Johannes ja Pirkale: Kuusismurffinen huilu, s. 59:
Pirkale on saanut Smurffeilta toisen taikahuilun ja kykenee näin vastustamaan Pussinkääntö-roiston soittoa. Ritari Johannes ja Kalmankäämin linnanherra ovat puolustuskyvyttömiä huilujen tainnuttavaa sävelvirtaa vastaan. © Peyo 1960
© 2009 Otava, suomennos Soile Kaukoranta
Belgialainen Pierre ”Peyo” Culliford (1928–1992) tunnetaan erityisesti Smurffeistaan (Les Schtroumpfs, 1958–), jotka sarjakuvien ohella levisivät maailmalle suosittuina piirros-
elokuvina. Tarinassa Smurffonia C-duurissa (1978) innokkaat ja kätevät Smurffit valmistautuvat musiikkiesitykseen huomatakseen, ettei vain yksi Smurffi soittimineen riitä suuren Smurffonian esittämiseen. Oitis Smurffit rientävät rakentamaan lisää soittimia ja harjoittelevat niillä sitten koko yön.
Epävireisen torvisoiton vuoksi harjoituksista poistetaan yksi Smurffi. Yksin metsässä harjoitellessaan hän joutuu juonen uhriksi: ilkeän Velhon hänelle antama ”tuurifoni” tekee hänestä mestarimuusikon, mutta tainnuttaa äänellään muut Smurffit syvään uneen. Velhon suunnitelma Smurffien nitistämiseksi menee mönkään, kun torvensoittaja-Smurffi tuhoaa tuurifonin ja onnistuu lopulta herättämään muut oman torvensa kaamealla äänellä.
Smurffit astuivat näyttämölle sivuhenkilöinä Peyon keskiaikaisen parivaljakon Johanneksen ja Pirkaleen (Johann et Pirlout, 1947–) seikkailussa Kuusismurffinen huilu (1958). Juoni kietoutuu pienen taikahuilun ympärille, jonka Smurffit ovat tehneet alruunanmehulla kyllästetyn tammen sydänpuusta. Huilun ääni pakottaa kuulijat tanssimaan – jopa näännyksiin saakka. Tätä käyttää häikäilemättä hyväkseen Pussinkääntö-niminen huijari, joka anastaa huilun ryöstääkseen ihmisiltä heidän omaisuutensa. ”Taivaanäärelässä” asuvat Smurffit valmistavat sankareiden käyttöön toisen taikahuilun, jota soittamalla Pirkale lopulta nujertaa huijarin.
Julma Jytä, s. 34–35:
Kun Jukka Tilsa joskus 1970-luvulla perusti kavereineen rock-yhtye ”The Röölin” – hämäläisittäin sama kuin ”rööri, eli jokin putki tai savupiipun hormi” – tarvittiin tietenkin soittimia. Nuoresta muusikosta löytyi heti innokkaan soitinrakentajan vikaa. © Jukka Tilsa & Suuri Kurpitsa 2018
Niilo Pielinen: Pieleen menee, s. 42:
Maaseudun rauhassa on Niilon hyvä harjoittaa pielofonitaidettaan. Sivuvaikutuksena myös lehmät karkaavat naapuripitäjään myyrien ohella. © André Franquin 1968 © 1994 Semic / Egmont Kustannus, suomennos Jukka Torvinen
Smurfernas äventyr: Smurfoni i C-dur, s. 62:
Smurffien musiikkiseikkailun ruotsinkielisen version päätösruutu. Sankarina kunnostautunut torvensoittaja-Smurffi pääsee itseoikeutetusti Smurffonian esitykseen mukaan, eikä hänen epävireinen soitantonsa enää haittaa korvatulpin varustautuneita kavereita. © Peyo 1973 © 1980 Carlsen Comics, ruotsinnos Ingrid Emond
Belgialainen André Franquin (1924–97) ei kenties ole niin tunnettu kuin maanmiehensä Hergé tai Morris, Tintin ja Lucky Luken luojat, mutta hänen tyylinsä tunnusmerkkejä on päätynyt monen sarjakuvapiirtäjän taiteeseen. 1960-luvulla Franquinin jälki kävi yhä notkeammaksi, eikä piirtäjän virtuositeetilla tuntunut olevan mitään rajoja. Ihailijoiden joukko kasvoi, totesipa itse Hergékin olevansa ”vain onneton piirtelijä” Franquinin rinnalla. On merkillistä, kuinka harmonisia sivukokonaisuuksia Franquin saa aikaan visuaalista yltäkylläisyyttä pursuavista ruuduistaan.
Franquinin tunnetuin hahmo on Niilo Pielinen (ransk. Gaston Lagaffe, 1957–), kustannusyhtiön toimitukseen jollain keinoin itsensä työllistänyt jokapaikanhöylä. Uudet oivallukset ja niiden testaaminen käytännössä ovat Niilon sydäntä lähempänä kuin toimituksen postin lajittelu. Tarinat ovat lyhyitä, puolesta sivusta kahteen, ja niistä on koottu parisenkymmentä albumia löyhästi eri teemojen ympärille. Alun slapstick-komiikasta Franquin siirtyi vähitellen ottamaan kantaa vakavampiin aiheisiin, kuten pasifismiin tai ympäristön suojeluun.
Keksijäveren ohella Niilossa virtaa vahva muusikkous. Paitsi laulajana, hän kunnostautuu myös rumpujen, kitaran, pasuunan, tuuban ja sahan soittajana. Niilo on rakentanut muun muassa ”torvifonin” autojen äänitorvista, ja polttomoottorin, jonka pakokaasunpoistoaukkoon voi liittää puhallinsoittimia; turbomoottori tarvitaan speed metallin soittamista varten. Niilon korjaaman viulun ääni tainnuttaa jokaisen viideksi minuutiksi, eivätkä niin myyrät kuin poliisitkaan voi vastustaa hänen valmistamansa sorsapillin kutsua.
Niilo Pielinen: Keksijöiden kuningas, s. 30:
Juuri flunssasta toipunut Niilo jatkaa pasuunansoittoa kytkemällä soittimen kaasupulloon – näin keuhkot eivät rasitu voimakkaasta puhaltamisesta. © André Franquin 1970 © 1989 Semic / Egmont Kustannus, suomennos Antti Marttinen
Niilo Pielinen: Pelastukoon ken voi, s. 29:
Niilon kokeellisen musiikin bändi on siirtynyt sähköiseen vahvistukseen juhlistaakseen sarjakuvan 600. strippiä sen toiseksi viimeisessä ruudussa. Seuraava ruutu paljastaa, että lyhyeen on päättynyt bändin esitys – sen seurauksena puolet kaupungista on ilman sähköä ja toimituksen koko kuudes kerros nuuskana, josta osa on levinnyt kadulle. © André Franquin 1977 © 1991 Semic / Egmont Kustannus, suomennos Antti Marttinen
Pielisen rakkain keksintö on kuitenkin massiivinen pielofoni, kieli- ja puhallinsoittimen yhteen sulauttava hybridi-instrumentti – tavoitteenaan ”voimakas sointi yhdistettynä maksimaaliseen resonanssiin”. Toimituksen välikatto romahtaa jo ensimmäisestä kielten näppäisystä. Sitten hajoaa alkutekijöihinsä soitinta pois kuljettamaan tilattu kuorma-auto. Myöhemmin pielofonin ääni särkee lähitalojen ja sattumalta yläpuolella lentävän suihkuhävittäjän ikkunat. Niilo toimii pielofonistina perustamassaan kokeellisen musiikin bändissä, jonka ensiharjoitus toimistorakennuksen ullakolla saa koko kerroksen romahtamaan.
Albumissa Ampu tulee (1974) kerrotaan, kuinka pielofonin punamarjakanukan oksasta tehty kaulaosa alkaa versoa keväällä. Luontoihmisenä Niilo jättää soittimen rauhaan varastoiden sen autotalliin. Pian pielofonissa pesivät tiaiset, ja taloksi asettuvat myös muurahaiset, sammakot ja hiiret. Kaulaosa tuottaa marjoja ja soitin saa sammalpeitteen. Yksi kielistä katkeaa hiirenpoikasen järsiessä nahkaa kielten juuresta. Syntyy ääni, jota ”voisi verrata pianon sointiin, jos se pudotetaan 12. kerroksesta”. Talvikylmillä pielofonin pinta jäätyy eikä soitin enää kestä painetta vaan hajoaa yhtäkkiä kappaleiksi; autotalli tietenkin tuhoutuu lähiseudun ikkunoiden ohella. Sittemmin Niilo konstruoi sähköpielofonin, joka ei ainakaan pienennä vaaramomenttia.
Edellä esiteltyyn belgialaiskaksikkoon verrattuna aivan erilaista estetiikkaa edustaa Jukka Tilsa, maanviljelijä, jazzyhtye Jahnukaisten klarinetisti ja pitkän linjan sarjakuvapiirtäjä Hesaria myöten. Hänen sarjakuvakirjansa Julma Jytä (2018) perustuu henkilökohtaisiin kokemuksiin soittajan taipaleella. Jazz-into sai Tilsan hankkimaan aikoinaan klarinetin, koska halvimmankin saksofonin hinta ”ylitti mieleenpainumiskapasiteetin”. Paikoin kirja on kuin mainio tee-se-itse -soitinrakentajan opas: Tilsa piirtää seikkaperäisesti kuinka ”paskaisista” laudanpätkistä, AIV-rehupöntön pleksistä, peltipurkeista ja c-kasettikoteloista tehdyt rokkikamat pysyvät koossa teipein ja nauloin. Kun musiikki vie, ei kekseliäisyydellä ole rajoja – oleskelipa taiteilija sitten suomalaisella maatilalla, Belgiassa tai neoliittisessa luolassa 40 000 vuotta aikaisemmin.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2021.