Väärä ääni vapauttakoon

Tämä on pian eläköityvän kapuproffan viimeinen kolumni rakkaaseen Muusikkoon. Kiitollisena muistan pitkää kaarta, mahdollisuutta saada nuorena kirjoittaa säännöllisesti ja oppia siitä. Muusikkojen liittoon minut toi työni Kansallisteatterin kapellimestarina 1980-luvulla (ei siellä orkesteria ollut kuin keikoilla), ja lehtemme palstoille minut toi aikoinaan tuttavuus hyvän ystäväni Juha Monosen kanssa. Juha oli Tampereen kaupunginorkesterin basisti ja aktiivinen liiton hallituksessa. Ystävystyimme jo opetustöissä musiikkileireillä 1970-luvulla. Hänen mielestään olin mahdollinen uusi kolumnisti.

Päätoimittaja Patrik Stenström on poimiskellut maisteluksia noilta lähes kolmenkymmenen vuoden takaisilta ajoilta tähän numeroon. Kun aloitin, ei ollut sosiaalista mediaa, ja sähköpostikin oli harvinainen. Jokunen saamani palaute tuli puhelimitse, kirjeitse tai vastauskirjoituksena lehteen. Ei monia.

Kirjoitin kerran ehkä tietämättömän kriittisesti betasalpaajista. Sellistikaveri vastasi ja puolusti niitä – en varmasti ymmärtänytkään nuorempana orkesterityön raastavaa hermopainetta. Keep cool ja onnistu aina.

1970-luvun nuorena pasunistina en noita paineita kokenut, olimme kaikkivoipia. Ei sitä tajunnut, miten pitkä soittoammatti kuluttaa, eikä sitäkään, kuinka hankalia tehtäviä – ja kapellimestareita – saattoi eteen tulla. Kollegiaalisen luupäisyyden haavoittavuuden ehdin nähdä, roikuinpa raivelista nostettuna salin takaseinälläkin: ”Kun minä soitan ykkösstemmaa, et tule minulle mitään sanomaan!” Nuorena ei aivan tunneäly riittänyt ilmiötä vielä kypsästi analysoimaan.

Tuore kapellimestari näki Suomea, sillä orkesterilaitos tuki innolla meitä valmistuvia puikkountuvikkoja. Meille oli selvää, että mielellään mentiin kapakoihin turinoimaan harjoitusten jälkeen. Monen vuoden aikana tavat muuttuivat kohti nykyistä nollatoleranssia töissä. Enää ei juoda myöskään hermojen vuoksi – paljoa. Vain terve elämäntyyli pitää soittokuntoisena kohtaamaan ammatin vaatimukset myös kotityössä, jota maallikko ei tiedä muusikon tekevänkään.

On ohjelmistosuunnittelun vika, jos orkesteria paineistetaan niin, että rasitusvammoja ja henkistä jaksamattomuutta alkaa esiintyä yleisemminkin. Hyvää suunnittelua tarvittaisiin, jotta yksilökohtaiset ongelmat osattaisiin hoitaa tervein keinoin. Lepo ja kuntoutus voittavat nappikuurin, jos mahdollista.

Kuuloa osataan suojata paremmin, kuulonalenemisen ja tinnituksen ongelmat nähdään työterveysasiana. Volyymitason lasku, kapellimestarit, on ensimmäinen kuulonhuoltokeino – ja vapauttaa myös suuren orkesterin rikkaat sävyt.

Olen kuullut ulkomaalaisten opiskelijoittemme arvostavan Taideyliopiston Sibelius-Akatemian rentoa ilmapiiriä. Se on kullan arvoinen vaalittavaksemme. Sinuttelemme, kannustamme ja autamme. Ymmärrämme, ettei väärä ääni ole elävässä esityksessä kuin viehättävä särö, elämän suola; se vapauttaa liiasta vakavuudesta. Turhan steriili ei ole musiikillekaan terveellistä.

Hei lukijat, kiitos näistä vuosista!