Studioiden konkarit II – Juha Björninen

Juha Björninen uskoo rytmiin ja ryhmähenkeen.
Putkiradiosta 12-vuotiaana kuultu Bob Dylanin Like a Rolling Stone oli Juha Björniselle järisyttävä kokemus. Siitä alkoi ehtymätön kiinnostus äänilevyihin. Studiossa Björninen on kokenut maagisimmat hetket, eikä tylsää päivää ole vieläkään tullut vastaan.

On muusikoita, jotka syttyvät vain yleisön edessä. Mutta kun Juha Björninen (s. 1954) kuuli 16-vuotiaana ensi kertaa soittoansa tarkkaamon kaiuttimista, oli tie selvä. Tekeillä oli Ylen radionauha Bluesin maailmasta -ohjelmaan. Se äänitettiin Björnisen kotikaupungissa Kotkassa. ”Oltiin entisessä pankkiholvissa, joka toimi studiona. Siellä oli Ylen herrat valkoiset työtakit päällä äänittämässä. Kun pääsin kuuntelemaan soittoa isoista puukaapeista, se kuulosti niin hyvälle, että se mullisti elämäni. Ajattelin, että tätä haluan tehdä aina”, muistelee maamme toiseksi eniten Gramex-raitoja (4 305) tahkonnut kitaristi.

Sen jälkeen Björninen yritti kaikin tavoin päästä tanssikeikoilta studioon. ”Välillä kierrettiin rockbändin kanssa autolla pitkin Eurooppaa. Vaikka keikka on aina kiva soittaa, se odottelu ja matkustaminen oli puuduttavaa. Ajattelin, että senkin ajan voisi käyttää soittamiseen.”

Mestarit ja kisällit

Vuonna 1975 tie vei Helsinkiin Marion Rungin sessioon. Bändissä olivat tulevat pitkäaikaiset työkaverit Heikki ”Hetta” Laurila, Heikki ”Häkä” Virtanen ja Tapani ”Nappi” Ikonen. ”Olin niin nuori ja kokematon, että olin vain hiljaa ja katsoin mitä muut tekee.”

Suurin vaikutus oli tietenkin Suomen Gramex-kuningas Laurilalla, joka oli tehnyt jo mittavan uran. Tuolloin nelikymppinen Laurila oli aikansa kitarasankari, joka tyylitajullaan ja taidoillaan oli vienyt kitaransoiton maassamme täysin uudelle tasolle. Björninen pääsi kisälliksi mestarin rinnalle. Laurila itse muistelee Tuhansien raitojen miehet -dokumentissa kuinka ”siinä rinnalla kävi moni kaveri kokeilemassa”. Björnisessä hän sen sijaan näki työnsä jatkajan.

”Hettalta opin tarkkuutta ja täsmällisyyttä”, Björninen muistelee. ”Rytmiraitojen soittamisessa hän oli pistämättömän hyvä, soitto oli ihan huippuluokkaa. Jos tehtiin stereona kaksi kitaraa, pyrin olemaan vastapari, peilikuva hänen soitolleen. Se oppi tuli aika nopeasti seuraamalla mitä mestari tekee vieressä.”

Aluksi kisälli sai keskittyä akustiseen kitaraan ja komppaamiseen. Laurila hoiti päälle soitot ja mandoliinit, kitarafillit ja introt. Akustisen kitaran ”harjaus”, eli peruskomppaus, vaatii tarkkuutta. Björnisen mielestä sen vaikeutta usein aliarvioidaan. ”Se on akustisen kitaran leipätyötä, todella vaativaa. Sitä ei kukaan ymmärrä, ennen kuin aletaan levyttämään.”

Pian Björninenkin sai tehdä introja, välisoittoja ja yllin kyllin kaikkea mahdollista. Alku oli kuitenkin haasteellista. Björnisen tausta oli blues- ja rockbändeissä. Radio oli ollut oppikoulu, jonka mukana soittaen aukeni koko musiikin kirjo aikakausineen. Nuotinlukutaitoa se ei kuitenkaan kehittänyt. Laurilan rinnalla Björninen näki aivan toisenlaisen taitotason. Laurila tunnettiin ilmiömäisenä prima vista -soittajana, joka ei aikaa tuhlannut. ”Minun oli hyvin vaikea ymmärtää, miten hän ensimmäisellä otolla soitti minkä tahansa nuotin läpi ilman mitään ongelmia. Myös orkesterin kanssa soitto temponvaihdoksineen ei tuottanut hänelle mitään probleemaa”, hämmästelee Björninen.

Työntekoa ja tarinankerrontaa

Vaikka Laurila pitikin harteillaan mestarin viittaa, hän oli tiimityöntekijä, hengen ylläpitäjä ja juttujen kertoja. Tarinankerronnan perinteen tärkeyden Björninen ottaa useaan kertaan puheeksi: ”Se oli iso osa studiotyötä. Silloin kun ei soitettu, juotiin kahvia ja kerrottiin tarinoita.”

Työyhteisössä tarinoiden kertomisella oli Björnisen mukaan iso merkitys jaksamisen kannalta. ”Jos piti soittaa joku täytebiisi viimeisenä yöllä ennen kuin pääsi kotiin nukkumaan, auttoi ihmisten mielikuvitus ja energia jaksamaan. Minulta kysytään, millaista on soittaa studiossa, kun se on aina yhtä ja samaa. Ei se ole tylsää, koska ne ihmisten tarinat oli aina joka viikko uusia. Sunnuntaina odotin jo maanantaiaamua, että pääsen niiden pöhköjen kanssa vääntämään uusia biisejä ja kuuntelemaan niiden juttuja.”

Eikä tilanne ole muuttunut. Vaikka sessioita on nykyään vähemmän, vanhat kollegat – Suomen Komppi Oy – pitävät yhteyttä keskenään. Se on hyvin aistittavissa TRM-dokumentissa, jossa jutut irtoavat edelleen yhtä helposti kuin komppikin. Soittohommia Björninen tekee toki kaiken aikaa, mutta pääasiassa Kotkassa oman Tuigu-bändin kanssa, josta hän on valtavan innoissaan. Bändille omistautuminen onkin iso osa hänen muusikkoidentiteettiään. Piirpauke, Kassu Halonen Band ja Pekka Pohjola Group ovat aikanaan kaikki olleet rakkaita yhtyeitä Björniselle, osa kehitysprosessia.

Yhteistyö ja sopeutuminen tärkeitä ominaisuuksia

Tuhansien raitojen mies Björninen on diplomaatti, jolla ei ole pahaa sanaa sanottavanaan kenestäkään. Korkeintaan itseriittoiset solistit ovat joskus sapettaneet, mutta sopeutuminen on yksi studiomuusikon tärkeimmistä ominaisuuksista, jos mielii pysyä alalla pitkään.

Björninen on tehnyt kaikkien eturivin kapellimestarien kanssa töitä. Kaksi nousee yli muiden: Veikko Samuli ja Kassu Halonen. Heidän kanssaan työmetodit olivat huippuunsa hioutuneita.

”Studiossa olennaisinta on tempo ja rytmigroove, joka on suhteessa tekstin rytmiikan kanssa. Mutta tärkeää on myös harmonisen sointuilmaston luominen – sitä tunnepuolen tuomista levytyksiin minulta on myös odotettu. Usein tehtiin niin, että kun lauluja myöten kaikki oli äänitetty, sain vapaat kädet soittaa biisiin mitä vain. Kävin hakemassa kahvia ja kuunneltiin biisi. Usein soolot tuli silloin. Kokeilin eri asioita biisin fiiliksen mukaan, tuottaja käytti mitä halusi. Se metodi on ollut johtoajatukseni – kitara keskustelee solistin kanssa. Esimerkiksi Kari Tapio pyysi usein sitä minulta”, kertoo Björninen.

Samulin tuotannossa syntyivät tietynlaiseksi tavaramerkiksi tulleet oktaavikitarat, ja diskoaallon mukana särökitara tuli iskelmään, mikä oli tuolloin mullistavaa. Halosen kanssa mentiin rytmi edellä. Rumpali Vesa Aaltosen kompin piiskaama Irwinin jättihitti, Rentun ruusu, oli ”Kassun säveltämä pöhkö molliboogie”, jonka kitaraosuuden vaikeutta Björninen vieläkin siunailee.

Yksi leimallinen Halosen käyttämä komppi rakentui reggae-poljentoon. Näin syntyi yksi suurimmista hiteistä, Kirkan Surun pyyhit silmistäni (säv. Halonen – Kisu Jernström; san. Vexi Salmi). Sen pohjat soitettiin Björnisen ja äänittäjä Jari Laasasen ohjelmoiman gonga-raidan päälle ja otto 2 oli se, joka päätyi levylle. Albumi syntyi niin jäätävällä itsevarmuudella ja tehokkuudella, että kun Björninen olisi halunnut tarkistaa soittamansa biisin komppiraidan, sanoi Halonen, että ”on se hyvä, kuunnellaan sitten radiosta. Seuraava biisi.” Rummuissa näissä sessioissa oli Anssi Nykänen, jonka Björninen nostaa Aaltosen ohella tärkeimmäksi rumpalikseen.

Melodisuus ja tunne ovat olleet Björnisen tavaramerkkejä, mutta kun soittajan pitäisi nimetä jokin omista sooloista, hän menee mietteliääksi. Pari ”kelvollista” tulee mieleen, kunnes ilme kirkastuu. ”Yksi soolo on erityisen mieluisa! Carolan Sydämeeni jäi soimaan blues – se soolo onnistui hyvin. Ensimmäisellä otolla.” Laulajatarlegendan viimeinen levy on jäänyt Björnisen mieleen muutenkin erityisen mieluisena sessiona.