UMO katsoo tulevaan

Uuden musiikin orkesteri UMO on selvinnyt yli nelikymmenvuotisen taipaleensa aikana kahdesta lamasta. Viime syksynä toimintaa oltiin jo supistamassa, mutta onneksi sopuun päästiin, ja yhtye tähtää jo uusiin haasteisiin. Muusikkojen liitto kunnioitti marraskuussa UMO:n ansiokasta toimintaa myöntämällä sille vuoden 2018 tunnustuspalkinnon.

UMO:n luottamusmies, saksofonisti Mikko Mäkinen ehdotti tapaamista herttoniemeläisessä Pikku Hukassa. Vähän hukassa olin itsekin, ennen kuin kotoisa pikku ravintola löytyi. Siellä odottivat haastateltavat, joihin kuului Mäkisen lisäksi yhtyeen pitkäaikainen kapellimestari-pianisti Kirmo Lintinen sekä yhtyeen nuorta siipeä edustava saksofonisti Ville Vannemaa. Miehet olivat juuri konsertoineet UMO:n kanssa läheisellä alakoululla. Jazzin ilosanoman levittäminen kuuluu valtiorahoitteisen, niin sanotun VOS-orkesterin toimenkuvaan. Mitään pakkopullaa se ei kuitenkaan kolmikolle ole.

”Tällaisia keikkoja on hauska tehdä”, Vannemaa sanoo.

Nuori soittaja on saanut UMO:ssa jo kosolti vastuuta sovittajana, kapellimestarina ja fonisektion johtajana. Jouni Järvelän tuurajana hän on kuitenkin toistaiseksi vain pitkäaikainen freelancer, jonka muihin työnantajiin kuuluu esimerkiksi Ricky-Tick Big Band.

Pääsemmekin tästä päivän epistolaan. UMO on pitkään ollut rekrytointikiellossa, vaikka vakansseja pitäisi täyttää viiden instrumentin kohdalla. Viime syksynä Mäkinen vietti unettomia öitä, kun Helsingin kaupunki uhkasi – kaikesta menestyksestä huolimatta – orkesterin toimintaa osa-aikaistettavaksi. Se olisi ollut katastrofi. Vaakalaudalla oli koko toiminta siinä muodossa, millaiseksi Esko Linnavalli ja Heikki Sarmanto sen alun perin suunnittelivat vuonna 1975 – eli orkesteriksi, joka oman taiteellisesti tinkimättömän kotimaisen ohjelmistonsa lisäksi olisi milloin vain valmis säestämään maailman jazzhuippuja.

Onneksi Muusikkojen liitto tuli kesken neuvottelujen estämään hätäiset päätökset, ja umolaiset saavat pitää täysipäiväiset vakanssinsa.

”Ilman liittoa tilanne ei olisi tämä, se on selvä”, luottamusmies Mäkinen painottaa. ”Ensimmäinen selvitys UMO:n tilanteesta ei sisältänyt ollenkaan ratkaisumahdollisuutta työehtosopimusteitse.

Vasta kun viime metreillä Ahti Vänttinen toi esille, että se on normaali sopimuskäytäntö, päästiin sopimukseen. Kivi vierähti sydämeltä.”

Helsingin kaupungin omistama, orkesteria hallinnoiva UMO-säätiö tilasi uuden selvityksen työehtosopimuksilla varustettuna, ja säästöt saatiin aikaiseksi tallennekorvauksen nipistämisellä. Kaupungin rahoitus ei noussut eikä laskenut.

”Jouduttiin vähän tinkimään, mutta säilytettiin päätoimisuus”, sanoo Mäkinen.

Säästöt syntyivät leikkaamalla muusikoiden saamia tallennekorvauksia sekä muuttamalla työaikoja.

Tallennesopimukseen sisältynyttä, palkan päälle tullutta 16 % korvausta leikattiin 12 prosenttiyksiköllä niin, että jäljelle jäi 4 %. Ansiot siis pienenivät vastaavasti. Toisaalta tallennukset – kuten televisioinnit – ovat vähentyneet, koska Yleisradion rooli UMO:n esitysten taltioijana sekä lähettäjänä on kaventunut radikaalisti.

Tilanne näyttää valoisalta, vaikka UMO onkin yhä tarkkailun alla.

”UMO-säätiön hallituksen säästötavoite vuosille 2017–2018 oli 200 000 €. Tästä tavoitteesta on kutakuinkin säästetty 130 000 €
lomautuksin ja hallintoa supistamalla. Loput säästöt on saatu eri projektirahoituksilla, joista merkittävimpänä Taidetestaajat-projekti vuosille 2018–2020. Jatkossa pitäisi pystyä nollatulokseen. Näillä näkymin ainakin pari seuraavaa vuotta saadaan työrauha.

”Tämä on tietynlainen koeaika, että saadaanko UMO:n toiminta pyörimään näin”, Mäkinen selventää.

Uusien järjestelyjen yhteydessä rahoittaja halusi itsensä näkyviin myös orkesterin nimessä, joka muuttui UMO Helsinki Jazz Orchestraksi. No, onhan Vantaallakin Viihdeorkesterinsa ja Espoolla EBB, Espoo Big Band.

Toivottavasti Helsingin kaupunki ymmärtää UMO:n ainutlaatuisuuden ja tradition. Jos ympärivuotinen toiminta ajetaan alas, se voi johtaa ympärillä olevan kulttuurin rapautumiseen.

”Jos tällaista toimijaa ei ole, ei tule uusia sovittajia ja säveltäjiä. Bändin kautta on tullut hirveä määrä soittajia tv- ja teatteriorkestereihin. UMO on ollut monelle tärkeä etappi. Useat tälle bändille säveltäneet ovat nykyään tunnustettuja leffasäveltäjiä. Tänään meillä oli nuorimpana soittajana riveissä saksofonisti Sampo Kasurinen, joka on voittanut useita sävellyskilpailuja. Hänestä kuullaan varmasti vielä paljon”, kertoo Vannemaa.

Luottamusmiehen näkökulmasta asiaa pohtiva Mäkinen näkee osa-aikaistamisen uhkana koko maan orkesteritoiminnalle.

”Jos osa-aikaisuus olisi toteutunut, se olisi ollut signaali pikkukaupunkien maakuntaorkestereille, että ’tämähän voisi toimia meilläkin’. Syntynyt ratkaisu oli hirveän tärkeä koko kentälle.”

Vannemaa ottaa esille myös freelancepohjaisen orkesterin toiminnan hankaluuden.

”Jo nyt saksofonisektiossa on tilanne, että kaksi on jäänyt eläkkeelle ja kaksi on apurahalla. Se tarkoittaa sitä, että minun on täytynyt vuoden ajan buukata sektio joka ikiselle keikalle. On järjetön ruljanssi koota ne sektiot siten, että sopivat soittajat löytyy. Freelancepohjaisessa orkesterissa joka sektio pitäisi buukata joka keikalle erikseen. Valtava urakka, joka jatkuisi keikasta toiseen. Voi miettiä, mitä siinä säästäisi.”

Vaihtuvat soittajat täytyisi myös harjoituttaa joka ohjelmistoon. Sekin maksaisi.

”Meillä on myös paljon ohjelmistoa, jota soitetaan pitkin vuotta. Soittajien pitää tuntea materiaali. Ennen keikkaa on vain pieni läpikäynti”, sanoo Lintinen.

”Idea on se, että bändi pysyy samana ja yhteissoitto hitsaantuu. Aina kun tulee uusi soittaja, balanssi muuttuu ja se kuulostaa eriltä”, Mäkinen täydentää.

Entä kuinka pitää taiteelliset ambitiot erillään tulostavoitteista ja olla samaan aikaan kansaa sivistävä yleisorkesteri? Tehtävä ei ole helppo. Mäkinen harmittelee, miten tulostavoitteet toisinaan määrittelevät projekteja. Yhtyeen verkkosivuilla määritellään, että ”orkesterin ohjelmisto ulottuu aina jazzista souliin ja klassiseen musiikkiin, yhdistäen yllätyksellisesti vanhaa ja uutta ennen kokemattomalla tavalla”. Tämän sateenvarjon alle mahtuu paljon.

Vannemaa pohtii, että liiallinen kurkottelu kaupalliseen menestykseen vähentää uskottavuutta taidekentällä.

”Se on kuitenkin elinehto, joka mahdollistaa taiteellisemmatkin hankkeet. Eikä se tarkoita sitä, etteikö bändi nauttisi tämän päivän kaltaisista kouluesiintymisistä – bändi tekee niitä todella mielellään. Samalla ei kuitenkaan pysty keskittymään täysin uuden taiteellisen sisällön luomiseen.”

UMO tekee vuosittain huikeat satakunta keikkaa.

”Ollaan esiinnytty televisiossa erilaisissa viihdeorkestereissa aina Euroviisuja myöten.

Viime vuosina on lisääntynyt yhteistyö nyky- ja kansanmusiikkipiirien kanssa. UMO on myös Suomen ensimmäinen VOS-orkesteri, joka sai Avainlippu-tunnuksen 2000-luvun alussa. Meidän kotimaisuusaste oli silloin 85 % luokkaa”, selittää Lintinen.

Keväällä 1988 ensimmäisen keikkansa UMO:n riveissä tehnyt Lintinen on myös historiassa eniten bändiä johtanut kapellimestari. Konsepti on edelleen sama: varsinaisen konserttisarjan, kiertueiden ja levytysten lisäksi tehdään myös palvelukeikkoja kouluissa, vanhainkodeissa, vankiloissa sekä muutama viihdekonsertti vuodessa. Kirjo on laaja. Lintinen tietääkin, miten kortit kannattaa pelata, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä.

”Se on opettanut kautta aikojen suunnittelemaan ovelasti ohjelmistoja näin pennipohjalta. Täytyy kaivella arkistoja ja keksiä niiden ympärille uusi teema, jolla se tarjoillaan yleisölle”, sanoo Lintinen ja harmittelee, kun ei voi työllistää enempää kotimaisia musiikintekijöitä ja solisteja.

UMO:sta on käytetty ilmaisua, että se on suomalaisen jazzin korkeakoulu. Sitä se oli varsinkin alkuvuosinaan. Vuonna 1991 Linnavallin kuollessa kesken työuraansa koulutus oli jo tuottanut tulosta. Neljännesvuosisata myöhemmin taso on noussut entisestään.

”Jos 1970-luvulla ohjelmistoa harjoiteltiin kolme päivää, nykyään se harjoitellaan päivässä”, kiteyttää Lintinen.

Kuitenkin kotimaassaan UMO on edelleen oma lukunsa – ainakin toistaiseksi.

”Kovin monessa yhteydessä jazzmuusikon koulutuksen saanut muusikko ei joudu tekemisiin kapellimestarien lyönnin lukemisen tai hirvittävän ison nuottipakan kanssa. Jazzmuusikot ovat kuitenkin pohjimmiltaan pikkuyhtyemuusikoita, jotka soittavat ulkoa viitteellisen nuottimateriaalin pohjalta.”Toisaalta Lintinen harmittelee resurssien pulaa ja kokoonpanon pienuutta.

”On paljon musiikkia, jota olisi mukava esittää, jos silloin tällöin olisi varaa lisäpuhaltajiin ja -lyömäsoittajiin, sähkökitaraan ja laulu- tai soitinsolisteihin. Myöskin visualisointi toisi moneen konserttiin tärkeän lisän. Oma äänimiksaaja – UMO:n soittajat, soittimet ja ohjelmiston tunteva – toisi konsertti- ja äänitetoimintaamme ammattimaisen säväyksen.”

Yksi isosti UMO:a ravistelleista muutoksista liittyy aiemmin mainittuun Yle-yhteistyöhön. Sen lähes täydellisen häviämisen myötä tallennekorvausta pystyttiin leikkaamaan rajusti. Keikat ja tulot vähenivät, mutta on asialla laajemminkin musiikkielämäämme koskevaa vaikutusta.

”Ennen musiikkia tallennettiin, ja radion kautta meillä oli miljoonayleisö. Nyt Ylen taltioiden vuotuinen määrä on tipahtanut noin 20 keikasta muutamaan. Meillä on monen vuoden reservi uutta musiikkia, jota on kuullut vain noin kolmesataa ihmistä. UMO:n pitäisi päästä tekemään äänitteitä omin voimin”, huokaa Lintinen.

UMO:n uusi taiteellinen johtaja on Edward A. Partyka, yhdysvaltalainen pasunisti, säveltäjä ja orkesterinjohtaja. Vannemaa uskoo uuden taiteellisen johtajan luovan myös uusia kontakteja ja projekteja. Taiteellisena partnerina Partykalla on Guillermo Klein, New Yorkissa asuva argentiinalainen säveltäjä, pianisti ja orkesterinjohtaja. Heidän kaksivuotinen pestinsä alkaa vuonna 2020. Kansainväliset tuulet tekevät varmasti hyvää, mutta Lintinen kaipaa myös ulkomaille ulottuvia kiertueita kotimaisen kenttätyön lisäksi.

”Se tekisi hyvää bändille ja bändin maineelle. UMO kyllä jo tunnetaan ulkomailla, mutta samalla on ihmetelty, miksei me käydä ulkomaisilla festivaaleilla. Valitettavasti monesta mielenkiintoisesta kutsusta on jouduttu kieltäytymään taloudellisista syistä”, toteaa Lintinen.

Yleisöä on houkuteltu erilaisin konstein, kuten helmikuussa järjestetyllä Frank Zappa -illalla G Livelabissa. Gramexin talossa oleva klubi onkin yksi merkittävistä uusista yhteistyökuvioista.

Yksi suurta yleisöä viehättävistä kokonaisuuksista ovat elokuvamusiikkikonsertit, kuten helmikuussa, jolloin Aili Ikonen esiintyi UMO:n vierailevana solistina Seinäjoella. Lintinen näkee elokuvasävelmissä potentiaalia.

”Elokuvajazz-konserttien alkuperäinen konsepti syntyi vuonna 2012, kun olin sitä 20 vuotta mielessäni kehitellyt. Ajatukseni oli tehdä 1950- ja 60-luvun elokuvamusiikkia, jossa on käytetty oikeaa big bandiä – eihän meidän kannata soittaa Tähtien sotaa tai Harry Potteria, koska ne on sävelletty filharmooniselle kokoonpanolle. Joukossa oli mielettömän hienoja biisejä, kuten Duke Ellingtonin musiikki elokuvassa Erään murhan anatomia [ohj. Otto Preminger, 1959] tai Henry Mancinin musiikki elokuvassa Pahan kosketus [ohj. Orson Welles, 1958]. Keikka oli meille hyvä mahdollisuus soittaa ne kappaleet juuri niin kuin ne elokuvissa kuultiin.”

Yhteistyökuvioita on monenlaisia. Osa toimintaa on suurelle yleisölle näkymätöntä ja tärkeää nuorisotyötä. Musatehdas-projektin ideana on aktivoida kasiluokkalaisia säveltämään ja sanoittamaan omia biisejä Aija Puurtisen avustuksella. Näistä parhaat biisit valitaan sovitettavaksi UMO:lle. Projekti huipentuu konserttiin, jossa oppilaat laulavat UMO:n säestyksellä. Sen lisäksi on tanssia – unohtamatta UMO:n omaa instrumentaalimusiikkia. Toinen yhteistyö on nimeltään Taidetestaajat. Siinä kasiluokkalaisille ympäri maan tarjotaan konserttikokemus, joka sisältää myös ennakko- sekä jälkitehtäviä. Vastaavaa projektia toteuttavat monet muutkin orkesterit.

Yksi merkittävä puute on kuitenkin oman kodin puuttuminen. Kapellimestari Lintinen jos kuka tietää tämän vaikutuksen.

”Jos suurin osa konserteista tehdään omalla areenalla, se kasvattaa bändiä tiettyyn akustiikkaan. UMO otti suurimman harppauksen taidoissaan, kun sillä oli oma klubi. Ensin Jumo Jazz Club [1986–1994] Asematunnelissa ja sitten UMO Jazz House [2001–2007] Punavuoressa. Kun niissä harjoiteltiin ja esiinnyttiin samassa paikassa, niin totta kai sillä oli merkitystä.”

Lintinen katsookin, että tällä hetkellä UMO elää diasporan aikaa.

”Olisi ihanteellista pystyä konsertoimaan samassa tilassa, missä on harjoiteltu”, Lintinen painottaa. ”Nykyisin konsertoimme eniten Helsingin kulttuurikeskuksissa, kuten Vuotalossa, Malmitalossa ja Kanneltalossa, jotka kaikki ovat oikein toimivia saleja. Suurin näistä, Savoy, on eräänlainen pääestradimme.”Edellä mainittujen lisäksi vakituisina keikkapaikkoina Helsingissä ovat toimineet Koko Jazz Club ja G Livelab.

”Ne ovat kaikki täysin erilaisia kuin se Avantin kaikuhalli Kaapelilla, missä nyt ollaan. Kapellimestareille on ikävä harjoittaa orkesteria olosuhteissa, jossa ei välttämättä kuule kaikkea”, Vannemaa sanoo.

Lintinen löytää kotisalin puutteesta johtuvaan kiertämiseen positiivisenkin puolen: UMO on todella koko kaupungin palveluorkesteri.

”Jokaisella salilla on oma yleisönsä. Aivan mahtavaa kulttuuriväkeä, joka kuuntelee monipuolisesti aina kun jotain talossa esitetään. Päivälläkin saattaa olla pitkät jonot keikalle.”

UMO onkin tavoittanut erinomaisesti niin koululaiset kuin eläkeläiset. Kiertämällä tavoitetaan myös se yleisö, joka ei keskustan saleihin välttämättä koskaan tulisikaan.

”Orkesteri saa myös mahdollisuuden soittaa saman ohjelmiston 2–3 kertaa, ja toistoista syntyy todellinen taide”, pohtii Vannemaa. ”Maailman hienoimmat bändit ovat soittaneet yhdessä vuosikymmeniä, ja soitto on hioutunut. Sen huomaa itsekin, miten magia alkaa tapahtua, kun on pari keikkaa takana.”

Kuvat: Tero Ahonen