Studioiden konkarit III – Heikki ”Häkä” Virtanen

Puoli vuosisataa täyttä Häkää.
Häkä Virtanen sai tarpeekseen kiertämisestä jo nuorena Tasavallan Presidentin riveissä ollessaan. Sen jälkeen hän on soittanut studiossa kymmeniä vuosia mielellään vaikka pelkkää lippukomppia.

Siinä missä Gramex top 10:ssä on muutamakin rumpali, on Heikki ”Häkä” Virtanen (s. 1953) maamme ylivoimaisesti käytetyin basisti (5 199 raitaa). Ei ihme, sillä jossain vaiheessa 1980-luvulla hän oli studiohommissa käytännössä instrumenttinsa yksinvaltias.

Helsinkiläiskundin taival sävelten parissa alkoi, kun vuotta vanhempi serkkupoika Jukka Tolonen opetti hänelle kitaran alkeita – melkoinen meriitti sekin. Jo 14-vuotiaana Virtanen debytoi itsekin basistina Soulset-yhtyeen riveissä, silloin jo studiossa vieraillen. Varsinainen studiokaste tuli marraskuussa 1969, kun Virtanen soitti Eero Raittinen & Help -yhtyeen Blues From The North -levyllä. ”Siinä oli kovia soittajia, kuten Jukka Tolonen ja Vesa Aaltonen”, muistelee Häkä. Ikää hänellä oli silloin 16 vuotta, ja tuosta sessiosta yli 50 vuotta aikaa.

Vuoden päästä Tolonen pyysi serkkuaan ikoniseksi nousseelle debyyttisoololevylleen, ja pian Virtanen olikin jo monessa mukana oleva progebasisti, jota käyttivät niin Dave Lindholm, Albert Järvinen kuin Nono Söderberg. ”Siitä sain kokemusta, vaikka en pitänyt itseäni vielä minään studiomuusikkona.”

Kiertueilta studioon

Samoihin aikoihin Virtanen (tuolloin vielä Heikki) kirjoitti nimensä suomalaisen populaarimusiikin historiaan liityttyään Tasavallan Presidentin riveihin Måns Groundstroemin tilalle. Intensiivinen mutta käytännössä palkaton kiertäminen Ruotsia ja Iso-Britanniaa myöten veivät kuitenkin mehut. Virtanen sai silti maistaa kansainvälisiä kuvioita isomminkin, kun Pressa esiintyi maineikkaalla Readingin festivaalilla vuonna 1973. Tästä löytyy mainio filminpätkä Ylen Elävästä arkistosta, kun Erkki Toivanen haastattelee bändiä. Kaksikymppinen Virtanenkin pääsee kommentoimaan alan haasteellisuutta.

”Kun bändi hajosi vuonna 1974, olin ihan väsynyt reissaamiseen, vaikka olin silloin vasta 21-vuotias. Pääsin yliopistoon [josta valmistuikin musiikkitiede pääaineenaan vuonna 1986], ja samana vuonna Svenska Teaterniin basistiksi. Siellä oli Nacke Johansson kapellimestarina, oikein hieno herrasmies. Hänellä oli bändissä vanhoja studiokettuja: Jörgen Petersen, Ilpo Kallio, Jari Lappalainen, Unto Haapa-aho… Sitä kautta sain jalkani studion oven väliin. Se sopi, ei tarvinnut lähteä tien päälle.”

Samaan aikaan hän aloitti kontrabasson opinnot konservatoriossa, ja nuotinlukutaidostahan oli iso etu kilpailussa studiokeikoista. Pikkuhiljaa Virtanen saattoi jo kutsua itseään studiomuusikoksi. Sillä ei välttämättä saanut pisteitä Vanhan kuppilassa. ”Katu-uskottavuuskin kärsi, varsinkin sitten kun tuli tv-keikkoja, missä nökötettiin vakavana pikkutakit päällä.”

Studiomuusikon ominaisuudet

Studiobasistin duunista iso osa voi olla tylsää, niin sanottua lippukomppia – siis perusääni ja kvintti. Se ei Häkää häiritse. ”Studiosoittajia on monesti parjattu ja väheksytty, koska soitettu musiikki on joskus niin naivistista ja yksinkertaista. Jotkut sanovat, että se on helppoa rahaa. Itse en ajattele niin.”

Studiomuusikolta vaaditaan kurinalaisuutta jo siinä, että oli aamulla yhdeksältä studiossa hyvässä soittokunnossa, ja pitää olla valmis mihin vain tyyliin. Jos soundi ei miellyttänyt tuottajaa, etsittiin toinen kaveri. Virtanen painottaa oikeaa asennetta. ”On luonnekysymys, kuka soveltuu studiosoittajaksi. Vaaditaan hyviä sosiaalisia kykyjä. Ei saa ylenkatsoa mitään musiikkityyliä helppona. Vanha tanssimusiikki tai käyttömusiikki voi olla vaativaa saada soimaan pelkistetysti ja rytmisesti hyvin.”

Silti Häkä kokee päässeensä helpolla verrattuna solistisempiin instrumentteihin. ”Koskaan ei tarvinnut tehdä kotitöitä, lukuun ottamatta marginaalisia jazz-levytyksiä. Niissä saattoi olla kimuranttia solistista kamaa tai teemoja unisonossa. Mutta se oli hyvin harvinaista.”

Vaikka sota ei koskaan ollut yhdestä miehestä kiinni ja soittajia riitti, oli ykkösringissä usein sama ”Suomen Komppi Oy”. ”Olihan se imartelevaa kun joskus kuumina aikoina levy-yhtiöt halusivat saman komppiryhmän, ja sessioita siirrettiin sen vuoksi. Mutta eihän tässä koskaan kukaan ole korvaamaton.”

Kutsumustyössä monenlaisen musiikin äärellä

Studiokeikat käsittivät myös radio- ja tv-lähetykset. Välillä ne olivat mainoksia tai leffoja. ”Se on homman suola, saada soittaa monen tyyppistä musiikkia. Sitä olen aina halunnutkin.” Kuitenkin Häkä on mielellään takarivissä, poissa parrasvaloista. ”Ei se sovi minulle eikä tämän soittimen rooliin. Ei tässä genressä basso ole soolosoitin, se on säestyssoitin. Suutari pysyköön lestissään.”

Samaan hengenvetoon Virtanen hehkuttaa kuitenkin solistisimpia kollegoitaan. Markku Lievonen, Teppo Hauta-aho sekä tärkeimpänä Pekka Pohjola julkaisivat kaikki soololevyjään. Pohjolaa Virtanen muistelee erityisen lämmöllä. Heidän polkunsa kulkivat paralleelisti, mutta kuitenkin niin eri tavoin. Siinä missä Virtanen valitsi ”helpon” leipätyön, Pohjola teki taidettaan täysin purjein.

”Me soittajat ollaan erilaisia. Hyvä ystäväni Pekka Pohjola oli myös säveltäjänä varsin lahjakas. Hän teki Love Recordsille taustoja 70-luvun alussa, kun Love käytti Wigwamin kundeja taustoilla. Hänellä oli kuitenkin eetos tehdä omaa musiikkia, ja siinä hän oli hyvin tinkimätön.”

Myös Häkä olisi saanut halutessaan levyttää. Atte Blom tarjosi mahdollisuutta tehdä instrumentaalilevy Lovelle. ”Hän kysyi. että onko minulla omaa materiaalia, mutta ei minulta vain syntynyt. En ole säveltäjä, olen niin sanottu esittävä taiteilija. Eiväthän kaikki näyttelijätkään ole kirjailijoita.” Jazz on kuitenkin ollut Häkälle intohimo, joka on tuonut haasteita. Hän on edelleenkin valmis kontransa kanssa keikalle aina kun kysytään. Soittaminen on hänelle ”kutsumus”.

Huumoria ja tuhansia tarinoita

Vaikka puolivuosisatainen ura on ollut täynnä hauskoja sessioita, löytää Häkä yhden huonon puolen. ”Iso miinus studiohommissa oli se, että se oli hyvin miesvaltaista. Siihen aikaan soittajissa ei ollut naisia. Kapellimestari Marjatta Meritähti oli valitettavasti harvinainen poikkeus, onneksi sain tehdä töitä hänen sessioissaan.”

Häkä on myös tuhansien tarinoiden mies. Niitä riittää. ”Jörgen Petersen oli hauska ja kova puhumaan. Nauha jo kävi, kun ne puhuivat Lasasen Penan kanssa jostain asuntokaupoista. Se jäi sinne nauhalle. Seppo Rannikko -huumoria oli monistaa sadan markan seteli nuotin alalaitaan, kun soitettiin jotain liukuhihnatavaraa huoltoaseman c-kaseteille. ’Jotta se motivoisi teitä paremmin’, hän sanoi.”

Häkä on pitänyt bassovisoja, joissa hän on soittanut introja ja ihmiset ovat arvuutelleet mitä biisejä ne ovat. Basistivitsit ovat Häkän bravuureita. Tässä yksi: ”Joku väitti, että ’Stadin basisteista 60 % ei osaa nuotteja’. Toinen sano, että ’eihän meitä oo edes niin paljon.’ Basistivitsejä on paljon, ja olen kertonut niitä ilomielin, koska itseironia on loistava keksintö. Se on ehtymätöntä.”