Terveydelle vaarallista musiikkia

Voiko musiikilla olla terveydelle haitallisia vaikutuksia? Jos kysymyksen ulkopuolelle jätetään voimakkaiden äänien aiheuttamat kuulovauriot, nykytietämyksen valossa vastaus on kieltävä. Sen sijaan 1800-luvun lääketieteilijät eivät epäröineet vastata kysymykseen myöntävästi. He, hämmentävää kyllä, ymmärsivät musiikin yhtenä alkulähteenä monelle sairaudelle.

Näkemyksen musiikin terveydellisistä haittavaikutuksista mahdollisti 1700-luvun kuluessa tapahtunut murros siinä, miten musiikki ylipäätään hahmotettiin, sillä valistusajattelijat eivät ymmärtäneet musiikkia enää jumalisena sfäärien harmoniana. Sen sijaan musiikki oli heille ärsyke, joka sähköiskun lailla vaikutti suorasti ihmisen hermostoon. Tosin 1700-luvulla musiikin hermostolliset vaikutukset nähtiin pääasiassa puhdistavina ja jalostavina, ja vasta vuosisadan vaihtuessa 1800-luvuksi alettiin tosissaan pelätä, että musiikin vaikutuksesta hermosto olisi mahdollista kiihottaa ylivirittyneeseen tilaan, mistä seurauksena olisi sekä fyysisiä että psyykkisiä sairauksia.

Musiikin vaarallisuudesta varoittelivat 1800-luvulla erityisesti psykiatrit ja gynekologit. Esimerkiksi arvostettu ja vaikutusvaltainen lääketieteen tohtori Eduard Reich kirjoitti vuonna 1871 kirjassaan Systeme der Hygiene: ”Liiallinen musiikki aiheuttaa koko hermoston ja erityisesti mielikuvituksen merkittävää kiihottumista, ja tämä voi johtaa useammassa kuin harvassa tapauksessa sukupuolivietin ennenaikaiseen heräämiseen ja menstruaation ennenaikaiseen alkamiseen.” Seuraavana vuonna julkaistussa kirjassaan Die Ursachen der Krankheiten, der Physischen und Moralischen samainen Reich vei ajatuksensa vielä pitemmälle listaten mahdollisia seurauksia. Näitä olivat ”kiihkeys, toivottomuus, itsemurha, paheellisuus, rikollisuus, hulluus, melankolia ja hysteria.” Listaa musiikin vaarallisuudesta kertovasta 1800-luvun lääketieteellisestä kirjallisuudesta voisi jatkaa loputtomiin.*

Kirjoituksille yhteistä oli, että musiikin aiheuttamien hermostollisten ongelmien nähtiin kohdistuvan vain naisiin, sillä naisten ja miesten hermostot ymmärrettiin tuolloin perustavanlaatuisesti erilaisiksi. Lääkärit halusivat hermostollisella perusteella rajoittaa erityisesti naisten mahdollisuuksia saada musiikillista koulutusta. Keskustelua käytiin paljon esimerkiksi siitä, onko pianonvirittäjän ammatti liian vaarallinen naisen hermostolle. Tähän keskusteluun liittyen sleesialainen lääkäri Hermann Lebert esitti vuonna 1863, että hysteria oli yleisintä nimenomaan niillä naisilla, joiden sukupuolivietti oli virittynyt musiikin, sentimentaalisuuden tai masturbaation seurauksena. Virittäjäkeskustelun lopputuloksena olikin, että pianonvirittäjän ammatti oli sopiva vain avioliittoon vihityille, seksuaalisesti kokeneille naisille; nuoremmilla (neitseellisillä) naisilla hermoston ylivirittymisen aiheuttamat gynekologiset riskit nousisivat liian suuriksi.

Piano naisille vaarallisena instrumenttina on hämmentävä ajatus erityisesti siitä syystä, että pianonsoittaminen kotipiirissä oli pitkään lähes ainoa naisille yleisesti hyväksytty musisoinnin muoto. Mutta siinäkin naiset ottivat lääkäreitten mukaan hurjia riskejä. Niinkin myöhään kuin vuonna 1900 lääkäri Herbert Dixon kirjoitti The Medical Magazine -lehdessä, kuinka pianonsoiton aiheuttamien ”jatkuvien värähtelyiden tuhoisa vaikutus Cortin elimeen ja aivoihin” johtaa lopulta neurasteniaan eli heikkohermoisuuteen, jonka oireita ovat ”päänsärky, neuralgia, hermostollinen nykiminen, hysteria, melankolia, hulluus, etc.” Pari vuotta myöhemmin lääkäri Norbert Grabowsky muotoili pianonsoiton olevan naisille yhtä vahingollista kuin alkoholi miehille. Hänen mukaansa ”moderni pianorutto”, kuten hän naisten pianonsoittoa kutsui, johti ”aivojen nääntymiseen, verenkierron häiriöihin, nenäverenvuotoon, jatkuviin päänsärkyihin, painon putoamiseen ja anemiaan.”

Samaan hengenvetoon on huomautettava, että tokikaan musiikin voimakkaat vaikutukset ihmiseen eivät olleet 1800-luvulla keksitty asia. Erilaisia tarinoita musiikin aiheuttamista mielenliikutuksista on kerrottu iät ja ajat. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta tarinasta toimii kuuluisa kuvaus Tanskan kuningas Eerik I Ejegodin hulluuskohtauksesta: nimenomaan fryygisessä moodissa soitettu musiikki oli vaikuttanut kuninkaaseen niin voimakkaasti, että tämä oli – ei enempää eikä vähempää kuin – murhannut yhden lempipalvelijoistaan.

Tämänlaisten anekdoottien sijaan 1800-luvulla kehittyi kokonainen systemaattinen musiikin lääketieteellinen kritiikki, jonka keskiössä oli naisten rajaaminen musiikillisen koulutuksen ulkopuolelle. Jälkikäteen on vaikea tulkita, missä määrin kyse oli oikeasti lääketieteellisistä lähtökohdista nousseesta huolesta ja missä määrin moralististen kantojen peittämisestä lääketieteellisellä kielellä. Nykynäkökulmasta jälkimmäinen vaihtoehto korostuu, sillä tiedämme 1800-luvun lääketieteellisen selityksen olevan huuhaata, mutta aikalaisperspektiivi näyttäytyy erilaisena. Aikalaisille nämä kaksi näkökulmaa kietoutuivat niin tiiviisti yhteen, että niitä tuskin pystyy erottamaan toisistaan.

Käsitys musiikin hermostollisista vaaroista ei jäänyt tuolle vuosisadalle, vaan se vaikutti taustalla monessa myöhäisemmässä keskustelussa. Tästä hyvänä esimerkkinä on sekä muusikkona että näyttelijänä tunnetun Martti Similän Suomen Musiikkilehteen kirjoittama kuvaus Amerikanmatkansa kokemuksista vuodelta 1927. Amerikkalaisia musiikkioloja hän kuvasi: ”Ylinnä riehuu vielä ’jazz’ riivaten ihmisiä peloittavalla seksuaalisuudellaan. Koko Amerikka tanssii, lapsukaiset ja valkohapset, täsmälleen kaikki. Ja milloin oikea, täysilukuinen ja ’puhdasverinen’ jazz-orkesteri lähettää sähköiskunsa saliin, täytyy myöntääkseni, että siinä on hyvin vaikea jäädä välinpitämättömäksi kenenkään. Joko ovesta ulos tai sitten muitten mukana lattialle! Olen kuullut muutamia tanssiorkestereita, jotka suorastaan kiskovat ihmisen ylös tuoliltaan.”

Suomessa jazz-musiikin leviämistä seurattiin tietyissä piireissä tuolloin suoranaisella kauhulla, jossa sekoittui pelko sen aiheuttamasta sekä terveydellisestä että moraalisesta rappiosta. Similän kuvauksen sanamuodoissa on luettavissa suoria kaikuja 1800-luvun hermostokeskeisestä ajattelusta: jazz-musiikki on ”sähköisku”, joka saa aikaan kuulijassa reaktioita, joita tietoinen minä ei pysty vastustamaan. Similän mukaan jazz ”riehuu” ja ”riivaa”, se saa ihmiset menettämään itsehillintänsä ja kaikkeen liittyy vielä ”peloittavaa” seksuaalisuutta, joka ei katso kuulijan ikää, sukupuolta tai sosiaalista asemaa.

Similän kuvauksessa jazzin vaikutuksista on paljon yhtymäkohtia esimerkiksi beatlemanian vanhemmissa herättämään huoleen. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kysyttiinkin, onko The Beatlesin musiikin aiheuttama hysteria terveysuhka. Ehkäpä kuitenkin on vain niin, että jokainen sukupolvi vuorollaan kokee sen musiikin, jonka parissa kasvoi, rationaalisuuden ja tervehenkisyyden ruumiillistumaksi, jolloin kaikki uudempi musiikki näyttäytyy sekä terveydellisesti että moraalisesti vaarallisena.

*Mikäli 1800-luvun lääketieteen ja musiikin suhde kiinnostaa, suosittelen lämpimästi asiaa tutkineen brittiläisen historiantutkija James Kennawayn useita aihetta käsitteleviä tekstejä, erityisesti artikkelia The Piano Plague: The Nineteenth-Century Medical Critique of Female Musical Education ja kirjaa Bad Vibrations – The History of the Idea of Music as a Cause of Disease.

Kuvitus: Lauri Toivio