Olutravintolan nurkassa on trubaduuri. Hyvin istuvaan pikkutakkiin pukeutunut kiharatukkainen mies soittaa vihreällä Stratocasterillaan Dire Straits -klassikkoa Sultans of Swing. Soolo taittuu yksi yhteen Mark Knopflerin originaalin kanssa. Muusikko on Juho ”Kihara” Pitkänen (s. 1986), monissa liemissä keitetty ammattilainen.

”Ilmoitan tilaajalle, että soitan enimmäkseen vanhaa englanninkielistä musiikkia, en finnhitsejä”, sanoo Pitkänen, joka on tullut tunnetuksi myös Hurriganes-kitaristina. Enimmäkseen keikkoja on kuitenkin soolona. Pitkänen poikkeaa monista trubaduureista siinä, että hän vetää aina ilman lappuja ulkomuistista. Se on hänelle ammattitaito kysymys. ”Olin muutama vuosi sitten Porvoossa terassikeikalla. Kun rupesin soittamaan, huomasin, että biisilista jäi autoon. Kerroin tästä yleisölle ja kysyin, mitä he haluavat kuulla. Pian he jo toivoivat omia suosikkejaan. Huomasin, että ihmisiin teki vaikutuksen tämä spontaanius. He kokivat, että olin siellä nimenomaan heitä viihdyttämässä.”

Sen jälkeen Pitkänen ei ole biisilistaa käyttänyt. Hän toteuttaa myös biisitoiveita, joita ei ole koskaan soittanut. ”Nautin siitä, että ne keikat pysyvät mielenkiintoisina itselleni. Muistan hyvin sanoja, mikä on vahvuuteni. Yleensä trubaduureilla on padi tai kansio edessä. Ei kai ole niin vaikeaa harjoitella kahden setin repertoaaria ulkoa? Silloin on paljon paremmin siinä hetkessä ja yleisö aistii sen.”

Hendrix-kloonista omilleen

Mutta vielä seitsemän vuotta sitten Pitkänen oli ”vain” kitaristi, jolta moinen ei olisi taittunut – kunnes sattuma puuttui peliin. Vuonna 2011 Pop & Jazz Konservatoriosta valmistunut Pitkänen tiedettiin taitavana Jimi Hendrix -tulkitsijana. Hendrix-viitta harteillaan hän saikin hyvin nostetta, mutta pidemmän päälle siitä tuli myös rasite, josta täytyi pyristellä eroon.

Kohtalo puuttui peliin, ja tuli houkutteleva keikkapyyntö: eräs pubi tarvitsi trubaduuria. Siitä tuli muusikolle kauhea kokemus: yleisö halusi vain karaokea, ei livemusaa. ”Koin itseni niin huonoksi ja sain kammon koko hommaa kohtaan.” Yhtäkkiä pitikin laulaa ja viihdyttää, olla yksin vastuussa kaikesta. Trubaduuri on leijonien armoilla, yksin areenalla, aseenaan vain laulut ja omat jutut. Aina se ei riitä.

Rockkitaristi otti härkää sarvista ja päätti ottaa laulajan roolin haltuun. Ensimmäiseksi hän osti hyvän PA:n, jonka kautta laulaminen oli helppoa. Sitten hän räätälöi ohjelmiston itsensä näköiseksi. ”Näin kerran keikalla trubaduurin, joka veti taas ne kaikkien esittämät tutut biisit. En halunnut tehdä samaa, vaan olla kunnianhimoisempi. Erityisesti halusin hyödyntää sitä, minkä osasin parhaiten, eli soittaa sähkökitaraa.”

Pitkänen päätti laulaa englanniksi omia suosikkejaan ja keskittyi opettelemaan kappaleet sooloineen päivineen pieteetillä. Näin syntyi yhden miehen bändi, jonka työskentely poikkeaa huomattavasti lauluvetoisesta jukebox-trubaduurista. Pitkänen välttääkin trubaduuri-sanan käyttöä ja puhuu aina soolokeikasta.

Nyt hän on satojen keikkojen rutinoima esiintyjä, joka nauttii soolokeikoistaan. Tietysti oman Kihara-materiaalin soitto trion kanssa on kaikkein parasta. Soolokeikat olivat lähtölaukaus pitkään kyteneelle ajatukselle säveltää omaa materiaalia. Samalla vahvistui oma identiteetti laulajana. Parhaillaan Pitkänen äänittää toista Kihara-albumia.

Erityisesti koronan myötä Hurriganes- ja muita bändikeikkoja oli harvakseltaan, joten varsinainen leipä on tullut soolokeikoista. Varsinkin rahakkaat yksityiskeikat pelastivat Pitkäsen vaikealta ajanjaksolta.

Elämän vaikein keikka

Onneksi Pitkäsen elämässä on myös muuta kuin soittaminen. Porvoossa kasvanut muusikko on isänsä kasvattamana liikkunut lapsesta asti paljon luonnossa. Oikeastaan hän on Lapin-hullu, joka menee aina tilaisuuden tullen pohjoisen erämaihin. ”Kouluikäisestä asti olen viettänyt perheeni kanssa kesiä Ruotsin puolella pienessä Idivuoman kylässä.” Siihen liittyy tarina siitä ”elämän vaikeimmasta keikasta”.

Idivuomassa Pitkänen sai tutustua todelliseen Lapin-ukkoon, saamelaiseen Nisseen. ”Tunturissa syntynyt, mystinen ukko ja aito lapinmies, täysin uniikki persoona”, kuvailee Pitkänen. ”Olemme käyneet hänen mökillään kalastamassa, ja mökin ympäristön joet ovat vuosikymmenien aikana tulleet minulle tutuiksi ja rakkaiksi – erityisesti pieni Myllyjoki, Nissen suosikkijoki. Tein siitä levylleni kappaleen The River’s Song.”

Syksyllä tuli se puhelu, jota Pitkänen oli aina pelännyt. Nisse oli kuollut nopeasti edenneen syövän murtamana. Hänen tyttärensä pyysi Pitkästä arkunkantajaksi. Vaikeampi oli pyyntö laulaa hautajaisissa. ”Nisse oli minulle kuin isoisä. Yhtaikaa erikoinen, mutta kuitenkin läheinen. Laulaminen hänen arkullaan tuntui todella ahdistavalta asialta.”

Tyttären toiveena oli kaksi kappaletta: Mun sydämeni tänne jää sekä The River’s Song. ”Puhelun jälkeen sain hysteerisen itkukohtauksen. Nissen kuolema konkretisoitui, ja jouduin vaikean valinnan eteen. Ammatissani työn ja tunteiden erottaminen ei ole helppoa, monesti täysin mahdotonta. Pahin esiintymiseen liittyvä pelkoni oli ollut ’joutua’ laulamaan oma kappaleeni jonkun läheisen siunaustilaisuudessa. Olen kerran soittanut hyvän ystäväni arkun vierellä kitaralla Albatrossin, mutta laulaminen on eri juttu.”

Pitkäsen mielessä pyörivät sekavat ajatukset: kuinka selättää tunteet ja hoitaa homma kunnialla? Hän päätti suhtautua asiaan kunniatehtävänä ja hoitaa homman. ”Kävin tilanteen läpi mielessäni useaan kertaan. Treenasin kappaleita ja annoin itseni tunteilla, jotta siunaustilaisuudessa sujuisi. Yritin keksiä metodeja, joilla kovettaisin itseni, enkä ala itkeä kesken esityksen.”

Hautajaispäivänä Pitkänen valmistautui huolellisesti. Ensimmäinen kappale sujui hyvin, sitten pappi alkoi puhua Nissen elämästä tuntureilla, rakkaasta mökistä ja joista. ”Silloin tunteet ottivat minussa vallan ja paniikki kasvoi sisälläni. Sydän rinnassa pamppaillen tartuin kitaraan ja aloin soittaa. Ääneni särkyi heti ensimmäisissä sanoissa. Tokan säkeistön rämmin puoleenväliin itkusta kangerrellen, sitten laitoin kitaran telineeseen ja kävelin penkille. Olin pettynyt ja häpesin epäonnistumistani. Ammatti-minä kiehui raivosta: miksi suostuin tähän?”

Nyt jälkeenpäin Pitkänen pohtii vaatimuksiaan, jatkuvaa täydellisyydentavoittelua. Olisiko tehtävästä voinut suoriutua ilman kyyneleitä? Toisaalta taiteilijaksihan päädytään nimenomaan herkkyyden vuoksi. Pitkänenkin osaa jo olla armollisempi itseään kohtaan, vaikka ei enää aiokaan laulaa hautajaisissa.

”Olen aina ollut herkkä ja liikutun helposti musiikista. En haluaisikaan olla tunteeton suorittaja, joka hoitaa tällaisen keikan eleettä. En myöskään ollut siellä töissä, vaan tekemässä viimeisen palveluksen Nisselle. Se, jos mikä saa mennä tunteisiin.”

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2021.