Tuija Rantalainen (s. 1971) koki ahaa-elämyksen vuosituhannen vaihteessa. Vastavalmistunut diplomipianisti oli Kansallisoopperassa – ensimmäisessä ja ainoassa virassaan – baletin harjoituspianistina. Työ ei maittanut, kun säestyshommien sijaan mielessä kangastelivat omat laulut ja keikkailu laulajana.
”Se oli kulminaatiopiste. Tämä tie on nyt katsottu”, muistelee Rantalainen oivallustaan. Siitä alkoi määrätietoinen matka laulaja–lauluntekijäksi. Rantalainen hakeutui Ikaalisten yksivuotiseen lauluntekijävalmennukseen, jossa hän tutustui Heikki Saloon. Salo rohkaisi tekemään omia biisejä.
”Heikillä on ollut valtava merkitys ammatillisiin käännöksiini. En olisi alkanut kirjoittaa omia tekstejä, jos ei Heikki olisi patistanut. Sitä ennen en ollut tehnyt yhtään sanoitusta”, Rantalainen kertoo. Myöhemmin he ovat paitsi keikkailleet myös vetäneet lauluntekijäkoulutuksia yhdessä.
Ensimmäisen soololevynsä, Tarinan tyttö, Rantalainen sai valmiiksi vuonna 2007. Sen jälkeen keikkaa on ollut yli sadan vuosivauhtia. Rantalainen viihtyy parhaiten lavalla yksin, tarinoita kertoen. ”Yleensä siellä on hirveä lousku akustinen piano ja minä yksin laulamassa”, hän nauraa.
Laulukeikkaa Rantalainen oli kyllä tehnyt aiemminkin, ensimmäisen jo 4-vuotiaana – biisinä Laps olen Karjalan. Säännöllinen keikkailu alkoi 14-vuotiaana. Väliin meinasi kuitenkin tunkea pianistin ura. Musikaalinen tyttö laitettiin pianotunneille. Onneksi muutaman tuhannen asukkaan Ruokolahdella oli Imatran musiikkiopiston sivupiste.
Tuon eteläkarjalaisuuden kyllä huomaa helposti. Nauru kimpoaa usein lauseen jatkoksi ja Rantalaisesta huokuu muutenkin jotain ajatonta karjalaista laulajaa. Piano-opinnot jatkuivat Jyväskylän konservatoriossa, ja Rantalaisen 90-luku meni pianon ääressä. Lauluntekijyys sai uinua vielä tovin.
”Välillä tuntuu, että olisin voinut alkaa tehdä omia lauluja aiemmin. Mutta hukkaan se aika ei mennyt, sillä kaikki tekemiseni perustuu koulutukseen. Tiedän, että hallitsen pianon läpikotaisin. Saan keskittyä vain lauluun ja kontaktiin yleisön kanssa. Olen luonut aika omaperäisen vapaasäestystekniikan, joka on enemmän orkestraalista soittamista kuin vain komppaamista.”
Kun on itse oma orkesterinsa, voi myös improvisoida vapaasti. ”Olen vapaa kun olen yksin, enkä ole jumissa missään tietyissä sovituksissa. Voin lennosta muuttaa tempoa, sävellajia, settilistoista puhumattakaan”, hän sanoo.
Kupletin juoni ja tarinallisuus
Kun sanotaan sana trubaduuri, tulee monille mieleen mies ja kitara pubin nurkassa. Sitä se usein onkin, mutta onko trubaduuri sanana latautunut niin vahvoilla konnotaatioilla, että keskiolut alkaa heti tuoksua? Rantalainen kutsuu itseään mieluummin laulaja-lauluntekijäksi jo siksikin, että valtaosa hänen setistään on omia lauluja. Eikä Rantalainen ole halunnut lähteäkään trubaduurien areenoille keskiyön kaljapubeihin. ”Kunnioitan valtavasti trubaduureja, jotka pystyvät viihdyttämään myös pubikansaa.”
Rantalaisen keikat ajoittuvat alkuiltaan, ja silloin yleisö kuuntelee. Vuorovaikutus onkin kaiken lähtökohta. ”Parhaimmillaan se toimii ja huomaan ihmisten reagoivan. He nauravat jutuille tai pyyhkivät silmäkulmiaan. Pahimmillaan se on sitä, että taistelen ihmismuuria vastaan. Kauhutilanne on se, että joudun hälisevän yleisön eteen – eiväthän ne jaksa keskittyä. Esitän pääsääntöisesti semmoisia biisejä, jotka vaativat hirveästi keskittymistä, muuten siitä ei saa mitään irti. Paras juttu on se, että olen yksin ja saan yleisön kuuntelemaan ja olemaan samassa tilassa kanssani. Jos se ei toimi, se on ihan hirveää. Olen todella yksin siellä lavalla”, Rantalainen toteaa.
Vuosien kokemuksella Rantalaiselle on kehittynyt omat niksinsä yleisön ottamiseen. ”Settilistassa täytyy olla enimmäkseen nopeita ja näppäriä huumoripitoisia biisejä. En voi vetää pelkkää herkkää chanson-balladia. Kaksi kolmasosaa biiseistä pitää huvittaa tai haastaa älyllisesti yleisöä.”
Eikä Rantalainen edes kirjoita parisuhdelauluja tai fiilistelyä. Kun kuuntelee vaikkapa Leipäjonojenkkaa, se on puhdasta kuplettiperinnettä. ”Sitä olen mielelläni. Isoimmat musiikilliset vaikutteeni tulevat chansonista ja kupleteista. Tämmöiset suuret nimet kuin Jacques Brel, Vysotski… niissä biiseissä on tarinoita. Koen myös velvollisuudekseni kirjoittaa yhteiskunnallisia biisejä.”
Teatteriravintoloiden vanhat pianot
Rantalainen ajattelee jo kirjoitusvaiheessa biisin toimivuutta keikalla. ”Sen täytyy toimia niin, että istun yksin teatterin tai ravintolan nurkassa pianon kanssa.” Teatteriravintolat ovatkin otollisimpia ympäristöjä hänen tyylilleen. Yksi Rantalaisen lempikeikkapaikoista on KOM-teatteri. Se näkyy ikkunasta nytkin, kun istumme kadun toisella puolen Sea Horsessa eli taiteilijaravintola Sikalassa.
Teatteriklubeilta ja kulttuurikeskuksista onkin löytynyt se uskollisin yleisö. ”KOM ja Kapsäkki, Tampereen TTT-klubi – kyllä teatteriravintolat ympäri maata ovat parhaimpia paikkoja minulle. Sävellän myös teatteriin ja minun soolomatskuni on tarinallista”, hän sanoo.
Tosin nyt ei teatterikeikkoja ole ollut kohta puoleen vuoteen. Outo toimettomuus on sosiaaliselle luonteelle vaikeaa. Seuraava sovittu keikka – jos se toteutuu – on huhtikuussa. Sentään jotain muusikonhommaa Rantalainen on kuitenkin päässyt tekemään. ”Olen ollut soittamassa Savoyssa pianomusiikkia, klassistakin. Mielelläni teen sitäkin”, Rantalainen sanoo.
”Tein paljon laivakeikkoja varsinkin silloin kun Viking Grace alkoi seilata vuonna 2012. Olin kymmenisen viikkoa siellä soittamassa samppanjabaarissa viihdemusaa ja jazz-standardeja”, Rantalainen kertoo.
Lastenmusaa Veikko-koiran kanssa
Yksin keikkailu on myös taloudellinen kysymys. Muutaman keikan bändikiertue on vielä mahdollinen levynjulkaisun yhteydessä MESin kiertuetuen avulla, muuten se ei kannata. ”Kyllä minulla töitä ja keikkoja on silti riittänyt – siitäkin huolimatta etten ole tv:stä tuttu. Onneksi Ylen radiot ovat säännöllisesti nostaneet muutaman biisini soittoon.”
Rantalaisen viimeisin levy, Ruokolahden leijona, julkaistiin tammikuussa 2020. Eikä Rantalainen oikeastaan haikailekaan bändiympäristöön, vaikka keikkaileekin välillä triona Heikki Salon ja Janne Louhivuoren kanssa. Silloinkin osa setistä on soolona.
”Minulla ei ole minkäänlaista bändihistoriaa edes nuoruudesta. Niillä harvoilla keikoilla kun bändi on mukana, täytyy yhtäkkiä jämptimmin pysyä sovituksissa ja tempoissa. Ei saa improilla kesken keikan. Yksin keikkaillessani saatan kesken biisin kertoakin jonkun jutun. Jos vuosikausia soittaisi samassa bändissä, ehkä se bändikin tottuisi tapaani tehdä”, nauraa Rantalainen. Ja joskus vähemmän on enemmän. Tarinatkin pääsevät oikeuksiinsa, kun sovitus on riisuttu.
Merkittävä osa Rantalaisen repertoaaria on lastenmusiikki. Levyjä on ilmestynyt jo kaksi, joista viimeisin oli Emma-ehdokkaana vuonna 2015. Vientiä onkin riittänyt, parhaimmillaan sata keikkaa vuosittain. Mukana esityksissä on myös Vahtikoira Veikko, Rantalaisen aviomies Veini Nupponen. Hän näyttelee ja laulaakin jotain, mutta pääasiassa Veikko-koira hauskuuttaa lapsia. Eli tavallaan Rantalainen on niilläkin keikoilla yhden naisen bändi.
Omilla keikkareissuillaan Rantalainen on kuitenkin täysin yksin. Se voi olla joskus vaikeaakin. ”Se kaikki mukava pöhinä, mikä liittyy keikkaan ja keikan jälkeen, puuttuu kun on yksin. Siellä bäkkärillä todella olen yksin. Aika usein tulee myös alemmuuskompleksi, että en voi mennä yleisön eteen. Onko minulla mitään annettavaa? Toisaalta se on myös hyvin palkitsevaa, kun keikka onnistuu”, pohtii Rantalainen.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2021.