Studioiden konkarit I

Studiossa viulistien rooli oli useimmiten soittaa ne viimeiset raidat ennen solistia. Heikki Hämäläinen on toiminut viulusektioiden äänenjohtajana lukemattomissa studiosessioissa. Samaan aikaan hän istui Helsingin kaupunginorkesterin pultissa kuukausipalkalla.

Heikki Hämäläisen (s. 1947) ensimmäinen studiokeikka oli Aarno Ranisen levytys vuonna 1967. Sen jälkeen töitä riitti melkein puoli vuosisataa aina Haloo Helsinki -hitteihin asti. Hämäläinen onkin 3576:lla raidallaan Suomen toiseksi eniten levyttänyt jousisoittaja. Raitojen määrässä hänet pesee täpärästi (3589 raitaa) vain viulisti Jorma Ylönen, jolta hän peri paikkansa viulusektioiden äänenjohtajana 1980-luvun vaihteessa.

Hämäläinen oli se luottomies, jolle kapellimestarit soittivat, että ”nyt tarvitaan kaksitoista pikkuviulua, kolme selloa ja kaksi alttoviulua.” Yleensä hän käytti samoja ammattilaisia. Viulisti Seppo Rautasuo, sellisti Kari Lindstedt ja alttoviulisti Mauri Pietikäinen olivat ydinkvartetin perusta. ”Olin oppinut Jormalta, että kun tilaa mahdollisimman paljon samoja soittajia, niin selviää puolta nopeammin. Ei tarvinnut opetella miten Sennheiserin luurit laitetaan päähän”, Hämäläinen kertoo.

Äänenjohtajalla oli iso vastuu. Täytyi tietää mitä sovittaja hakee ja neuvotella hänen kanssaan, kunnes kaikki on selvää. Tämän pohjalta äänenjohtaja teki nuotteihin tarvittavat merkinnät, jotta viulistit saatiin soittamaan samalla lailla. ”Missä on legato ja missä soitetaan voimakkaammin. Kun tyyli löytyi, selvittiin ihan laulamalla ja puhumalla”, kertoo Hämäläinen.

Aina ei klasariviulistista noin vain saanut studiomuusikkoa. Ongelmaksi saattoi syntyä erilainen synkooppikäsitys, joka ei pätenyt viihde- tai jazzmusiikissa.

Esko Linnavalli ja kumppanit osasivat aika hyvin merkata aksenttimerkeillä ohjeet; viiva ja piste nuotin päälle niin tiedettiin miten soittaa – klassinen muusikko soittaa sen päinvastoin. Sen vuoksi yritin käyttää sellaisia soittajia, joilla oli kokemusta rytmimusasta.”

Hämäläiselle kokemusta oli kertynyt. ”Tiesin, miten soitetaan kevyttä eli rytmimusiikkia. Olin soittanut Antti Hyvärisen kanssa Kalastajatorpalla ja tehnyt tanssikeikkaa jo Jyväskylässä Ari Oinosen ja Arska (Aarne) Vesterisen kanssa.”

Jazz oli purrut Hämäläiseen jo nuorena, kun hän istui ”Hämiksellä” (Tavastialla) kuuntelemassa Ronnie Kranckin bändiä. ”Minusta se oli hemmetin hienoa.”

Asenneongelma ja musiikkityylien ymmärtäminen

Joskus uusien soittajien ongelma oli kuitenkin vain väärä asenne. ”Ei se soittotaidosta jäänyt kiinni. Joillakin oli sellainen asenne, että ’minä olen nyt tämän soittanut, ja jos ei kelpaa, niin hyvä on.’ Silloin mietin, että otanko tuollaista hankalaa tyyppiä seuraavalla kerralla mukaan. Kaupunginorkesterissa oli myös kollegoita, jotka eivät lähteneet studiosessioihin. Heille se oli halpa-arvoisempaa työtä. Sellainen asenne on onneksi hävinnyt kokonaan.”

Kyse oli myös musiikkityylien sisäistämisen tärkeydestä. Ei riittänyt, että hyväksyi viihteellisemmän musiikin, vaan täytyi myös käsittää, miten sitä soitetaan. ”Onhan se mahdottoman tärkeää. Jos et ole ollenkaan kuunnellut rytmimusaa niin se rupeaa kuulostamaan Beethovenilta.”

Kapellimestaritkin toki neuvoivat. Hämäläinen muistelee, kuinka Jaakko Salo lauloi malliksi. Myös jousien mahdollisuudet tajuttiin paremmin, kun kapujen sukupolvi nuorentui. ”Taisto Wesslin ja kumppanit toivat eri kulttuurin, eikä se ollut enää pelkkää jousimattoa vaan pahempia jakoja. Kun tuli jotain sambaa, me ihmeteltiin, että ’miten tää meneekään?’ Niitä joutui miettimään, välillä jopa harjoittelemaan semmoisia juttuja, joita ei ollut tullut vastaan klassisessa koulutuksessa.”

Samaan sukupolveen kuuluu myös Markku Johansson, jonka kanssa Hämäläisellä syntyi tiivis yhteistyö. ”Markun laput olivat aina virheettömiä.”

Sitä ne eivät joka sessiossa suinkaan olleet, ja Hämäläinen joutui kerran jos toisenkin korjailemaan lappuja etukäteen sessioiden jouduttamiseksi. Toinen viulisteja rassaava ongelma oli vire. Studiossa oleva piano saattoi olla eri vireessä kuin jossain toisessa paikassa tehdyt pohjat. Sitten viulistit koettivat löytää oikean viretason kuuntelemalla. Kaupunginorkesterissa vire oli 443 Hz, joten joka tapauksessa viulujen virettä jouduttiin yleensä laskemaan.

Televisio-ohjelmat olivat iso työllistäjä

Tärkeä osa studiomuusikon hommaa olivat tv-keikat. Ylen keikat tehtiin Ossi Runnen johtamina. Kun Mainostelevisiolla alkoi musiikkitoiminta, tuli Rauno Lehtinen sinne päälliköksi. ”Lehtinen oli itse viulisti ja tykkäsi käyttää jousia hyvin paljon. Esimerkiksi Syksyn sävelessä oli iso orkesteri, jossa soitettiin levytettyjä biisejä.”

Tämä kaikki näkyi jo nuoren soittajan palkkapussissa. Orkesterin kuukausipalkan lisäksi Hämäläinen ansaitsi studiokeikoilla saman verran. ”Jos ei antanut verottajan pidättää tarpeeksi ennakkoon, niin kyllä niitä sitten maksettiin jälkeenpäin. Keikkoja saattoi olla kolme–neljä viikossa. Jopa niin, että oltiin aamulla Finnvoxissa ja tavattiin illalla samalla porukalla Liisankadun hallissa.”

Joskus Hämäläinen soitti studiossa myös mandoliinia. Kitarakin häneltä taittui tarvittaessa. ”Soitin kitaraa riittävän hyvin, koska olin Viktor Klimenkon kasakkabändissä. Siellä oli myös mandoliinia, joka oli minun toinen pääsoittimeni.”

Aikakauden muuttuminen

Raitamaksun tullessa käytännöksi Hämäläinen pyysi nuotit etukäteen. ”Klaarattiin studiossa ne sitten nopeammin. Toisin oli silloin, kun oli vielä tuntimaksuperuste. Istuttiin Alppistudiossa Kulttuuritalolla, katsottiin kelloa ja soitettiin tahallaan väärin, että saatiin vielä yksi kerta. Näin istuttiin vielä kuudeskin tunti. Se oli taloudellinen juttu, jonka tuottajatkin kyllä tajusivat.”

1990-luvulla studiotoiminta alkoi muuttua. Ensimmäiset merkit näkyivät säästötoimenpiteinä.

”Oltiin Martin Brushanen studiossa ja säikähdin, olinko tilannut väärän kokoonpanon, kun paikan päällä oli vain Rautasuo. Wesslin rauhoitteli, että ’ei, nyt kokeillaan semmoista, että ensin soitatte yhdet stemmat tuosta pultista, sitten tuosta.’ Näin mentiin pultti kerrallaan, ja koko ajan oli mikit auki. Siitä tuli isompi soundi, vaikka oli vain kaksi miestä. Se oli säästöjuttu, ei tarvinnut maksaa kuin minimi. Nuotit tulee tutuksi, ja kaksi miestä huhkii neljässä tunnissa kahdeksan biisiä kevyesti menemään. Se oli huono asia, joka tajuttiin vasta myöhemmin. Jos studiossa on 12 eri viulistia, siellä on 12 eri persoonaa. Jokaisella on hiukan oma sävy soittaa, ja siitä tulee se hieno yhteissoittosoundi.”

Yksi erikoisimmista sessioista vuodelta 1980 on noussut ikivihreäksi. ”Mentiin Finnvoxille, jonne Otto Donner oli tilannut kvartettimme paikalle. Katsottiin, että paikat on valmiina, mutta missään ei näkynyt luureja eikä lappuja! Se oli erikoista, kun emme olleet semmoiseen tottuneet. Pian selvisi, että Otto johti meitä livenä. Se oli Daven Pieni ja hento ote. Dave teki vasta meidän jälkeemme omat kitaraosuudet.”

Kun konkarit Rautasuo ja Hämäläinen joskus 2000-luvulla olivat Kari Tapion levytyssessiossa Soundtrackillä, artistilta tuli palautetta. ”Klabbi katsoi meitä ja totesi: ’pojat, kyllä teidät voi vielä tänne äänilevyn soittoon ottaa, mutta ei enää livekeikoille eikä tv-esityksiin.’ Sitten keikoilla olikin neljä ihanaa tyttöä soittamassa meidän levyttämiä juttuja. Me tietysti saimme siitä omat rahamme ja he omansa”, nauraa Hämäläinen.

Työt olivat tuolloin muutenkin vähentyneet, eivätkä työskentelymetodit enää olleet yhtä palkitsevia. ”Digitaalikaudella sovitettiin paljon paikan päällä hetkessä. Ennen vanhaan kapellimestari oli tehnyt tarkasti sovitetut nuotit, niin kuin Markku Johanssonilla aina oli. Hyvin kirjoitettua ja soivasti tehtyä musiikkia oli kiva soittaa”, muistelee Hämäläinen.