Sibelius ja luonnon salattu järjestys

”Kotimatkalla sattui sellaista, joka ainaisiksi ajoiksi syöpyi mieleeni. Sibelius ja minä istuimme taas kyytirattailla. Yhtäkkiä kantautuu korviini metsästä täydellinen, puhdas kromaattinen sävelasteikko. Nykäisin matkatoveriani: ’Kuulitko?’ – ’Kuulin; se oli ihmeellistä!’ Pohjolan laululintujen kuningas, lahorastas, siellä kaiutti tavallisesta laulustaan poikkeavan ylistyksensä rattailla istuvalle sävelnerolle.”

Yllä olevan anekdootin minäkertoja on kapellimestari Robert Kajanus, joka 1930-luvulla julkaistussa lyhyehkössä kirjoitelmassaan muistelee Jean Sibeliuksen kanssa tekemäänsä matkaa Akseli Gallén-Kallelan luo Ruovedelle tämän tyttären ristiäisiin. Miesten paluumatkan kuvaukseen sijoittuva yksityiskohta lahorastaasta eli nykytermein laulurastaasta, joka jollain ihmeellisellä tavalla tunnisti hevosrattailla ohi rullaavan henkilön suureksi säveltäjäksi ja päätti siksi kunnioittaa tätä laulamalla yllättäen kromaattisen asteikon, on kaikesta epäuskottavuudestaan huolimatta varsin tavallinen Sibeliukseen liitetty luontotarina.

Tarinoiden perusteella maamme eläimistö tuntuu huomioineen erityisesti kansallissäveltäjän kuoleman. Säveltäjän Aino-vaimo kertoi elämäkerturille eli Erik Tawaststjernalle, kuinka säveltäjä oli kaksi päivää ennen kohtalokasta aivoverenvuotoaan nähnyt jo pitkään odottamansa kurkien syysmuuton. Ainon kertoman mukaan kurkiaura eteni pilvisen sään takia matalalla, kunnes yhtäkkiä yksi auran linnuista erkani paikaltaan aurassa ja suuntasi lentonsa kohti säveltäjää. Kurki teki kunniakierroksen Ainolan yllä ja liittyi sitten laulaen takaisin parveensa. Aino ei ole kuitenkaan ainoa, joka kertoi kurkien kunnioittaneen mestarin viimeisiä hetkiä.

Ainolan naapurissa sijainneen Waseniuksen maatalon Jenny-emäntä todisti nimittäin Antero Karttusen radiohaastattelussa samanlaisesta lintutapahtumasta. Tosin hänen versiossaan kurjet eivät ennakoineet säveltäjän poismenoa, vaan niiden käynti sijoittui kaksitoista päivää myöhempään ajankohtaan eli Sibeliuksen hautajaispäivään. Waseniuksen emännän mukaan kurjet ilmaantuivat näkyviin, kun Sibeliuksen arkkua oltiin kuljettamassa tuomiokirkosta kohti Ainolaa: ”Isolla äänellä menivät, tekivät kunniakierroksen ja häipyivät pois”, sanoi Wasenius haastattelussa.

Siinä missä kurjet kävivät sekä jättämässä henkilökohtaiset jäähyväisensä että tervehtimässä vielä hautajaispäivääkin, mestarin menehtymisen ilmoittaminen on luontokertomuksissa annettu hyönteiskunnan edustajalle. Jenny Waseniustakin haastatelleen Antero Karttusen kertoman mukaan hän itse oli Sibeliuksen kuoliniltana yliopiston juhlasalissa kuuntelemassa Helsingin kaupunginorkesterin konserttia, jossa Sir Malcolm Sargent johti säveltäjän viidennen sinfonian. Sinfonian ensi osan soidessa (eräiden lähteiden mukaan tarkalleen ottaen tahdissa 114) oli saliin yhtäkkiä lennähtänyt valkoinen perhonen, joka kierrellessään salia oli kiinnittänyt yleisön huomion. Tarinan mukaan myöhemmin kävi ilmi, että juuri perhosen ilmestymishetkellä, 20.9.1957 klo 21.15, säveltäjämestari oli siirtynyt ajasta iäisyyteen.
Vaikka faktantarkastusta lienee turha ulottaa jo perusotteeltaan myyttejä luoviin kertomuksiin, en malta olla huomauttamatta, että vaikka perhostarina onkin kaunis, se ei kuitenkaan saa tukea seuraavan päivän sanomalehdistä: ainakin Uuden Suomen toimittajan mukaan (Uusi Suomi 21.9.1957) viidennen sinfonian alkutahdit soivat yliopiston juhlasalissa vasta klo 21.20, jolloin tahtiin 114 olisi ehditty vasta lähempänä puolta kymmentä eli perhonen todennäköisesti myöhästyi jonkin verran varsinaisesta kuolinhetkestä. Toki on myös mahdollista, että Uuden Suomen toimittajan kello edisti vartilla.

Sibeliukseen liitetyt yliluonnollisia elementtejä sisältävät luontokertomukset, joista yllä on kuvattu vain murto-osa, ovat olleet minusta aina kovin hämmentäviä. Ne maalaavat nimittäin säveltäjästä kuvaa, jossa on kyllä kovin tuttuja piirteitä, mutta nuo tutut piirteet viittaavat hahmoihin, jotka tunnemme aivan toisesta kontekstista, nimittäin dekkareista. Suurilla fiktiivisillä salapoliiseilla (kuten Sherlock Holmesilla, Peter Wimseyllä, Endeavour Morsella, Harry Boschilla, Alan Banksillä ynnä muilla) kuvataan nimittäin olevan hyvin samanlainen suhde sekä musiikkiin että ympäröivään maailmaan kuin yllä kuvattujen anekdoottien suurella säveltäjällä.

Taiteen tutkimuksen apulaisprofessori Susanna Välimäki on analysoinut sankarisalapoliisien musiikkisuhdetta kiinnostavassa artikkelissaan, joka on julkaistu kokoelmassa Kirjallisuuden ja musiikin leikkauspintoja (SKS, 2018). Välimäki tiivistää musiikin roolin salapoliisiromaaneissa seuraavalla tavalla: ”Sen tärkein ja yleisin tehtävä kuitenkin tuntuu liittyvän siihen, että musiikki, ja erityisesti klassinen musiikki, toimii arvoituksen vertauskuvana. Samalla musiikki symboloi niitä erityislaatuisia henkisiä kykyjä, joita henkirikoksen ympärille kiertyvän monimutkaisen tematiikan selvittäminen sen ratkaisijalta vaatii. […] Samalla musiikin on ymmärretty ilmentävän salattua järjestystä, joka on koko ajan silmiemme edessä tai ympärillämme, vaikkemme kykene sitä suoraan havaitsemaan tai ilmaisemaan. Tämä ajatus luonnehtii esimerkiksi pythagoralaista teoriaa sfäärien harmoniasta sekä monia musiikinteoreettisia järjestelmiä, kuten sarjallisen musiikin teoriaa.”

Toisin sanoen salapoliisin on nähtävä enemmän ja syvemmälle, hänen on nähtävä murhan salattu järjestys, jota ei pysty selvittämään pelkällä tavanomaisella ajattelulla tai arkijärjellä. Tämä myös selittää heidän musiikillisen lahjakkuutensa. Salapoliisin ”pitää päästä ihmisten toiminnan tasolta sen takana piileviin motiiveihin ja niiden lainalaisuuksiin eli ikään kuin musiikin soivan pinnan takaisiin muotorakenteisiin ja äänenkuljetuksen periaatteisiin”, kuten Välimäki asian muotoilee ja jatkaa: ”Musiikki symboloi tätä harvinaislaatuista henkisen ponnistelun maailmaa, jonka intuitiivisessa ja esikäsitteellisessä syvyydessä pääsevät vauhtiin Sherlock Holmesin ’päättelyn tiede’, Hercule Poirot’n ’harmaat aivosolut’, komisario Morsen kaikkiin suuntiin ajatteleva ’ristikkomieli’ ja Maria Kallion ’vapaa assosiaatio’.”

Tuosta samasta intuitiivisesta ja esikäsitteellisestä syvyydestä kertovat myös Sibeliukseen liitetyt myyttiset luontotarinat. Ne luovat kuvaa, jossa Sibelius on sidottu meiltä muilta näkymättömin syvärakenteisin langoin niin lahorastaaseen, pieneen valkoiseen perhoseen kuin syysmuuttoa tekeviin kurkiinkin – kuten hänen musiikkinsakin on sidottu meidän käsityskykyämme laajempien sfäärien harmoniaan. Samalla näiden tarinoiden ansiosta Sibelius solahtaa luontevasti osaksi musikaalisten salapoliisien kunniakasta jatkumoa.

 

Kuvitus: Lauri Toivio