Studioiden konkarit IV – Vesa Aaltonen

Vesa Aaltonen tunnetaan erityisesti progressiivisista rock-yhtyeistään. Aaltonen on myös yksi 1970–90-lukujen käytetyimmistä studiorumpaleista, jonka tanakkaan poljentoon kapellimestarit luottavat.

Vesa Aaltonen (s. 1950) on bändisoittaja henkeen ja vereen. Helsingin Munkkivuoressa 1960-luvulla kitarabändeissä aloittanut Aaltonen oli uuden murroksen keskiössä jo nuorena. Bändit vaihtuivat ja moni saman sukupolven uraa tehneistä artisteista tuli tutuksi jo tuolloin. Aaltonen ”kehuu” olevansa ainoa, joka on antanut Albert Järviselle potkut riittämättömän soittotaidon vuoksi. Vaikka molemmat mestarit olivat vasta musiikillisen tutkimusretkensä alkutaipaleella, tietynlaisesta johtajaluonteesta teko jo kielii.

Parhaiten Aaltonen muistetaan tietenkin Jukka Tolosen kanssa vuonna 1969 perustamastaan Tasavallan Presidentistä. Suosio veikin muusikkoja pian ympäri Eurooppaa, mutta bändi hajosi juuri isomman menestyksen kynnyksellä vuonna 1974. Sen jälkeen Aaltonen aloitti intensiivisen työskentelyn Pekka Pohjolan kanssa. Made in Sweden, The Group ja Pekka Pohjola Group seurasivat toisiaan. ”Ne oli tiiviitä yhteisöjä. Elettiin yhdessä musan ulkopuolellakin. Pohjolan kanssa pelattiin tennistä ja golfia”, muistelee Aaltonen.

Treenaaminen oli hyvin intensiivistä ja tavoitteellista. Kaksikon yhteistyö oli niin hitsautunutta, että heidän asuessaan Ruotsissa heidät haluttiin Abban kiertuebändiin ja Australiaan. Se ei kuitenkaan sopinut periaatteellisten progemiesten pirtaan. Pestistä kieltäytyminen kismittää selvästi vieläkin vähän Aaltosta, vaikka hän suhtautuukin nuoruuden ehdottomuuteen nyt huumorilla. Ehkä tuo päätös menee studiohommistakin kategorisesti kieltäytyneen Pohjolan laariin. Aaltonen nimittäin on sittemmin ottanut vastaan töitä hyvin avoimin mielin. Proge ei elättänyt, mutta se kuitenkin oli portti studiohommiin.

Haitsukomppeja ja diskobiittiä

Sessiot käynnistyivät, kun kaksikko palasi Ruotsista. Made in Swedenin jälkeen perustettu ”superyhtye” The Group levytti Finnlevylle vuonna 1977. Taitavia muusikkoja haluttiin käyttää myös iskelmälevytyksissä. ”Tehtiin Finnlevyn kanssa sopimus, että minä, Pohjola, [Olli] Ahvenlahti ja [Seppo] Tyni saadaan studiopäiviä tietty määrä. Meille taattiin perusiskelmää elannoksi.”

Studiossa Aaltonen sai soittaa hyvien muusikkojen kanssa ja ennen kaikkea tutustua kapellimestareihin, joiden myötä keikkoja alkoi tulla lisää. ”Kassu Halonen, Antti Hyvärinen, Markku Johansson, Aarno Raninen… monista tuli hyviä kavereita, luottoihmisiä.” Töiden saamista edesauttoi alalla tapahtunut sukupolven vaihdos. ”Tulin oikeaan rakoon. Haluttiin vähän rokimpaa ja diskompaa. Varsinkin rumpaleilta haluttiin suomipoppiin rockasennetta. Vanhemman polven rumpalit eivät suostuneet soittamaan 1/16-haitsukomppeja ja diskobiittejä”, Aaltonen muistelee.

Uuden sukupolven tuottajat toivat uudet menetelmät. Ilpo Kallio, edellisen sukupolven käytetyin rumpali, pohjasi soittonsa jazziin ja tangoon. Kallio ei hyväksynyt alaa vallannutta raskasta diskopoljentoa. Hän myös kieltäytyi soittamasta klikin kanssa. Aaltosta neljä vuotta vanhempi Tapani ”Nappi” Ikonen oli jo ehtinyt luoda mainetta modernilla tyylillään. Tähän saumaan Aaltosen kaltaiselle rumpalille oli tilausta. Pian miehet jo käytännössä jakoivat tarjolla olevat studioduunit.

Vaikka Aaltosella ei ollut mitään vaikeuksia sopeutua virkamiessoittajaksi, ihan kivutta siirtyminen ei mennyt. ”Aluksi oli vaikeaa, kun en osannut nuotteja ensin. Rupesin himassa luurit päässä opettelemaan nuotinlukua. Usein Häkä [Virtanen] näytti studiossa mitä mikäkin tarkoittaa. Aika nopeasti opin perusasiat ja se rupesi olemaan helppoa.”

Vain muutamaa vuotta aiemmin Aaltonen ja Virtanen olivat Tasavallan Presidentin riveissä soittamassa maineikkaalla Reading Festivalilla. Bändiensä kautta Aaltonen oli niin menestynyt muusikkona kuin se Suomessa oli mahdollista. Silti hän ei kokenut uutta työnkuvaa tappiona tai nöyrtymisenä. ”Ei mun tarvinnut funtsia, että luovun jostain. Sain kuitenkin tehdä myös livekeikkaa yleisölle, vaikka minulla ei ollutkaan omaa bändiä silloin”, sanoo Aaltonen.

Kimpassa on hyvä soittaa

Aaltonen oli vuodesta 3–4 kuukautta rundilla, pääasiassa Hectorin ja Vesa-Matti Loirin bändien kanssa. ”Mulla on bänditausta ja haluan olla bändissä, joka kerääntyy treenaamaan – nimenomaan treenaa uutta matskua, eikä vain lue sitä nuottia”, kertoo Aaltonen, joka keikkailee edelleen omaa nimeään kantavan bändin kanssa. Vaikka ulkomaan keikat loppuivat, Aaltonen oli kotimaassa jo melkoinen tähti. Harvalla tuon ajan soittajalla oli omaa diiliä soitinvalmistajan kanssa. Tv:stä tuttu rumpali oli esikuva monelle.

Ammattipiireissä Aaltonen tunnetaan tanakasta kompistaan ja energisestä tyylistään. Tuottaja Kassu Halonen muistelee Tuhansien raitojen miehet -dokumentissa Irwinin Rentun ruusun biittiä. ”Se on herra Aaltonen, joka takoo niitä rumpuja sillä lailla kun niitä pitää takoa siinä biisissä.” Halonen pestasi rumpalin omaan bändiinsä ja sen jälkeen kaikkiin tuottamiinsa Irwinin ja Kirkan levytyksiin. Halosesta tuli myös läheinen ystävä.

Kirkan ROCK-albumi oli yksi kulmakivi, jota Aaltonen muistelee. ”Se jätkä oikeasti oli rock. Sitä oli kiva tehdä kuten muitakin Kirkan levyjä. Kassun kanssa niitä tehtiin, vaikka ensimmäisen tein jo Linnavallin Eskon kanssa.” Monet sessiot toistuivat vuosittain niin, että tuottajan puhelua jo tiesi ounastella. ”Irwinin, Katrin, Paulan ja Veskun levytykset olivat sellaisia kerääntymisiä. Taustojen tekeminen kesti 2–3 päivää ja sitä oikein odotti. [Juha] Björninen sanoi hyvin dokkarissa, että oli nastaa sen ryhmän kanssa. Kimpassa oli hyvä soittaa. Ehdoteltiin toisillemme, että ’soita noin’ tai ’kokeiles tuota’. Aika nopeasti oli selvää, miten soitetaan.”

Yksittäisiä sessioita on Aaltosen vaikea muistaa, mutta yksi on täysin poikkeuksellinen: Naurava kulkuri. ”Se sessio oli aika erikoinen, koska se tehtiin sataprosenttisesti Veskun kanssa. Vesku oli kopissa – nauroi ja lauloi –, me soitettiin. Pari ottoa ja se oli siinä”, muistelee Aaltonen. Ainutlaatuinen liveotto jäi elämään.

Toinen merkittävä sessio oli Topi Sorsakosken Hurmio-levyn äänitykset. ”Koko Finnvoxin B-studio oli täynnä soittajia. Oli puupuhaltimet ja viulut, kaikki yhtä aikaa. Topi lauloi demoja kopissa ja Pedro Hietanen oli kapuna. Yleensä jos studiossa tehdään, rummut on kopissa. Jos jokin kohta ei miellytä, aina voi paikata. Mutta ei silloin, kun olin kolmenkymmenen ihmisen kanssa soittamassa samaa ottoa. Se vähän pelotti. En ollut hirveästi tehnyt ison bändin kanssa ennen sitä.”

Telkkarijutuissa oli tietenkin sama tilanne, vaikka siihenkin kertyi oma rutiininsa. ”Aina kun on suora lähetys, siinä on oma jännityksensä, että onko nuotit järjestyksessä ja onko metronomissa virtaa. Sitten kun punainen valo syttyy, se menee kuin itsestään.”

Intohimolla omia keikkoja

Kaikesta välittyy, että studiossa on ollut vähintään yhtä hauskaa kuin keikoilla. Aaltonen on sosiaalinen muusikko, joka syttyy porukassa ja pärjää kaikkien kanssa. On silti olemassa yksi ympäristö, joka ei Aaltosta inspiroi. ”Studiosoittamiseen en ole koskaan kyllästynyt, mutta teatterimuusikkouden koin puuduttavaksi. Kun setti oli treenattu, alkoi näytökset. Saattoi olla yksi filli ja sitten piti odottaa monta minuuttia lappuja lukien. Sitä samaa kymmeniä näytöksiä.” Aaltonen soitti kuitenkin Komediateatterin Arena-näyttämöllä kymmenen vuotta muiden töidensä ohella.

Helmikuussa 70 vuotta täyttänyt Aaltonen on palannut juurilleen – ”kellariin” – ja soittaa oman progebändinsä kanssa. Myös Pressa keikkailee taas, ja kiinnostus sitä kohtaan on yhä vahvaa. Aaltonen nauttii keikkailusta, kunhan se on sitä, mitä hän haluaa. ”Kun soittaa intohimolla omia keikkoja, tämä on mukavaa. Jos vähänkin tulee olo, että mä en jaksa, niin silloin lopetan heti.”

Artikkeli julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2020.