Helsinkiläinen Johanna Juhola (s.1978) on parinkymmenen vuoden aikana ehtinyt keikkailla yli 30 maassa. Viime vuosina Juholan eri kokoonpanot ovat saaneet rinnalleen sooloteoksen, joka rakentuu videoprojisointien varaan. Johanna Juhola & Imaginary Friends -konsepti sai alkunsa siitä, kun Johanna Juhola Reaktoria pyydettiin esiintymään tangofestarille Hampuriin vuonna 2012.

”Bändin jäsenet olivat kuitenkin niin kiireisiä, ettei siitä tullut mitään. Ilmoitin festarille, että voin tehdä lyhyen esiintymisen soolona. Vasta tämän lupauksen jälkeen aloin pohtia, miten rakentaisin kiinnostavan sooloesityksen”, Juhola kertoo.

Hampurin keikalle syntyi taustavideo, jossa Juhola soitti yhteen biisiin itse kaikki soittimet ja haitarin soolo-osuudet livenä videon edessä. Myöhemmin idea laajentui koko konsertin mittaiseksi. Sen jälkeen Juhola on keikkaillut kuvitteellisten ystäviensä kanssa ympäri Eurooppaa.

Keikka rakentuu livesoiton ja tallenteiden vuoropuheluille. Esimerkiksi yhdessä biisissä solisteina ovat laulaja Yona ja rap-artisti Tommy Lindgren. Heidän naamansa projisoituvat lavan keskellä soittavan solistin viereen kuin ilmaan leijumaan, aivan kuten Tanhutrauma-sävellyksessä esiintyvät animoidut laulavat kansallispukuiset lapset.

Visuaalisuus inspiroi

Idean Juhola sai tutustuessaan niin sanottuun mustaan teatteriin (engl. black image theatre). Alkusysäys tuli vuonna 2013 Koneen Säätiön residenssissä, jossa Juholan päivät kuluivat YouTubessa erilaisten teatterivideoiden katseluun. Se kaikki yhdistyi hänen päässään uudeksi kokonaisuudeksi. Varsin luovasti käytetty residenssiaika siis.

Heijastekangas on mustaa läpinäkyvää muovia, joka roikkuu katosta J-kirjaimen muotoisena ja siihen voi projisoida myös takaapäin. Vaikutelma on kolmiulotteinen, melkein kuin hologrammissa. ”Valosuunnittelu auttaa illuusion luomisessa. Koska videoita ei näytetä koko ajan, valittiin musta screeni, joka sulautuu mustaan näyttämöön tyhjänä paremmin kuin valkoinen”, selventää Juhola.

Tekniikka on varioitunut moneen. Mummot-biisissä lavalla on monta Juholaa. Yksi numero rakentuu tanssivien ja taputtavien käsien varaan. Käsiakrobatiasta vastaa sirkustaiteilija Sampo Kurppa ja taputuksista rytmitaituri Sara Puljula.

”Sävellän tarinapohjaisesti, ja minua inspiroi visuaalisuus. Olen säveltänyt sirkukseen, teatteriin ja nykytanssiin, jossa joutuu koko ajan seuraamaan liikettä. Näyttämön tapahtumat saivat minut aikoinaan laajentamaan säveltämistäni kansanmusiikin perinteisten rytmityyppien ulkopuolelle. Haen aktiivisesti visuaalisia inspiraatioita”, kertoo Juhola.

Inspiraatioita ovat antaneet keittiökoneet, liikennevalot ja metro sekä ukkosen ja kirkonkellojen äänet. Yksi biisi alkaa sateen ropinasta luodulla rytmipohjalla, jossa on haitarin rubato-osuus. Sen jälkeen miksaaja Teemu Korpipää tietää merkistä siirtyä rytmiseen video-osuuteen. Muuten askelmerkeistä ei lipsuta. Konseptia voikin verrata teatteriesitykseen, joka elää joka kerta, mutta etenee silti tiettyjen ”vuorosanojen” mukaan.

Omat teknikot mukana

Vuosittain Juhola tekee keskimäärin reilut 60 keikkaa. Sooloesityksiä niistä on vähän alle puolet. Leipä tulee monista puroista, mutta Juhola on huomannut, kuinka monessa mielessä sooloprojekti on paljon joustavampi.

”Tasa-arvoisen bändin jäsenten kesken voi joskus olla haasteellista jakaa musiikillisen työn ulkopuolisia käytännön töitä, jotka eivät ole kenenkään lempihommia tai osaamisen ydin-aluetta. Päätösten teko on isommalla joukolla hitaampaa. Luova tekeminen tasa-arvoisessa bändissä on kyllä todella inspiroivaa ja saan muilta muusikoilta energiaa. Minulla on Imaginary Friendsin lisäksi myös omat bändini Johanna Juhola Trio ja Johanna Juhola Reaktori. Nämä kaikki soittavat säveltämääni musiikkia, ja teen yksin suunnittelutyön ja liidaan toimintaa. Sooloprojektissa pidän kuitenkin erityisesti siitä, että voin tehdä suunnitelmia ja tarttua ideoihin ja tilaisuuksiin nopeasti ja ketterästi.”

Juhola ei kuitenkaan lähde soolokeikoillekaan koskaan yksin. Valot ovat tärkeä osa tätä esitystä, niinpä valosuunnittelija Valo Virtanen huolehtii keikoillakin pimeän ja valon oikeasta suhteesta. Teemu Korpipää ”soittaa” muuta orkesteria ja hoitaa kahta videoprojektoria. Korpipää musisoi myös Juholan triossa, joten hän on tuttu työkaveri jo ennestään. Keikalla Juhola tunteekin ”näkymättömien säikeiden” yhdistävän hänet teknikkojen kanssa. Koko ensemble on vastuussa keikasta, vaikka yleisö näkee sooloartistin.

Juhola arvostaa tiimityöskentelyä monella tapaa. Keikoilla on kolme ihmistä roudaamassa, ja lentokoneella kuljettaessa projektorit ja lavasteet kulkevat lisämatkatavarana, kun matkustajia on kolme.

”Kaikki roudaavat ja rakentavat. Esimerkiksi kouluissa pystytys tehdään usein tiukalla aikataululla. Konserttisaleissa aikaa on yleensä koko päivä, joten silloin teknikot hoitavat rakentamisen keikkapaikkojen teknikoiden kanssa. Onneksi! – Ja se on tosi luksusta. Olen ainoa esiintyjä, ja minun täytyy aina olla se, joka tervehtii keikkapaikkojen uudet ihmiset ja toimii ryhmämme keulakuvana. Ei oikein ole mahdollisuutta olla väsynyt tai vetäytyvä.”

Omien teknikkojen kanssa kiertäminen onkin Juholalle ainoa vaihtoehto. Se vapauttaa artistin myös tekniikka-asioista keskittymään muiden asioiden hoitamiseen. Niitä myös riittää.

Tuottaja kantaa vastuun

”Tuottajana ja solistina kannan vastuuta vähän kaikesta, ja se tuntuu usein raskaalta. Jos tulee jotain ongelmia, minun vastuullani on ratkaista ne. En voi toimia pelkästään solistina. Omaehtoisen taiteen tekemisen hinta tuntuu itselleni olevan juuri tämä: joskus liiankin isolta tuntuva vastuu ja sen aiheuttama stressi”, Juhola pohtii.

Pandemia-aikana keikat siirtyvät tulevaan tai striimikeikoiksi, jos ei niitä peruta kokonaan. Tuotannollinen vastuu on aina johtajalla, ja vastuuseen kuuluu myös huoli teknisen henkilökunnan toimeentulosta.

”Olen pohtinut, olisinko vastuussa ryhmämme palkoista, jos joku meistä sairastuisi kiertueella ja loppukiertueen keikat peruuntuisivat kaikilta, ja millä rahoilla ne maksaisin? Tiedän, etteivät ryhmän jäsenet tällaista minulta edellyttäisi, mutta se ei poista tunnetta vastuusta. Joskus palkkarahat ovatkin tilaajalta jääneet saamatta, ja olen maksanut ryhmän jäsenille omista rahoistani, vaikkei tämä perustu mihinkään sopimuksiin. Huolehdin paljon siitä, ovatko ryhmäni jäsenet tyytyväisiä.”

Juholasta huokuu kuitenkin suuri ylpeys yhteisestä tuotteesta. Hän ideoi ja visioi, mutta tukena häärii useampi ammattilainen. Videoiden valmistaminen on vaatinut 23-henkisen työryhmän. Tärkeimpinä mainittakoon ohjaaja Elina Lajunen ja kuvaamisesta päävastuussa ollut Jukka Mantere. Eivätkä hienot videot olisi valmistuneet ilman merkittäviä apurahoja, joilla tosin on lukuisten kiertueiden myötä ollut iso työllistävä vaikutus.

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2022.