Muusikkojen liiton osasto Solistit ry toteutti syksyllä 2019 näyttämölaulajaksi itsensä identifioiville ammattilaulajille kyselyn, jossa kartoitettiin alan palkkatasoa ja työnteon muotoa erityisesti vapaalla kentällä. Osaston tavoitteena on kyselyn tulosten perusteella tuoda näkyväksi ja kehittää vapaalla kentällä tapahtuvaa solistista laulajantyötä ja sen palkkakäytäntöjä.
”Suuri laulajakysely” jaettiin 420 laulajalle, ja vastauksia siihen tuli 156. Kyselyssä kartoitettiin vastaajien perustiedoista ikä ja sukupuoli, minkä lisäksi kysyttiin opintopolkuja, työsuhteista työtä tai yrittäjänä toimimista sekä sitä, koostuuko vastaajien toimeentulo pääasiassa laulamisesta. Edellä mainittuihin taustoittaviin kysymyksiin saaduissa vastauksissa ei tullut esiin mitään kovin yllättävää; esimerkiksi ikä- ja sukupuolijakaumat vastaavat kutakuinkin alan kokonaistilannetta.
Usealla yksityiskohtaisella kysymyksellä kartoitettiin vastaajien näyttämörooleista, orkesterin solistina toimimisesta, lied- ja kamarimusiikkiesityksistä, festivaaliesiintymisistä ja yksityistilaisuuksista saamien näytös- tai konserttikohtaisten palkkioiden määriä. Kartoituksen perusteella voidaan todeta, että vapaan kentän näyttämölaulajilla ei ole vakiintunutta palkkiohaitaria, ja samasta työstä saatujen palkkioiden erot voivat olla jopa monikymmenkertaisia.
Rahasta puhuminen on vaikeaa
Palkkiosummien kartoituksen jälkeen kyselyssä paneuduttiin näyttämölaulajien kokemuksiin palkkioneuvotteluista ja oman palkkiotason asiallisuudesta sekä siihen, ovatko vastaajat tietoisia kollegoidensa saamien palkkioiden määristä. Vastausten perusteella alan neuvottelukulttuurissa on paljon kehitettävää.
Vain neljäsosa kyselyyn vastanneista laulajista koki oman palkkiotasonsa asialliseksi. Hiukan alle puolet puolestaan oli sitä mieltä, että ansioiden taso ei ole asiallinen, ja miltei kolmannes vastasi, että ei tiedä. Ikä näytti olevan yhteydessä vastauksiin niin, että alle 25-vuotiaat eivät osanneet arvioida ansiotasonsa asiallisuutta useammin kuin heitä vanhemmat. Tyytymättömyys omaan ansiotasoon myös oli suurempi vanhempien vastaajien joukossa.
Sen sijaan nuorimmat vastaajat vaikuttivat olleen useammin tietoisia siitä, mitä heidän kollegansa ansaitsevat. Tämä saattaa olla osoitus siitä, että rahasta keskustelemisen kulttuuri on muuttumassa; nuoremmat vastaajat puhuvat kenties vapautuneemmin palkkiosummista kuin vanhemmat. Vastausten kokonaisjoukkoa tarkasteltaessa huomataan kuitenkin, että hyvin harva näyttämölaulaja tietää kollegoidensa ansiotason.
Vastaukset ovat selkeä osoitus siitä, että palkoista puhuminen koetaan edelleen hankalaksi, eikä näyttämölaulajille ole – osittain juuri tästä syystä – muodostunut yleistä palkkiotasoa, vaan neuvotteluja palkkiosummista käydään joltain muulta pohjalta.
Neuvottelukulttuurissa on paljon kehitettävää
Kyselyyn vastanneista laulajista valtaosa koki palkkioneuvottelut haastaviksi joko toisinaan tai aina. Osa vastaajista ei käynyt omia palkkioneuvottelujaan, mutta 156 vastaajasta ainoastaan neljätoista ei kokenut palkkioneuvotteluja haastaviksi.
Vastaajilta kysyttiin myös syitä sille, mikä tekee palkkioneuvotteluista vaikeita. Vastauksia kysymykseen kertyi yhteensä 454 kappaletta, mikä jo itsessään osoittaa, että kyseessä ei ole yksinkertainen tai yhdestä muuttujasta riippuva seikka. Eniten valintoja kertyi vaihtoehtoihin ”Ei ole yhteisesti sovittua tariffia neuvottelujen lähtökohdaksi” (84 valintaa) ja ”Projekti on alirahoitettu, mutten koe enää voivani vetäytyä siitä” (82 valintaa). Myös muita palkkiotasojen vakiintumattomuuteen liittyviä vaihtoehtoja oli valittu usein, esimerkiksi ”En tiedä, paljonko minun tulisi ansaita” (60 valintaa) ja ”Työnantaja ei tiedä, paljonko minun tulisi ansaita” (66 valintaa). Kolmanneksi suurin valintamäärä (70) kertyi vaihtoehtoon ”En uskalla pyytää sitä, minkä koen ansaitsevani”.
Yllä eritellyt kolme yleisimmin valittua vaihtoehtoa voidaan tulkita osoituksiksi kolmesta hiukan erilaisesta haasteesta näyttämölaulajien palkkioneuvotteluissa. Ensiksikin sekä laulajan että hänen työnantajansa on vaikea määritellä sopivaa palkkiota, kun yleistä tasoa ei ole muodostunut. Toinen ongelma liittyy vapaalla kentällä tyypillisten täysin apurahapohjaisten produktioiden todellisuuteen: niissä rahoitus jää lähes poikkeuksetta vajaaksi, eikä rahaa riitä palkkioihin tarpeeksi.
Kolmas palkkioneuvotteluja koskeva ongelma, uskalluksen puute, selittyy osin kyselyn lopussa olleeseen avoimeen kommenttiosioon tulleilla vastauksilla. Useissa kommenteissa viitattiin siihen, että työtilaisuuksia ammattimaisesti toimiville näyttämölaulajille on tarjolla laulajien määrään suhteutettuna erittäin vähän. Tämä johtaa kommenttien mukaan siihen, että itseä ei haluta ”hinnoitella ulos” kiinnostavista töistä, ja siksi suhteettoman matalia palkkioita hyväksytään. Toisaalta myös taiteelliset ja verkostoitumiseen liittyvät syyt vaikuttavat; alirahoitettuihin projekteihin halutaan osallistua niiden kiinnostavuuden vuoksi tai siksi, että niiden kautta on mahdollista päästä tekemään yhteistyötä uralle potentiaalisesti hyödyllisten tahojen kanssa.
Avoimen vastauskentän kommentteja
Viimeisenä kyselyssä oli vapaan sanan osuus, jossa pyydettiin vastaajia kertomaan näkemyksiään ennen kaikkea alan palkkiotasoihin ja -neuvotteluihin liittyen. Kysymykseen vastattiin melko aktiivisesti, ja vastauksia kertyi 44 kappaletta.
Huolenaiheista vahvimmin esiin nousi yleisten sopimuspohjien ja ”listahintojen” puute. Tämä johtaa useiden vastaajien mukaan sekä työehtojen että palkkioiden sopimiseen ”pärstäkertoimen” perusteella, tai jopa sopimuksen puuttumiseen. Sopimuspohjia ja palkkiolistoja toivottiin, sillä niiden ajatellaan helpottavan neuvottelua ja oman työn hinnoittelua sekä palkkiotoiveiden perustelua työnantajalle.
Useassa vastauksessa mainittiin myös, että pieniin alirahoitettuihin produktioihin halutaan suostua monesta syystä; muun muassa näkyvyyden, verkostoitumisen, taiteellisten syiden ja oman ammatillisen kehittymisen vuoksi. Kieltäytymisen pelättiin myös johtavan siihen, että myöhemmin töitä ei enää tarjota lainkaan.
Monessa avoimessa vastauksessa kritisoitiin työnantajien epäterveitä ja sopimusten vastaisia käytäntöjä. Tällaisia ovat muun muassa se, että ammattilaisia ja ammattiin valmistuvia opiskelijoita palkataan esimerkiksi teattereihin harjoittelijan nimikkeellä, jolloin palkkiot ovat työn ja ammattitaidon tasoon nähden todella pienet.
Useassa avoimessa vastauksessa mainittiin, että neuvottelut palkkioista ja työn ehdoista koettiin suurten työnantajien kanssa vaikeammiksi kuin pienten apurahalla toimivien produktioiden. Pienissä produktioissa rahoituksen puute asettaa rajat, mutta suurilla toimijoilla – vastauksissa mainittiin erikseen Kansallisooppera, jotkin teatterit, festivaalit ja seurakunnat – palkkioista neuvotteleminen koettiin liki mahdottomaksi. Monella vastaajalla oli kokemus, että uusia työtilaisuuksia ei tarjota, jos haluaa neuvotella palkoista tai työehdoista.
Muita avoimen vastauskentän kommenteissa mainittuja alan epäkohtia olivat muun muassa se, että säästösyistä palkataan ammattilaisten sijaan alan harrastajia, mikä vähentää ammattilaisten työtilaisuuksia entisestään. Myös pimeänä tehtävän työn yleisyys mainittiin muutamassa kommentissa.