Emilia Takayama kiersi kymmenen vuotta Chisun yhtyeessä ja teki päivisin Hevisaurus-keikkoja. Loppuunpalamisen jälkeen meinasi lähteä henki. Nykyään Takayaman arki rakentuu elokuvallisen säveltämisen sekä pianonvirityksen ympärille.
Emilia Takayama (s.1982) näki lapsena televisiosta konsertin, joka saneli hänen tulevaisuutensa. ”Näin pianistin soittavan sinfoniaorkesterin kanssa vuoren sisässä olevassa salissa. Kiiruhdin hakemaan mankkaa, jotta sain c-kasetille talteen sitä ’ihmeellistä musiikkia’. Se oli kokemus, jonka vuoksi teen nyt elokuvamusiikkia”, muistelee Takayama Porvoossa viettämäänsä lapsuutta. Myöhemmin hänelle selvisi, että television pianisti oli John Tesh, jonka tyyliin kuului tehdä viihteellisiä versioita päivän pophiteistä. Onneksi Takayaman kotoa löytyi piano, sillä kipinä oli iskenyt.
”Olen aina kuullut musiikkia kaikkialla. Äitini sanoi jo lapsena, että teen musiikkia vaikka kattilan kansista. Soitin pitkään yksin, kunnes pääsin Porvoon musiikkiopistoon, josta alkoi minun matkani muusikoksi”, kertoo Takayama. Soittokokemukset karttuivat isoveljen rockbändissä ja tähtäin oli korkealla. ”Minusta piti tulla ensimmäinen suomalainen mimmipianisti, joka vetää rock’n’rollia.”
Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa Takayama alkoi kuitenkin kyseenalaistaa suhdettaan instrumenttiinsa ja koko musiikin opiskeluun. ”Olen aina rakastanut soittamista, mutta jazzmaailma ei kiinnostanut. Oman musiikin luominen oli minulle tärkeämpää. Se oli intohimoni enemmän kuin oman soittimeni hallinta. Minun täytyi saada ne musiikkimaailmat ulos jotain kautta.”
Konservatoriolta valmistumisen jälkeen tuli tarve pitää taukoa musaopinnoista ja pohtia tulevaisuutta. Ratkaisu tipahti syliin yllättäen kotona käyneen pianonvirittäjän hahmossa. ”Kiinnostuin virittämisestä, ja hän rohkaisi hakemaan kouluun.”
Sitten Takayaman muusikon ura sai odottamattoman nosteen. ”Päädyin soittamaan bilebändikeikalle, jossa laulajana oli Christel Sundberg (nyk. Roosberg). Chisu veti keikalla myös pari omaa biisiään, ja olin niistä todella vaikuttunut.” Debyyttilevynsä myötä Chisu halusi Takayaman mukaan kiertuebändiinsä. Unelmapestistä alkoi ammattimuusikkous ja tiukka keikkatahti poptaivaalle nousseen tähden kyydissä.
Pianonviritys kuitenkin kiinnosti, ja Takayama aloitti opinnot Espoon Arlainstituutissa. ”Minusta tuntui hyvin luontevalta tehdä käsillä pianon korjaustöitä, puutyöt olivat kiinnostaneet minua jo ala-asteella. Tykkäsin valtavasti siitä käsityön hengestä, mikä koulussa vallitsi.” Muusikon taustasta oli paljon hyötyä, mutta pianonvirittäjän koulutus antoi uusia oivalluksia. ”Pianonviritys kehitti korvaa ja vireen kuulemista poikkeuksellisen tarkaksi. Koin sen hyvin hyödylliseksi, kun itsekin lauloin taustoja bändeissä.” Virittäjän ammatissa viehätti työprosessin konkreettisuus. ”Kun edessä on epävireinen soitin, jonka saa soimaan kauniisti, on palkintona todella vahva onnistumisen tunne. Oman työn tuloksen näkee ja kuulee heti. Se on tavallaan Juhla Mokka -käsityöammatti: tarkkaa, konkreettista ja samalla ajoittain äärimmäisen palkitsevaa”, summaa Takayama.
Lopulta suurin muutos tapahtui suhteessa ääniin, ja sitä kautta säveltäminenkin muuttui. ”Yksi kiehtovimmista asioista pianonvirityksessä oli se, että koulutus muutti koko tapani kuulla ääntä. Aloin kuulla entistä tarkemmin resonointeja, huojuntoja ja säveliä myös arkisissa äänissä: lasin kilahduksissa, haarukan osumisissa lautaseen tai vaikka jonkin koneen hurinassa. Aluksi se oli liiankin intensiivistä, mutta ajan myötä se tasoittui ja syveni osaksi omaa kuuntelua.” Valmistuttuaan virittäjäksi Takayama koki haastavaksi yhdistää tiiviin keikkailun virittäjän päivätöihin. ”Muusikkous oli etusijalla, mutta virittäminen oli juuri saatu taito, jota halusin ylläpitää ja kehittää. Sitä on pakko tehdä koko ajan, jotta tuntuma säilyy.”
”Tajusin, että elämä on tässä ja nyt, ja haluan tehdä vain sitä, mistä pidän.”
Sitten tuli pyyntö liittyä lastenmusabändi Hevisaurukseen. Kahden suositun yhtyeen välillä tasapainoilu alkoi käydä jo raskaaksi. Vuorokaudesta loppuivat tunnit kesken, kun samana päivänä oli kaksi keikkaa. ”Otin taksin Hevisauruksen päiväkeikalta junalle ja matkustin illaksi eri kaupunkiin Chisun keikalle. Keikkaviikonloput olivat niin väsyttäviä, että viritykset piti ajoittaa sen mukaan. Tarkkaa keskittymistä vaativa työ ei onnistu väsyneenä”, Taka-yama kertoo ja huomauttaa, että viritystyöhön kuului myös autoilu ympäri Uudenmaan lääniä.
Käännekohta alkoi hahmottua vuonna 2016, kun Chisun keikkabändin toiminta muuttui merkittävästi konseptin ja soittajien vaihtuessa. Takayama huomasi olevansa uupunut ja kaipasi muutosta. Hän teki päätöksen keikkailun lopettamisesta ja myi soittokamat. Suurempi muutos odotti kuitenkin nurkan takana, ja kohtalo puuttui peliin arvaamattomin kortein syöpädiagnoosin muodossa. Sitä seurasi rankka vuosi hoitoineen. ”Tajusin, että elämä on tässä ja nyt, ja haluan tehdä vain sitä, mistä pidän. Kun pääsin jälleen jalkeille, aloitin opinnot säveltämisessä. Se oli käännekohta elämässäni.”
Kun tulevaisuuden suunta oli kirkastunut, elämän täyttivät säveltäminen ja pianonvirittäminen. Ne tukivat toisiaan. Virittäminen toi vakautta toimeentuloon. Hetken aikaa pianonvirittäminen oli päätoimi, mutta nyt pääpaino on ollut säveltämisessä jo yli kuusi vuotta. ”Jälkeenpäin ajatellen oli todella onni, että keikkailun lopettaminen tapahtui ennen koronaa, jolloin joka tapauksessa keikkakuviot menivät todella vaikeiksi.”
Nyt Takayama on asettunut Askolaan, suorittanut Helsingin konservatoriossa flyygelinhuollon täydennyskoulutuksen ja keskittyy kansainväliseen uraansa cinemaattisen musiikin säveltäjänä. Lapsuuden televisio-ohjelmasta alkanut kipinä on vihdoin saanut oikean muotonsa, ja Takayama on nykyisessä roolissaan erittäin onnellinen. Säveltäminen ja virittäminen kiteytyvät pianon ympärille. Takayama näkeekin kaiken kokonaisuutena.
”Minusta ihminen rakentuu kerroksista, ei vain yhdestä lahjasta tai yhdestä roolista. Vasta jälkikäteen voi nähdä, että myös ne elämänvaiheet, jotka ovat joskus tuntuneet irrallisilta tai mutkaisilta, ovat olleet tärkeä osa omaa kasvua. Juuri niistä syntyy se ainutlaatuinen yhdistelmä, jota ei voi kopioida: oma ääni, oma näkökulma ja oma tapa kohdata maailma. Kun tämän ymmärtää, huomaa myös, ettei mikään eletty ole mennyt hukkaan. Kaikella on ollut ja on edelleen merkitystä, ja ehkä juuri ne kokemukset johdattavat meitä oikeaan suuntaan, jos maltamme kuunnella omaa sisintämme”, hän pohtii.
Teksti ja kuva: Tommi E. Virtanen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2026.