big Bandin lisäksi Kortehisto on soittanut muun muassa Leningrad Cowboysissa, Nuspirit Helsingissä, Jimi Tenorin bändissä ja Screaming Jay & The Bones -kokoonpanossa, jossa Kortehisto myös laulaa.

”Screaming Jay & The Bones oli minulle tietynlainen käännekohta muusikkona, kun laulu alkoi saada isompaa osaa tekemisessäni.”

Musiikin harrastaminen ja myöhemmin muusikon ura lähtivät kuitenkin alun perin liikkeelle pasuunasta. Seinäjoelta kotoisin oleva Kortehisto alkoi soittaa pasuunaa kouluikäisenä musiikkiopiston puhallinorkesterissa. Orkesterisoitto 1980-luvun jäykähkössä musiikkiopistomaailmassa ei sytyttänyt Kortehistoa, mutta yläasteella, kun kaveri pyysi hänet rokkibändiin, innostus soittamiseen kasvoi. Kun sitten muusikko ja musiikinopettaja Alf Mylläri alkoi kasata nuorista soittajista big bandia, Kortehisto lähti mukaan ja tiesi, mikä hänestä tulee isona.

”Samasta Alfin big bandista ainakin viisi muutakin päätyi ammattimuusikoiksi. Se on vähän sellainen ilmiö, että kun on vetäjä, joka innostaa nuoria ja on aktiivinen, sillä on myös kauaskantoiset positiiviset vaikutukset.”

Yläasteen opinto-ohjauksessa Kortehisto löysi Oulunkylän Pop & Jazz -konservatorion ja päätti, että sinne hän lähtee. Ovet Ogeliin aukesivat, ja Kortehisto muutti Helsinkiin 1994. Opiskelut jäivät kuitenkin kesken, kun Kortehisto pääsi Passi ja hammasharja -viihdeohjelman orkesteriin. Se alkoi poikia keikkoja lähetysten ulkopuolellakin. Kun ohjelma loppui, bändi jatkoi keikkailua pienemmällä kokoonpanolla. Tuolloin Kortehisto teki uuden aluevaltauksen, kun hänestä tuli yhtyeen laulaja yhdessä Sanna Majurin kanssa.

Kortehisto sanoo, että on tullut hyväksi pasunistiksi ja laulajaksi ensisijaisesti tekemällä: soittamalla ja laulamalla. Ja ennen kaikkea siis keikkailemalla. ”Kun tulin alalle, keikkoja oli tarjolla paljon enemmän kuin nykyään. Vanhemmat kollegat käyttivät paljon tuuraajia, jolloin nuoret muusikot saivat mahdollisuuden päästä soittamaan parempiensa kanssa. Siinä oppii valtavasti.”

Kortehisto sanoo olle-ensa aina vähän laiska harjoittelemaan itsekseen ja opetelleensa treenaamaan määrätietoisemmin vasta 2000-luvulla. Hänen mukaansa treenaamaan oppiminen on ihan oma juttunsa: joillekin on alusta lähtien ihan selvä juttu treenata kahdeksan tuntia päivässä, mutta toisten täytyy opetella sitä.

”En ole tyylipuhdas jatsari, sillä olen oppinut enimmäkseen korvakuulolla ja olen enemmänkin improvisoija ja esiintyjä. Tajusin, että olen päässyt tiettyyn pisteeseen saakka aika huolettomasti, mutta homma tyssäisi siihen, ellen alkaisi määrätietoisemmin harjoitella.”

Pelkästään treenikopissa yksin soittamalla ei Kortehiston mukaan kuitenkaan tulla hyväksi keikkamuusikoksi. Ja jos keikkoja on kaikilla vähemmän, ei nuorille tuuraajille liikene tilaisuuksia samaan tapaan kuin Kortehiston ollessa nuori muusikonalku.

”Olen miettinyt, miten nuoret saavat nykyään kokemusta tarpeeksi, kun ei sitä sieltä treenikopista saa. Yhteissoitto on vanha kunnon klisee, mutta niin tärkeä. Bändissä soittaminen keikoilla on yhteispeliä, johon jokainen tuo oman osuuden. Siellä pitää unohtaa oma ego ja osata kuunnella muita.”

Kortehisto korostaa erityisesti hyvän rytmin – taimin – tärkeyttä: ”Soitat mitä vaan, niin jos soitat huonossa taimissa, se kuulostaa huonolta. Yleisö aistii hyvän rytmiikan tai sen puutteen. Kun se on kunnossa, kuulija voi luottaa olevansa hyvissä käsissä.”

2000-luvun alku vei Kortehistoa ympäri maailmaa, kun Jimi Tenorin bändi ja Leningrad Cowboys kiersivät aktiivisesti ulkomailla, ja myös Nuspirit Helsingillä oli paljon keikkoja. Ajanjakso oli Kortehiston elämässä varsinaista ruuhkavuosiaikaa, kun vuonna 2000 syntyi Kortehiston tytär ja samoihin aikoihin hänen uransa lähti nousuun. Kortehisto oli usein pitkiä aikoja putkeen poissa kotoa, mutta toisaalta kiertueiden välissä hän ehti keskittyä intensiivisesti perhe-elämään.

”Siirtymät kiertue-elämästä kotielämään olivat välillä tosi vaikeita, mutta kun olin kotona, ehdin viettää aikaa, leikkiä ja puuhata tyttäreni kanssa aamusta iltaan viikkokausia. Noina aikoina myös Helsingissä asuvista vanhemmistani oli valtavasti apua.”

Tytär Unna Kortehisto on nyt 26-vuotias ja valinnut saman tien kuin isänsä. Hän on muusikko ja tällä hetkellä yksi Saimaa-yhtyeen solisteista.

Kiertue-elämästä Jay Kortehisto on pitänyt aina. Ulkomaan kiertueilla on oma tunnelmansa, kun keikkakaupungit vaihtuvat maasta toiseen ja joka paikassa on oma kulttuurinsa. Muualla Euroopassa on hänen mukaansa keikoilla ihan erilainen meininki kuin Suomessa.

”Harmi kyllä, Suomessa keikkoja tullaan kuuntelemaan aika usein humalassa, kun taas muualla yleisössä ollaan useammin selvin päin. Sen vuoksi myös vuoropuhelu ja kontakti yleisön ja esiintyjien välillä on aika erilaista maasta riippuen.”

Kortehisto on nauttinut myös kotimaan keikkabussielämästä. Se on 24/7-työtä, jossa ollaan hänen sanojensa mukaan vähän kuin luokkaretkellä, hyvässä ja pahassa. ”Onhan sinne keikkabussiin helppo paeta muun elämän ongelmia. Ja toisaalta se on niin intensiivistä yhdessäoloa, että se ei sovi kaikille. Nautin siitä siksi, että parhaimmillaan se on vuorovaikutusta ja yhdessä tekemistä, joka alkaa bussimatkalla juttuja pallottelemalla ja jatkuu lavalla musiikin muodossa.”

Kortehistolle on ollut aina melko helppoa solahtaa porukkaan kuin porukkaan, ja hän on nauttinut siitä, kun on voinut viihdyttää muita ja saada huomiota. Nykyään Kortehisto on huomannut tarvitsevansa huomattavasti enemmän yksinoloa kuin nuorempana. Siksi keikkabussielämäkään ei tunnu ihan samalta kuin silloin.  ”Olen aika rauhaton tyyppi ja minun on vaikea olla aloillaan, jos ympärillä on paljon virikkeitä ja ihmisiä. Ehkä olisin oikeasti tarvinnut sitä yksinoloa enemmän jo silloin nuorempana.”

Kaksi ja puoli vuotta sitten Kortehisto teki elämässään ison muutoksen ja muutti Helsingistä Säkylän lähelle Satakuntaan. Hän oli ostanut sieltä vanhan maalaistalon jo koronavuosina, ja koska keikkarintamalla tuntui olleen jo kauemmin hiljaista, hän luopui lopulta kokonaan Helsingin Lauttasaaren vuokra-asunnostaan.

Vaikka Kortehisto onkin Etelä-Pohjanmaalta kotoisin eikä hänellä ole ollut Satakuntaan mitään aiempia siteitä, on se tuntunut silti yllättävän kotoisalta laakeine maisemineen. Kortehisto viettää silti Helsingissäkin edelleen paljon aikaa, sillä työt ovat pääosin siellä ja Helsingissä asuu myös hänen tyttöystävänsä.

”Maalle yksin muuttaminen on ollut todellakin oikea päätös. Se on tuntunut tekevän hyvää aivojeni neurokemialle, kun olen siellä hiljaisuudessa ja omassa rauhassa. Minulla on siellä setti kaikenlaisia soittimia, se on sellainen iso man cave, jossa saan soittaa milloin haluan. Puuhailen myös päivät pitkät kaikenlaista pihalla, ja sen seurauksena nukun paremmin kuin ikinä.”

Pasunisti vai laulaja – kumpi Kortehisto tuntee olevansa muusikkona ensisijaisesti? Siihen ei liene suoraa vastausta, mutta Kortehisto on sitä mieltä, että laulaminen on hänelle henkilökohtaisempi tapa ilmaista musiikkia, kun välissä ei ole instrumenttia. Kortehiston pitkäaikainen haave oman musiikin julkaisemisesta laulajana toteutui vuonna 2018, kun hän julkaisi nimeään kantavan debyyttialbuminsa. Levy koostuu suomenkielisistä jazz-biiseistä, jotka Kortehisto on säveltänyt yhdessä Pope Puolitaipaleen kanssa.

”Laulaminen on aika alastonta verrattuna soittimen soittamiseen. Laulamalla pääsen ilmaisemaan tunnetta ja tekstiä ihan toisin kuin soittamalla. Laulan omilla keikoilla aika paljon scatsooloja. Scattaamalla pystyn improvisoimaan harmonisesti haastavammassa ympäristössä.”

Laulutunteja Kortehisto on ottanut aikoinaan Jose Mäenpäältä, mutta pääasiassa hän on itseoppinut laulaja. Musiikillisiksi esikuvikseen Kortehisto listaa muun muassa pasunistit Ray Andersonin, Gary Valenten ja Nils Landgrenin ja laulajista Nina Simonen, Diana Washingtonin ja James Brownin. Laulussa hänelle tärkeintä on oma saundi ja ilmaisu – se, että oikeasti antaa itsestään jotain laulamalla.

”En näe järkeä jäljitellä oman idolinsa saundia, sillä meillä kaikilla se on oma ja siksi ainutlaatuinen. En myöskään koe teknistä briljeeraamista musiikissa hirveän kiinnostavana yksistään, sillä aina on joku sinua parempi. Mutta jos sinulla on oma vahva ilmaisu ja ääni, eivät epätäydellisyys tai virheet silloin tällöin välttämättä häiritse.”

Kun Kortehisto alkoi vuonna 2013 laulaa enemmän Screaming Jay & The Bonesin myötä, pari ensimmäistä keikkaa jännittivät häntä tosi paljon. Mutta sitten hän teki oivalluksen: ”Tajusin, että kun menen lavalle, yleisö lähtökohtaisesti on minun ja koko bändin puolella. Ja jos saan yleisön heti alussa näppeihini, jännitys kaikkoaa. Siksi on tärkeää tarttua siihen tilanteeseen, siihen aloitukseen, kun voit hetkessä saada yleisön syttymään. Pieni mutta tärkeä oivallus.”

Kortehistolle on luontevaa keksiä vasta lavalle mennessään tilanteeseen sopivat alku- ja välispiikit, sillä spiikkien suunnitteleminen etukäteen ja muistaminen keikalla ennemminkin jäykistävät tilannetta. Samoin hänestä tuntuu hyvältä tehdä joskus lavalla jotain yllättävää, esimerkiksi soittaa setissä oleva biisi täysin erilaisena versiona kuin yleensä tai päättää vasta juuri ennen keikkaa joku yllätysbiisi.

”Tavallaan minun pitää saada rikkoa se tilanne tai jopa mokata jollain tavalla, että vapaudun ja jännitys katoaa.”

Koko uransa freelancerina työskennellyt Kortehisto on tottunut elämään pienessä epävarmuudessa seuraavista työkeikoista. Melkeinpä aina aiemmin hän on kuitenkin voinut luottaa siihen, että jotain ilmaantuu. Mutta ei enää viime vuosina. Viimeisen parin vuoden aikana hommat ovat selvästi vähentyneet, eivät vain häneltä vaan monelta muultakin muusikolta hänen ympärillään. Se on ollut kova pala, eikä vain taloudellisessa mielessä.

”Muusikkous on hirveän vahva osa identiteettiäni, ja minulla on siinä kaikki munat samassa korissa. Olen ollut etuoikeutettu, että olen saanut tehdä tätä työtä, mutta nyt en tiedä, osaanko tehdä mitään muuta, eikä minulla ole mitään varasuunnitelmaa.”

Kortehisto sanoo, että kun keikkoja on tarjolla koko ajan vain pienemmälle jengille, tulee helposti aika ulkopuolinen olo ja identiteettikriisi niille, joille keikkoja ei riitä. Silloin alkaa helposti myös kyseenalaistaa omaa osaamistaan, kuten Kortehistokin on tehnyt: ”Mielestäni olen aina ollut hyvin perillä siitä, mitä osaan ja mitä en osaa. Mutta nyt on tullut yhtäkkiä sellainen epävarmuus ja epäilys, että enkö pystykään ja osaakaan.”

Kortehisto on huomannut, että monilla muusikoilla on hyvin samankaltaisia fiiliksiä, mutta aiheesta ei oikein uskalleta puhua. Kun hän on ottanut aiheen esiin, monet ovat kokeneet jopa helpotusta, kun asiasta on päässyt puhumaan ääneen. ”Harmittaa sellainen, että pitää esittää kaiken olevan hienosti ja että aina olisi hyvä meininki, vaikka todellisuudessa ei olisi.
Ei haluta negatiivisen tai valittavan tyypin mainetta, ja siksi vain niellään omat fiilikset.”

Tämä ei Kortehiston mukaan koske vain nykyhetkeä, vaan ylipäätään freelancereiden asemaa: pelko siitä, pyydetäänkö seuraavalle keikalle saa monet freelancerit suostumaan liian pieniin palkkoihin ja muihin huonoihin ehtoihin. Ei ole tavatonta, että keikkoja otetaan vastaan oman jaksamisen kustannuksella. ”En ole itse kovin diplomaattinen vaan aika suora, oli kyse palkoista tai aikatauluista.”

Kortehisto sanoo, että hänelläkin on ollut urallaan aiemmin myös päinvastainen tilanne kuin nyt eli vähän liikaakin hommia kerralla. Silloin on huumassa tullut suostuttua järjettömiinkin aikatauluihin. Yhtenä esimerkkinä tästä on yli 20 vuoden takainen keikkasuma, jolloin Kortehisto oli Jimi Tenorin kanssa keikalla Istanbulissa, lensi kaksi tuntia sen jälkeen Kemiin keikalle ja sieltä suoraan Lontooseen Nuspiritin keikalle.

”Silloin ajattelin, että tässä ei ole mitään järkeä, ei enää koskaan tällaista. Mutta kun olet nuori ja sinua pyydetään joka paikkaan, kyllähän se hivelee itsetuntoa ja sitä alkaa luulla olevansa tärkeämpi kuin onkaan.”

Jos Kortehisto saisi muuttaa jotain musiikkialalla, niin ainakin sen, että keikkabuukkaajat eivät suhtautuisi jazziin samalla tavalla kuin populaarimusiikkiin. Pop- ja rock-artisteja kiinnitetään festivaaleille ja keikoille yleensä silloin, kun he ovat julkaisseet uutta musiikkia. Kortehiston mielestä jazzilta ja muulta marginaalimmalta musiikilta ei voida vaatia samaa uudistumistahtia:

”Ensinnäkin jazzin yksi iso ominaispiirre on se, että vanhoista biiseistä tehdään ja improvisoidaan keikoilla uusia tulkintoja. Niitä ihmiset haluavat päästä kuulemaan. Toisekseen jazzia ja muuta marginaalimpaa musiikkia tehdään hyvin usein omalla rahalla, ja jatkuva uusien levyjen tekeminen on harvalle muusikolle taloudellisesti mahdollista.”

Toinen asia, jota Kortehisto miettisi alalla, on apurahojen kohdentaminen. Hänen mukaansa apurahoja kannattaisi suunnata enemmän keikkojen lisäämiseen ja ehkä vähän vähemmän yksittäisten artistien työskentelyyn.

”Kyllähän me musiikkia teemme joka tapauksessa, mutta sitä pitää päästä myös esittämään!”

Teksti: Mirja Aarnio
Kuvat: Tero Ahonen

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2026.