Maija Kauhanen (s. 1986) julkaisi debyyttisoolonsa Raivopyörän vuonna 2017. Se oli arvostelumenestys ja Etno-Emma -palkinnon voittanut albumi, joka aukaisi ovet ulkomaille. Niinpä Kauhanen kiersikin vuonna 2018 kanteleensa kanssa ympäri maailmaa noin 150 matkapäivän vuosivauhtia. Soolokeikkoja oli 77 ja bändimuusikkona 35. Yksin kiertämisen spontaanius oli kuitenkin palkitsevinta. ”On siistiä hallita kaikki itse. Nautin siitä”, Kauhanen sanoo.

Matkustaessa varsinainen keikka on vain pieni osa päivästä. Niinpä Kauhanen haluaa estradille hypätessään tehdä keikasta unohtumattoman itselleenkin. ”Mitä järkeä on mennä maailman toiselle puolen soittamaan, jos siitä keikasta ei saa itse kiksejä.”

Aina se ei ole helppoa. Joskus monitorissa on kurja soundi tai puolet mikeistä on kiinni. Joskus kieli on katkennut ekassa biisissä tai tuuletin on puhaltanut suoraan head set -mikkiin. ”Jos hyttynen pyörii ympärillä tai joku ihminen höpöttää kalja kädessä minun edessäni, täytyy silti keskittyä musaan. Yksin se vaatii enemmän, ei voi olla epävarma. Ja jos keikasta jää itselle tyhjä olo, se harmittaa.”

Yhden minuutin sääntö

Ja kaikenlaista Kauhaselle onkin sattunut. Yhdellä bäkkärillä kello oli jäljessä, kun puolipukeista Kauhasta jo kuulutettiin lavalle. ”Sitten heitetään ison yleisön eteen ja saman tien pitäisi lähteä, vaikka kädet tärisee ja vituttaa”, Kauhanen manaa.

Hän on kuitenkin kehittänyt itseään selviytymään tilanteesta kuin tilanteesta ja fokusoimaan heti keikan alussa tiukasti musiikkiin. ”Minulla on sääntö, että minuutin sisällä pitäisi päästä kiinni musaan ja keskittyä siihen, vaikka tilanne olisi mikä.”

Ongelmia voi tuottaa hälyinen paikka, vaikka usein Kauhasen keikkapaikat ovatkin konserttisaleissa. Siellä istutaan ja kuunnellaan. Joskus ennen keikkaa voi tapahtua jotain ikävää, joka vie fiilikset. Keikan täytyy kuitenkin lähteä heti, yleisö ei vastoinkäymisistä tiedä. Yksin keikkaillessa ei voi hakea voimaa ja energiaa muilta. Siksi Kauhanen onkin harjoitellut paljon omaa läsnäoloaan. Siihen hänellä on eri tekniikoita. ”Yleensä aloitan biisin jollain improvisaatiolla. Saatan päättää, että aloitan joka soittofraasin napakasti tai keskityn erityisesti tekstin fraseeraukseen. Näin saan fokuksen musiikkiin. Bändeissä ei aina haittaa, vaikka olisi huono monitorisoundi, mutta yksin se voi harmittaa paljon enemmän, kun ei saa kenestäkään muusta mitään tukea”, pohtii Kauhanen.

Astuminen eturiviin oli vaativaa

Tarina Kauhasen soitinvalinnasta on erikoinen. Järvenpään musiikkiopistossa kannelta suositeltiin pikku Maijalle siksi, että hän oli menettänyt yksivuotiaana vasemman pikkusormensa – kanteleessa sitä ei välttämättä tarvittu. ”Onneksi opistossa oli korkealaatuinen opetus”, muistelee Kauhanen ensiaskeliaan.

Kansanmuusikkouden myötä luontevaksi tuli improvisoiminen ja laulaminen, jotka ovat molemmat olleet elimellinen osa Kauhasen tekemistä. Maisterin tutkinnossaan Sibelius-Akatemiassa hän keskittyi esiintymisen läsnäoloon. Sitä hän tutki videoimalla omia esityksiään. Jos katse näytti utuiselta tai intensiteetti puuttui, hän teki sille jotain.

Astuminen rivisoittajasta laulusolistin tontille oli iso askel. Elektropoppia soittavan Malmön laulusolistina Kauhanen joutui seisomaan istumisen sijaan, ilman soittimen tuomaa turvaa. ”Jouduin hyppimään takahuoneessa, kun minua jännitti niin paljon”, hän kertoo.

Nykyäänhän Kauhanen on kouliintunut esiintyjä, josta huokuu itsevarmuus. Lavalla hän on kaikkea muuta kuin stereotypia eteerisestä Suomi-neidosta. Musiikissa on dynamiikkaa ja energiaa. Bassorumpua polkeva Kauhanen laulaa voimalla, joka menee ihon alle, vaikkei sanoista välttämättä mitään ymmärtäisikään. Ja on siellä sitä eteerisyyttäkin, kun kantele saa tilaa. Ja jos kuulija sulkee silmät, voi kuulla koko bändin, sillä bassokulutkin tulevat mikitetyn kanteleen bassokielistä.

Kauhanen kertoo haastavansa itsensä improvisoimalla paljon joka keikalla. ”Kun muuntelen niitä biisejä, se pitää minut hereillä. Saan annettua yleisölle kaikkeni. Teen itselleni myös tehtäviä: otan uusia jalkarytmejä tai vaikka uuden pellin keikalle. Saatan päättää, että tällä keikalla improvisoin sanoja tai muuntelen melodioita. Se kaikki pitää fokuksen musiikissa.”

Improvisoinnin myötä yksi kappale voi kestää keikalla kymmenenkin minuuttia. ”Minulla on kello lavalla ja jos huomaan, että minulla on kolme minsaa aikaa, se kappale kestää sitten sen.”

Yksi Kauhasen metodeista on soittaa keikoilla kehittelyssä olevia aihioita. Hän keksii aihiolle nimen, ja yleisö saa kuulla improvisaation. Keikat hän tallentaa. Suurin ongelma onkin päättää, milloin biisi on valmis.

Viime talven Kauhanen on valmistellut toista levyään. Tosin luovuus meinasi katketa koronan myötä. Kun keikat peruuntuivat, tuli tilalle lamauttava apatia. Ystävien kanssa sovittu puhelinrinki pakotti heräämään aamuisin, mutta musiikkiin ei virtaa enää riittänyt. ”Olin kuusi viikkoa soittamatta, ja sen jälkeen tuli hirveät rakot sormiin. Huomasin, että on pakko soittaa enemmän.”

Siitä alkoi aktiivinen harjoittelu. Kauhanen osti kirppiksiltä emalisia kulhoja ja pottia, metallisia muffinssivuokia, kakkuvuokia, tarjottimia ja hopealautasia. Näillä soittimillaan hän on leikkinyt ja tehnyt biisejä. Tärkeä askel oli Kallion yksiöstä luopuminen ja muutto Nuuksioon kommuuniin. Siellä on oma työhuone ja seuraa. ”Sosiaalinen piiri on tärkeä, ja tarvitsen porukoita ympärilleni”, sanoo Kauhanen, joka on talven aikana löytänyt luomisvireensä.

Suomi-eksotiikkaa Aasiassa

Kauhanen pohtiikin tätä paradoksia. Hän on kiertänyt maailmaa yksin ja hörppinyt kahviaan milloin viiden tähden hotellin loungessa, milloin pikku katukahvilassa, silti koskaan tuntematta itseään yksinäiseksi. Koronan aiheuttamassa tyhjiössä yksinäisyys kuitenkin iski. ”Keikkojen jälkeen istun usein iltaa keikkajärjestäjien tai aivan tuntemattomien ihmisten kanssa. Pidän siitä”, sanoo Kauhanen, joka odottaa jo keikkailun alkamista.

Kauhasen keikkapaikat vaihtelevat kotikonserteista klubeihin, konserttisaleista ulkoilmafestareihin. ”Monitaidefestivaalit kiinnostaisivat minua jatkossa. Minun musa ei kuitenkaan ole perinteistä kansanmusiikkia.”

Suomi-eksotiikka kiinnostaa ulkomailla oli hän sitten Kolumbiassa, Kanadassa tai Kiinassa. Yleisö tulee juttelemaan ja näyttämään kuvia kanteleistaan tai niiden sukuisista soittimista. ”Kerron yleensä kanteleesta, koska se kiinnostaa. Keikan jälkeen yleisö saa tulla kokeilemaan kannelta ja ottamaan kuvia. Kiinassa kukaan ei ostanut levyä, mutta koko konserttisalillisen käsiohjelmat piti nimmaroida. Samoin Japanissa paikallisen kanteleseuran kaikki soitinkotelot.”

Kiinnostusta herättää myös oikean käden puutikku, jolla Kauhasen käyttämää Saarijärven kanteletta perinteisesti soitetaan. Kauhanen käyttää appelsiinipuusta tehtyä manikyyritikkua.

Hätävarasuklaa

Maija Kauhasta yhdistää tässä sarjassa edellisenä olleen Antti Paalasen kanssa sama ääniteknikko, Samuli Volanto. ”Kun on istunut samoissa matkavälineissä päivästä toiseen, siinä tulee juteltua paljon. Olen ystävystynyt Samulin kanssa”, kertoo Kauhanen ja ylistää myös toista luottoääniteknikkoaan Pauliina Saarmania.

”Tulen kaikkien kanssa toimeen. On kuitenkin eri asia olla kiertueella. Mitä haluaa tehdä vapaa-aikana ja miten huumori menee yhteen, millainen tempo on… On tosi paljon asioita, joiden pitää natsata”, Kauhanen pohtii.

Stressinsietokyky on myös tärkeä ominaisuus. Jos lennot perutaan tai keikka on myöhässä, on merkityksellistä miten siihen reagoi. Stressi on tarttuvaa. ”Koko ajan käy jotain, mutta siihen ei saada jäädä kiinni. Olen käytännönläheinen ja pyrin ratkomaan ongelmat. Jos tulee lentolakko, täytyy vain järjestää asiat. Tosin suurempi murhe voi tulla siitä, jos oma lempikaulaliina häviää tai korvis on tippunut”, Kauhanen sanoo, ja kertoo vielä yhden niksinsä.

”Minulla on hätävarasuklaa laukussa. Jos tulee tiukka paikka, syön sen ensiksi. Sitten mietin mitä tehdä.”

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2021.