Tapio Lokki – Akustiikan asialla

Akustiikan professori Tapio Lokki on tehnyt kansainvälisesti merkittävää tutkimusta akustiikan ja ennen kaikkea virtuaalisen akustiikan alalla. Hän uskaltautui ensimmäisten joukossa arvostelemaan Musiikkitalon akustiikkaa ja sai siitä aluksi paljon kritiikkiä. Suomalaisittain epätyypilliseen tapaan Lokki ei ole ainoastaan kritisoinut akustiikkaa, vaan on myös laatinut perusteellisen ja tutkittuun faktaan perustuvan parannusehdotuksen. On syytä kuulla, mikä mies Lokki on ja mistä Musiikkitalon akustiikan ongelmissa on kyse.

Tapio Lokki – kuten hänen kaikki neljä veljeäänkin – laitettiin lapsena pianotunneille. Erinäisten vaiheiden jälkeen sedän käyttämättä jäänyt klarinetti päätyi sitten taas käyttöön, Tapiolle. SYKissä oli alkuun tarjolla soitonopetusta, mutta jo toisena vuotena soittotunnit Länsi-Helsingin Musiikkiopistossa Anna-Maija Joensuun johdolla kutsuivat. Klarinettiopinnot jatkuivat armeijaan menoon saakka ja johtivat silloisen 1-kurssin suorittamiseen. Tärkeä pitkäaikainen opettaja oli myös Olli Silván.

Lokki oli alkuun varsin tyypillinen tapaus; hän ei juuri ilman äidin pakottamista harjoitellut. ”Sinänsä kyllä tykkäsin soittamisesta, mutta futis oli houkuttelevampaa ja myös sosiaalisempaa”, Lokki muistelee.

Kun sinfoniaorkesteri Vivo perustettiin 1986, äiti huomasi ilmoituksen lehdessä ja patisti mukaan. Siellä avautui täysin uusi maailma. ”Kokemus sinfoniaorkesterissa soittamisesta oli niin vahva, että innostuin todella harjoittelemaan. Olen vieläkin Vivon toiminnassa mukana, nykyisin hallituksen puheenjohtajana.”

Lokki pelasi samoihin aikoihin jalkapalloa nuorten SM-tasolla. Treenejä oli päivittäin ja viikonloppuina pelejä. Futis loppui armeijaan ja Otaniemen opiskeluihin. ”Urani päättyi HJK:ssa nuorten Suomen mestaruuteen. Kuriositeettina on mainittava, että pelatessamme Lahden reipasta vastaan tehtäväni oli pitää Jari Litmanen aisoissa.”

Isänmaa kutsui 1991 Varusmiessoittokunnan toisen vuosikurssin muodossa. Tupakaveruus tämän jutun kirjoittajan kanssa vei joitain vuosia myöhemmin myös Sibelius-Akatemiaan pedioppilaaksi. ”Siihen varsinaiset soittotunnit sitten jäivätkin.”

Aktiivista orkesteriharrastusta

Armeijapölyjen laskeuduttua Lokki liittyi Otaniemessä Retuperän WBK:hon. ”Soitin lisäksi myös Polyteknikkojen orkesterissa ja jopa sen solistina eräässä joulukonsertissa Hannu Norjasen johdolla.”

Retuperässä vierähti yhdeksän vuotta, joista kuusi kapellimestarina. Retuperän johtaminen oli ryhmän vetämisen ja motivoimisen kannalta erinomaista oppia. ”Ei ole ihan helppoa saada kiireisiä opiskelijoita motivoitua niin, että isotkin konsertit saadaan kokoon.”

Lokki totesi jo ennen armeijaa, ettei hänestä tule ammattiklarinetistia. ”Vaikka olisin voinut olla ihan hyväkin, realistisena matemaatikkona laskin potentiaalisten työpaikkojen ja koesoittokilpailijoiden suhdetta, ja totesin etten voisi olla varma työllistymisestäni. Opettaa en halunnut – se oli selvää – ja silloin tuntui, ettei vaihtoehtoja juuri ollut. Nykyään on enemmän monimuotoisia vaihtoehtoja, ja soittaja voi elättää itsensä ilman vakituista paikkaakin, jos on aktiivinen kamarimuusikko ja keikkojen suhteen moniruokainen.”

Lokki myöntää edelleen unelma-ammatikseen käyrätorvensoittajan pestin Hollywood-orkesterissa. ”Pääsisi luukuttamaan korkealta ja kovaa hienoja melodioita ja huipentamaan elokuvien kulminaatiokohtauksia.”

2000-luvulla soittaminen on enimmäkseen jäänyt. Puhallinta pitäisi soittaa lähes päivittäin, jotta se olisi nautinnollista eikä pelkkää kärsimystä. ”Minua on kyllä pyydetty puhallinorkestereihin, mutta se kiintiö tuli täyteen armeijavuoden aikana…”

Siirtofunktioista ja auralisaatioista

Sähkötekniikan opiskelijaksi Otaniemeen pääsi pitkälti ylioppilastodistuksen perusteella, eikä pääsykoekirjojen pänttääminen olisi Lokkia houkuttanutkaan. Hän tiesi, että sähkötekniikassa on aineena akustiikkakin, mutta siinä vaiheessa se ei juuri kiinnostanut muita aineita enempää. ”Kyllä 19-vuotiaan miehenalun ajatukset pyörivät ihan muissa asioissa.”

Akustiikan peruskurssi oli kuitenkin mielenkiintoinen. Siellä analysoitiin soittimien äänten muodostumista ja etenemistä. Myöhemmin Lokki auttoi Vesa Välimäkeä hänen huilua koskevan väitöskirjansa tekemisessä. Huilua simuloitiin vesijohtoputkilla, jotka olivat huilun porauksen kaltaisia. Putkeen porattiin reiät, joihin tuli mikrofonit.

”Tutkimme siirtofunktiota, eli sitä miten ääni käyttäytyy putkessa ja lopulta häviää. Jatkoin tutkimusta omin päin vielä niin, että teippasin klarinetin kiinni vesiputkeen ja testailin, miten eri sormitukset vaikuttivat siirtofunktioihin. Analysoin tuloksia ymmärtämättä niistä oikeastaan sen kummempaa. Olipahan vain kiinnostavaa.”

Syksyllä 1997 alkoi tapahtua. Tunnettu arkkitehti Pekka Salminen oli mukana projektissa, jossa Neubrandenburgin Marienkirche restauroitiin. Hän halusi tehdä demovideon, joka esittelisi sekä miltä kirkko näyttäisi että miltä se lopulta kuulostaisi. ”He pyysivät meiltä apua auralisaatioraidan eli simuloidun tilaäänen tekoon.”

Projekti oli todella kiinnostava, ja Lokki huomasi pian tekevänsä väitöskirjaa siitä, kuinka lähellä auralisaatio on aitoa kuulokuvaa. ”Tutkimalla äänten heijastelua eräässä luentosalissa saatoin mallintaa virtuaalisesti, miltä sali kuulostaa. Väittelin tästä aiheesta tohtoriksi 2002.”

Töitä alkoi ilmaantua. Ensin opettavan tutkijan paikka, ja vuonna 2007 Suomen Akatemian tutkijan virka. Virka sisälsi tutkimista ilman opetusvelvollisuutta, eli käytännössä rahoituksen viideksi vuodeksi. Heti seuraavana vuonna Euroopan tutkimusneuvosto ERC myönsi Lokille lähes miljoonan euron starttirahan. Akatemiavirka sisälsi jo palkan hänelle itselleen ja yhdelle opiskelijalle. Eurooppa-raha mahdollisti vielä 3 tutkijan palkkaamisen viideksi vuodeksi. Luksustilanne tutkijan näkökulmasta siis.

Tutkimustuloksia mahdollisimman laajaan käyttöön

Lokki halusi tutkia konserttisaleja. Hän oivalsi viininmaistelusta, että konserttisalejakin voisi luonnehtia maistelua muistuttavin määrein. ”Joku tykkää tanniinisesta, joku täyteläisestä ja kolmas hapokkaasta. Vaikka yksilöllisiä makueroja olisikin, isossa kuvassa laatuerot kyllä löytyvät aika luotettavasti. Samaan tapaan salit voisivat olla vaikkapa lämpimiä, muhkeita, kalseita, etäisiä tai erottelevia.”

Lokki oli tässä vaiheessa jo hyvässä ryhmässä, ja heillä oli runsaasti julkaisuja. ”Akustiikan mallinnus oli silloin aika uutta ja olimme siinä maailmanlaajuisestikin pitkällä.”

Ryhmän piti olla monipuolinen. Yhdellä tuli olla musiikkitaustaa, yhdellä psykologian osaamista ja lisäksi tarvittiin yksi arkkitehti ja yksi signaalinkäsittelijä. ”Rekrytointi on lopulta tuurikauppaa – etenkin se, miten ihmiset toimivat ryhmänä. Ideaalitilanteessa kaikki ruokkivat toisiaan ja meillä oli todellinen Dream Team.”

Alussa kukaan ei tiennyt, mihin projekti tulee johtamaan. ”Tämä on tutkimukselle hedelmällistä, koska jos tiedät mitä haet, se saattaa lukita ajatuksia liikaa. Ei kukaan tiennyt, että salit voivat kompressoida ääntä. Me olimme ensimmäiset, jotka pystyivät selittämään ilmiön.”

Akateeminen maailma eroaa yritysmaailmasta varsin paljon. Yrityksissä päätöksiä arvioidaan sen mukaan, kuinka iso summa viivan alle lopulta ilmestyy. ”Meidän tuotteemme ei ole raha, vaan tutkimustulos. Joskus tuskailenkin, onko mitään järkeä kirjoittaa kuivia akateemisia papereita, joita lukee ehkä muutama kymmenen ihmistä maailmassa.”

Lokki ajattelee olevansa ihmisten palvelija. Esimerkiksi Philip Robinson, ryhmän arkkitehti, lähti Suomesta ensin suoraan Arkkitehtitoimisto Foster & Partnersille, ja nykyään hän on Facebookin Reality Labsilla, joka tekee VR-laseja. Siellä on 50 hengen audiotiimi, joista parikymmentä on Robinsonin komennossa tutkimassa psyko- ja huoneakustiikkaa. He käyttävät Lokin ryhmän kehittämää tilaimpulssivasteiden mittaustapaa, aivan kuten Bang & Olufsenkin.

”Emme ole patentoineet keksintöjämme, ja se on julkisin varoin rahoitetun tutkimuksen etu. Patentoituja asioita ei kustannussyistä otettaisi niin laajasti käyttöön, ja silloin niiden hyöty jäisi marginaaliseksi. Meillä opiskelleita ihmisiä on niin Dolbylla, Microsoftilla kuin Applellakin. Jos me teemme hyvää työtä ja jaamme oppimaamme, voimme jatkossa itsekin nauttia vaikkapa paremmista kuulokkeista.”

Kaiutinorkesteri mahdollistaa salien vertailun

Tutkijalle oivallus tulee hyvin harvoin miettimällä. Pitkän työpäivän jälkeen idea saattaa syntyä vaikka kotiin pyöräillessä. ”Täytyy tehdä paljon töitä aiheen parissa, alitajunta kyllä hoitaa sitten loput.”

Lokki mietti vuosia sitä, miten voisi äänittää orkesteria ilman tilan tuomaa kaiuntaa. Lahdessa kesken konsertin mieleen tupsahti ajatus oopperasta, jossa laulajat katsovat joskus monitorista kapellimestaria. Ruudulta muusikot saisivat synkan, kun he soittaisivat yksi kerrallaan.

”Näin yksinkertainenkin oivallus vaati pitkän prosessin, ja myös oman orkesterikokemuksen. Keksittyäni sen, se tuntui itsestään selvältä.”

Tässä vaiheessa Lokin vetämä ryhmä kehitti niin sanotun kaiutinorkesterin, jonka avulla he tekivät akustisia mittauksia saleissa ympäri Eurooppaa. Kaiutinorkesterin keksiminen oli välttämätöntä, koska aistinvaraisesti ei pääse vertailemaan erilaisia saleja täysin identtisen äänilähteen kanssa. ”Nauhoitimme orkesterimusiikista pätkiä soitin kerrallaan Otaniemen kaiuttomassa tilassa. Näin meillä oli kaiuton ja neutraali materiaali, jolla pystyimme vertailemaan tallentamiemme salien virtuaalista akustiikkaa. Menetelmä oli mullistava, sellaista ei ollut ennen tehty.”

”Kun kaiuttomassa tilassa nauhoitettu orkesteri voidaan äänentoistovaiheessa soittaa erilaisten tilaääniparametrien läpi, voimme siirtyä soiton soidessa salista toiseen silmänräpäyksessä ja pääsemme todella vertailemaan saleja ilman salin, muistikuvien, ohjelmiston ja soittajien vaihtumisen vääristymää.”

Salin taajuusvasteen muoto, kun heijastuksia lasketaan mukaan eri määrä (vaalean harmaa, vain suora ääni + lattiaheijastus [0-10ms]; tumman sininen, varhaiset heijastukset [0-50ms]; vaalean sininen, lisää heijastuksia [0-100ms]; violetti, koko jälkikaiunta [0-2800ms]). Tästä nähdään, kuinka dominoiva suora ääni on Musiikkitalossa, sekä basson ja ylä-äänten matala lopullinen taso.

Musiikkitalo oli rakentamisensa aikoihin aika rankan julkisen keskustelun hampaissa, ja kustannussäästöjä jouduttiin hakemaan projektin toteutumiseksi. Eräänä ideana oli toteuttaa harjoitussali Paavo siten, että pääsalia vastaavankokoisen lavan ympärille olisi tehty tilaääni virtuaaliakustiikalla. Sali olisi vaimennettu täysin ääntä absorboivalla materiaalilla niin, että äänen aito jälkikaiunta olisi hyvin lyhyt. Virtuaaliakustiikka olisi sitten luonut tilantunteen ja heijastukset.

”Tämä olisi mahdollistanut sen, että kaiunta tiputettaisiin heti suoran äänen jälkeen voimakkuudeltaan alemmalle tasolle kuin luonnollisesti tapahtuisi, ja näin äänimäärä ja sitä myöten äänialtistus ja meluvammojen mahdollisuus pienenisivät. Jo kolmen desibelin tiputus yleisessä äänitasossa puolittaisi meluvaurioiden riskiä. Tämä oli taloa rakennettaessa vielä aika villi ajatus, eikä siihen uskallettu lähteä.”

Viinitarhasali sopii kapellimestarille

Varsinainen pääsali on muodoltaan viinitarhaksi kutsuttua mallia, joka tuntuu selkeistä akustisista puutteistaan huolimatta olevan maailmallakin kovin suosittu. Lokki arvioi, että nykyarkkitehdit eivät halua tehdä akustisesti hyväksi havaittuja kenkälaatikoita, vaan jotain uutta ja houkuttelevaa.

”Tämän toki ymmärrän, mutta se on salien yleisökokemukselle valitettavaa”, Lokki huokaa. Esimerkkejä löytyy jo useita: Disney Hall ei ole kovin hyvä, Kööpenhaminan uusi sali on aivan surkea ja sinänsä rakennuksena aivan upea Elbphilharmonie on myös erittäin huono.”

Rakennusprojektit ovat usein hyvin arkkitehtivetoisia, ja akustikon on ikään kuin pakko työtehtävänsä uhallakin sanoa, että kyllä tästä ihan hyvä saadaan. Lisäksi Lokki toteaa ykskantaan, että myös arvostetuilla akustikoilla on rajoitettu tietotaito siitä, miten ääni oikeasti saleissa käyttäytyy. ”Esimerkiksi Musiikkitalon akustiikan pääsuunnittelija mielestäni ei yksinkertaisesti tajua akustiikasta riittävästi.”

Salihankkeita valmistelevissa työryhmissä ovat akustikon lisäksi mukana esimerkiksi kaupungin edustaja ja salia käyttävien orkestereiden intendentit. Ylikapellimestari ei tavallisesti kuulu toimikuntaan, mutta Lokin mukaan hänellä on asiassa paljon sananvaltaa ja tarpeeksi egoa sanoa mitä haluaa – ja kapellimestarit tuntuvat pitävän viinitarhasaleista. ”Lontoossahan on käymässä juuri Simon Rattlen toivomusten mukaan näin.”

Kapellimestareille sali onkin hyvä. Siinä näkee soittajat hyvin, siinä on hyvä erottelukyky ja siinä saa olla salin keskipiste. ”On myös tendenssiä sille, että kerrallaan on aina vain yksi niin sanottu Star Acoustician, joka nousee muiden yläpuolelle ja jonka kaikki haluavat. Aiemmin se oli Russel Johnson, joka teki muun muassa Lahden salin, mutta hänen kuoltuaan 2004 Yasuhisa Toyota peri hänen asemansa. Toyota on entinen oboisti ja todella hyvä puhumaan kapellimestareiden kanssa.”

Missä vika?

Alettuaan julkisesti kritisoida Musiikkitalon akustiikkaa Lokki joutui kovaan ryöpytykseen. Aluksi etenkin muusikot olivat, jos eivät suorastaan lähettämässä vihapostia, niin ainakin selkeästi ilmaisemassa, ettei pitäisi puuttua asioihin, joista ei mitään ymmärrä. Tuntui, että kun loputtoman odotuksen jälkeen vihdoin saatiin konserttikäyttöön suunniteltu sali, oli liian kova pala todeta akustiikka lähinnä keskinkertaiseksi.

”Ymmärsin pian, että saamani palautteen takana oli pitkälti se, että suurin parannus Finlandia-taloon onkin nimenomaan lavalla. Oman ja muiden soiton kuuluvuus on ihan eri luokkaa. Työpaikkana se on siis paljon Finlandia-taloa parempi, ja tässä muusikot olivat aivan oikeassa. Katsomossa ei sitten tapahtunutkaan sellaista muutosta kuin toivottiin. Finlandia-talo toisti taajuuskäyrän yläpäätä hieman enemmän, eli se saattoi olla jossain mielessä jopa hieman parempi.”

Pääsalin lavalla ison ”akustisen hampurilaisen” alla on hyvä soittaa. Tämän kaiuntaisen kentän alle mahtuu iso osa orkesteria. Lava on myös tilava ja siellä voi enimmäkseen istua ergonomisesti. Raisereiden ansiosta viulujen takapultit istuvat reilun metrin ylempänä kuin etupultit, ja näin he näkevät hyvin sekä konserttimestarin että kapellimestarin jopa samalla silmäyksellä. Muusikoille muutto oli siis selkeä parannus.

Lokki teki muistiinpanot avajaiskonsertista. Hän yritti löytää hyviä asioita, mutta päätyi lopulta kirjaamaan, että olo oli kuin olisi katsonut laadukasta DVD-tallennetta hyvillä 5.1-laitteilla, mutta takakaiuttimet olisivat unohtuneet sammuksiin.

”Salissa oli hyvä erottelu. Tuntui kuin edessä olisi kolme kaiutinta ja bändi kuului sieltä tosi hyvin, mutta sinne se sitten myös jäi – surround puuttui.”

Lokki alkoi miettiä salin toimintaa ja havaitsi, että sali vahvisti pianissimoa. Siellä oli helppoa ja kiitollista soittaa hiljaa. ”RSO:n soittaessa Kevätuhria taas tuntui, että kyllä ääntä saisi tulla aika paljon enemmän. Sali tuntui siis toisaalta vaimentavan fortissimoita.”

Tilanne tuntui hämmentävältä. Jos sali vahvistaa pianissimoja, myös fortissimojen pitäisi tulla lujaa, koska vahvistuminen on lineaarinen tapahtuma. Jos fortissimot ovat vaimeita ja pianissimot kuuluvat hyvin, se tarkoittaa, että sali kompressoi ääntä. ”Aloimme Jukka Pätysen kanssa miettiä, mistä tämä voi johtua.”

Heijastuspinnan puute latistaa äänen

Lokki ja Pätynen tutkivat salin akustiikkaa ja sen taajuusvasteita ja vertailivat tuloksia orkesterin tuottamiin äänellisiin ilmiöihin. Lisäksi he kuuntelivat kaiutinorkesterilla tallentamiaan keskieurooppalaisia saleja. Kuva alkoi tarkentua.

Heti alkuun kävi selväksi, että Musiikkitalossa on hyvin vähän heijastuspintaa, ja salissa ollaan pitkälti suoran äänen varassa. ”Tästä syystä fortissimoissa ääni ei tunnu ympäröivän ja huumaavan meitä, vaan se kuuluu edelleen lavalta – toki kovempana, mutta hieman latteana kokemuksena.”

Esimerkiksi hiljaa soittavan trumpetin taajuusspektrissä on melko vähän korkeita taajuuksia, ja ääni kuulostaa pehmeältä. Todella voimakkaasti soitettaessa sen taajuuskäyrä suoristuu ja taajuusspektrin yläpäätä tulee lisää. Tällöin kuulemme äänen kovenemisen lisäksi myös sen kirkastumista ja osin terävöitymistäkin. Myös orkesterissa tapahtuu vastaava ilmiö. Ala- ja keskitaajuuksilla ero pianissimon ja fortissimon välillä voi olla vaikka 20 dB, mutta ylätaajuuksilla jopa 40 dB.

Akustisista mittauksista selvisi, että Musiikkitalon sali vaimentaa nimenomaan sekä matalinta alapäätä että yläpäätä ja näin tukahduttaa kaiken sen ekstran, joka normaalisti hyvässä salissa fortissimossa tulisi. Lisäksi sointi kuulostaa hieman kalsealta. Tämä johtuu siitä, että bassotaajuuksien puuttuessa ääni koetaan kylmäksi. Alataajuudet lämmittävät äänen.

”Kuulemme siis crescendona keskialueen ehkä 20 dB nousun, mutta salin ominaisuudesta johtuen ala- ja yläpään jopa 40 dB nousu jää pois. Sali leikkaa siis juuri sen keskeisimmän ilmiön, jolla orkesteri saa crescendon ja fortissimon aikaan. Hyvissä kenkälaatikoissa heijastukset ympäröivät meitä, ja ylä- ja alataajuudet saavat tärkeän lisäpotkun, jolloin me pääsemme keskelle huumaavaa orkesterihyökyaaltoa.”

Selitys tuntuu nyt aika helpolta ymmärtää, mutta ennen tätä tutkintaa kukaan maailmassa ei osannut selittää ilmiötä tieteellisesti.

Musiikkitalo toimii siis parhaiten noin 80 Hz ja 3000 Hz välillä, mutta pari alinta ja muutama ylin oktaavi sekä yläsävelsarja vaimenevat huomattavasti. Alapään puuttumista vielä vahvistaa ihmisen kuuloaistimuksen ominaisuus, jossa matalat taajuudet kuulostavat hiljaisemmilta kuin korkeat, vaikka ääntä olisi faktisesti yhtä paljon. Matalaa taajuutta pitää siis tulla enemmän, jotta se kuulostaisi yhtä kovalta. Lisäksi kuulomme spektri on erilainen sen mukaan, kuuntelemmeko vaikka jotain äänitettä hiljaa tai kovaa – korvamme taajuusvaste näyttää siis hieman erilaiselta eri desibelilukemilla. ”Tästä tulee esimerkiksi se monen hyvin tuntema ilmiö, että stereoista musiikki usein kuulostaa paremmalta, kun volyymia hieman nostetaan.”

Suunnitelmia Musiikkitalon akustiikan parantamiseksi

Jotta asia korjaantuisi, jotain pitäisi tehdä. Monesti asioita arvostellaan, mutta kehittämisideat ja konkreettiset parannusehdotukset jäävät uupumaan. Lokilta eivät jää. Hän on tehnyt Musiikkitalon akustiikan parantamiseksi suunnitelman, jonka hän julkisti Akustiikkapäivillä Oulussa lokakuussa 2019. Paperi on toimitettu Musiikkitalon toimijoille arvioitavaksi, ja sen voi myös lukea vapaasti verkosta.

Sali on geometrialtaan kuin kulho, jossa orkesteri istuu pohjalla ja yleisö seinillä. Ääni lähtee pohjalta, mutta ei oikein pääse heijastumaan mistään, koska yleisö vaimentaa sen. Salissa jälkikaiunta on todella pitkä mutta hiljainen, ja jää näin suoraan lavalta tulevan äänen alle. Siksi sali kuulostaa niin kuivalta. Lisäksi heijastukset tulevat lähes kaikki samasta suunnasta – lattiasta ja katosta – eikä ääni siksi ympäröi kuulijaa.

”Saliin pitäisi saada ääntä heijastavia elementtejä, jotka toisivat sinne kaivattuja varhaisia heijastuksia ’sivuseinistä’ ja saisivat äänen leviämään ja ympäröimään kuulijan. Näin voitaisiin keinotekoisesti saada saliin Musikvereinin ja Concertgebouwn parvien ja pylväiden tunnetusti akustiikalle hyvää tekeviä elementtejä.”

Heijastimet olisivat läpinäkyvää lasia tai riittävän kovaa ja kirkasta pleksiä, ja ne asennettaisiin niin, etteivät ne haittaisi yleisön näkymiä. Heijastimiin voisi haluttaessa myös upottaa LED-valoja, jolloin niistä saisi hienot valaisinelementit. Elementit voisi myös moottoroida niin, että ne saisi tarvittaessa nostettua ylös kattoon.

”Tämä heijastinkorjaus parantaisi tilannetta, mutten osaa sanoa, olisiko muutos parempaan merkittävä tai ratkaiseva.”

Helpoiten sali korjaantuisi sähköisellä akustiikalla. Siinä olisi myös enemmän pelivaraa, ja samalla voisi korjata monenlaisia ongelmia. Tämä tosin vaatisi massiivisen kaiutinarsenaalin kattoon – eikä sitä saisi piiloon mitenkään. Toisaalta nykyaikainen LED-tekniikka myös mahdollistaisi sen, että kaiuttimet toimisivat myös näyttävinä valaistuselementteinä. Se kyllä jo muuttaisi salin visuaalista ilmettä kovasti. ”Mutta kyllähän konserttisalin ensisijainen tehtävä on kuitenkin kuulostaa eikä vain näyttää hyvältä. Hyvä ulkonäkö on tietenkin bonusta!”

Jäämme odottamaan ehdotuksen herättämiä reaktioita ja toimia. Seuraavassa Muusikon numerossa Tapio Lokki kertoo hieman enemmän siitä, kuinka hänen Livelaboratorioon kehittämänsä virtuaalinen akustiikka toimii käytännössä.