Soittimista lentokoneisiin – ja takaisin

Helmikuussa 1934 presidentti Roosevelt irtisanoi yksipuolisesti kaikki lentopostin jakeluun liittyvät sopimukset niistä paljastuneitten hämäryyksien takia ja määräsi ilmavoimat kuljettamaan lentopostia kaupallisten toimijoitten sijaan. Seuraukset tunnetaan Yhdysvaltojen historiassa nimellä Air Mail Scandal: seuraavien 78 päivän aikana lentopostia kuljettaneille sotilaskoneille sattui 66 onnettomuutta, joissa kuoli kaikkiaan 13 ihmistä. ”Jos ilmavoimat ei selviydy postin kuljettamisesta, mitä tapahtuu, kun kyydissä on pommeja”, sanoitti edustajainhuoneen puhemies kysymyksen, jota moni pohti. Ratkaisu sotilaslentäjien puutteellisen koulutuksen korjaamiseksi löytyi yllättävältä taholta: erään soitinrakentajan viitisen vuotta aiemmin tekemästä keksinnöstä.

Edwin A. Link jätti teknillisen alan opinnot sikseen vuonna 1922. Hän oli tuolloin 18-vuotias ja haaveili urasta hurjapäisiä temppuja tekevänä taitolentäjänä. Unelman toteuttaminen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ilmaista: niin lento-opinnot kuin oma lentokonekin vaativat huomattavan määrän rahaa. Niinpä nuorukaisen oli mentävä ensin tienaamaan. Työpaikka löytyi onneksi helposti hänen isänsä omistamasta firmasta nimeltä The Link Piano and Organ Company.

Isän firma rakensi ja korjasi automaattipianoja ja -urkuja, joista erityisesti automaattipianot (eli pianolat) olivat 1910- ja 1920-luvuilla todellinen menestystuote. Kolikoilla toimivia automaattisoittimia ostivat niin baarit kuin nuorison tuolloin suosimat jäätelökioskitkin. Automaattisilla soittimilla oli merkittävä roolinsa myös elokuvateattereissa, joista monissa mykkäelokuvia eivät enää säestäneet oikeat soittajat, vaan heidät oli korvattu itsestään soittavalla soittimella. The Link Piano and Organ Company oli itse asiassa teatterialalla uranuurtaja, sillä se loi soittimeensa mekanismin, jolla koneen soittamaa musiikkia pystyttiin vaihtamanaan lennosta napinpainalluksella. Näin ollen musiikki saatiin myötäilemään – vaikkakin varsin alkeellisesti – elokuvan tapahtumia. Automaattisoittimien hintojen laskiessa niitä alkoi löytyä myös varakkaimpien perheitten kodeista.

Automaattipianot ja -urut toimivat kuin akustiset esikuvansa, mutta koskettimien painalluksia ohjasi ihmisen sijaan ääniterulla, johon musiikki oli koodattu yleensä reikänauhalle. Soitin toimi paineilmalla, jota vuosisadan alun soittimissa tuotettiin polkimia polkemalla. Myös Edwin Link erikoistui piano- ja urkutehtaassa paineilman problematiikkaan. Hänen ensimmäinen oman patentin saanut keksintönsä oli pieni lisälaite, joka paineilman avulla piti musiikin sisältävän rullan puhtaana nukasta ja muusta liasta, joka saattaisi estää soittimen moitteetonta toimintaa.

Vaikka Link osoittautui lahjakkaaksi automaattisoittimien kehittäjäksi, hän ei unohtanut alkuperäistä haavettaan. Soitinrakennuksen ohessa hän kouluttautui lentäjäksi ja onnistui vuonna 1928 lopulta ostamaan ikioman Cessna-merkkisen lentokoneen. Kilpailu lentoalalla oli kovaa, eikä leipä tullut sieltä helposti. Linkin soitinrakennuskokemus antoi hänelle kuitenkin lentomaailman kilpailussa merkittävän edun: hän otti automaattipianosta reikänauharullan ja ohjelmoi sen ohjaamaan valotaulua, jonka hän oli asentanut koneeseensa. Valotauluun hän myi paikallisten yrittäjien mainoksia, jotka vilkkuivat ja vaihtuivat automaattipianon mekanismin ohjaamina.

Lentokoulutuksen mullistaneen läpimurtokeksintönsä Link teki vuosikymmenen viimeisenä vuotena. Keksinnön lähtökohtana oli ajatus siitä, että lentokoulutus olisi mahdollista järjestää nykyistä halvemmalla, jos osa lentoharjoittelusta tapahtuisi maanpinnalla. Keksinnön keskeisenä materiaalina Link käytti urkuja varten rakentamiaan palkeita. Hän muokkasi niitä ja yhdisti ne lentokoneen hallintalaitteisiin. Ajatuksena oli paineilman avulla saada ohjaamo liikkumaan hallintalaitteita käytettäessä, ikään kuin kone olisi ilmassa. Pitkän kehitystyön tuloksena koneen käyttäytyminen alkoi lähestyä realistista lentotuntumaa, ja lopulta hän onnistui patentoimaan ensimmäisen lentosimulaattorin huhtikuussa 1929.

Link oli vakuuttunut, että hänen simulaattorinsa mullistaisi välittömästi koko lentokoulutuksen, mutta toisin kävi. Laitteen markkinointi osoittautui hankalaksi monesta syystä. Syksyllä 1929 pörssiromahdus teki lentämisestä yhä harvinaisemman harrastuksen. Lisäksi lentäjien ammattikoulutuksen piirissä suhtauduttiin suurella varauksella uuteen ajatusmalliin, jossa lentämistä ”vain” simuloitaisiin. Kolmekymmentäluvun ensimmäisinä vuosina Linkin onnistui myydä vain muutama yksittäinen laite – ja nekin huvipuistoon kolikoilla toimiviksi huvittelulaitteiksi.

Vuoden 1934 lentopostiskandaali muutti kertarysäyksellä Yhdysvaltain ilmavoimien asenteen lentosimulaattoreihin. Onnettomuuksien myötä kaikille oli piinallisen selvää, että sotilaslentäjiksi valmistuneilla lentäjillä oli takanaan aivan liian vähän lentotunteja. Aivan yhtä selvää kuitenkin oli, ettei tunteja voitu määrättömästi lisätäkään. Lentosimulaattori alkoi tuntua yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta, ja kokeeksi Yhdysvaltain ilmavoimat osti Linkiltä kuusi lentosimulaattoria vuonna 1935.

Yhdysvaltain ilmavoimien tekemän tilauksen jälkeen sana laitteesta alkoi kiiriä maailmalla. Vielä samana vuonna Japani osti kymmenen Link-simulaattoria ja Neuvostoliitto neljä. Euroopan maat seurasivat nopeasti mukana, ja toisen maailmansodan alkaessa simulaattoreita oli myyty kolmenkymmenenviiden maan sotavoimille – käytännössä katsoen sodan kaikille osapuolille. ”Luftwaffe kohtasi waterloonsa vapaan maailman harjoituskentillä, joilla toimi patterillinen Link-simulaattoreita”, lausui Britannian kuninkaallisten ilmavoimien marsalkka Robert Leckie toisen maailmansodan jälkeen.

Lentosimulaattoreissa automaattipianojen ja -urkujen tekniikka eli kauemmin kuin soittimissa. Vuosi 1929 osoittautui kohtalokkaaksi, sillä ala ei toipunut pörssiromahduksesta koskaan. Niiden ekologisen lokeron vei gramofoni. Äänielokuva teki puolestaan soittimet tarpeettomiksi elokuvateattereissa.

Se, että Link käytti urkujen osia rakentaessaan ensimmäisen sukupolven lentosimulaattoriaan, osoittautui myöhemmin hyödylliseksi yksityiskohdaksi urkurestauroijien kannalta: kerrotaan, että erään Link-urun entisöinnissä 1970-luvulla käytettiin vanhasta lentosimulaattorista otettuja osia, sillä muualta niitä ei enää ollut saatavissa.

Kuvitus: Lauri Toivio

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2021.