Marraskuisen pakkaspäivän pehmeä valo hiipii ikkunoista sisään. Se on yhtä aikaa keveä ja upottava, vähän hämyisä. Ehkä jollakin tavalla haikea, mutta ei missään tapauksessa synkkä. Siinä on juuri sopiva ripaus kirpeää raikkautta. Tuntuu kuin sääolosuhteet olisi viritetty tapaamistamme varten toistamaan Sampo Lassilasta huokuvaa rauhallisuutta.

Sampo Lassilaa on aina kiehtonut päästä sisälle monenlaiseen musiikin tekemiseen syvällisesti, ja hän tuumaakin olevansa jonkinlainen kymmenottelija musiikin saralla. ”Musiikin lajien syvällinen ymmärtäminen vaatii paljon opiskelua, tutkimista, opettelua ja omaksumista sekä sitä, että pääsee esiintymään ja tekemään musiikkia myös korkealla tasolla. Että näkee oikeasti sisältä päin, miten sitä tehdään. Tämän takia olen mennyt ehkä vähän erikoisempaa tietä muusikoksi.”Sinfonia Lahden kontrabassoryhmään kuuluvaa Lassilaa työllistää orkesterimuusikon työn lisäksi erityisesti Sampo Lassila Narinkka -yhtye, joka soittaa suomi-klezmeriä. Lassila innostui juutalaisesta musiikkiperinteestä tulevasta klezmer-musiikista parikymmentä vuotta sitten. ”Se lähti ihan vain jostakin jamipohjaisesta soittelusta, mutta kun klezmeriin tutustui syvällisemmin, se alkoi tuntua luonnolliselta ja omalta ihan puhtaasti vain musiikkina.”

”Klezmerin voimakas melodinen linja on tuntunut kotoisalta. Myös omat biisini menevät siihen suuntaan. Siinä musiikissa on jotenkin sellainen vapauden ja improvisaation läsnäolo, joka on tuntunut tosi hyvältä, läheiseltä. Lisäksi klezmerissä on melko mollivoittoinen ilmapiiri, jonka koen ehkä koskettavammaksi kuin muut, jotakin sellaista suomalaista virettä. Vaikka molli mieltyy helposti surullisuuteen, se on enemmän sävyn ja sointivärin kysymys kuin suruun tai iloon liittyvää.”

”Monesti ajatellaan, että me suomalaiset olemme synkkiä, mutta emme me minusta ole, se on ehkä jotakin vakavamielisyyttä tai mietiskelevyyttä. Tai ehkä mollissa ja sen vetoavuudessa on kyse jonkinlaisesta ihmisen liike-energiasta. Minä ainakin koen, että duurissa on enemmän liike-energiaa, molli tai sen tyyppinen ikään kuin enemmän mystinen musiikki on jollakin tapaa staattisempi. Siinä se energia on jollakin tapaa nipussa.”

Pian sen jälkeen, kun Lassila muusikkokavereineen oli alkanut tutkia klezmeriä, he havaitsivat, ettei sitä ole juuri ollenkaan Suomessa, ja ryhtyivät miettimään, miten siitä saisi myös suomalaista. ”Se onkin ollut sellainen pitkä prosessi, jossa on tullut pohdittua tätä asiaa, ja toivoakseni löydettyäkin jotakin sellaista, jota voi sanoa moderniksi suomalaiseksi klezmeriksi.”

Uutta musiikkia tehdessään Lassila ammentaa usein improvisaatiosta. Toisena lähteenä luovuudelle ovat tarinat, ilmiöt, ajatukset. ”Jokin juttu jää kummittelemaan mieleen, ja etsin sille sitten soivaa muotoa. Esimerkiksi Narinkka -yhtyeen edellinen levy, Vierailla mailla, nousee eri aikojen siirtolaisuustarinoista.”

Narinkkaan kuuluvat Lassilan lisäksi Markku Lepistö, haitari, ja Aleksi Trygg, viola pomposa eli viisikielinen viulu, sekä vakituisena vierailijana lyömäsoittaja Janne Tuomi. Tällä kokoonpanolla yhtye pyrkii työstämään sovituksia myös perinteisiä instrumenttien rooleja vastaan. Miettimään, voisiko asian tehdä jollakin muulla tavalla. Lassilalle se on läheinen ajatusmalli, joka synnyttää usein jotakin uutta.

Sampo Lassilla Narinkan kolmas levy on ideoiltaan ja musiikiltaan valmis, ja jos koronatilanne sallii, yhtye pääsee keväällä pitkästä aikaa Keski-Eurooppaan soittamaan. Siellä yhtye on jo ehkä kotimaata suositumpi. Jostakin syystä klezmer on Suomessa yhä varsin marginaalista musiikkia, vaikka se selvästi sointuu suomalaiseen mielenmaisemaan.

”Teen suurella sydämellä töitä kaikissa genreissä, ja pidän niitä täysin samanarvoisina.”

Lassilan lapsuudenkodissa oli myönteinen ilmapiiri niin soittamiseen kuin urheiluun – sai tehdä vapaasti, kunhan koulu hoidettiin. Sähköbassoon Lassila tarttui ”pikkujätkien rokkibändissä, jossa soitettiin varmaan kaikki Hurriganesin kappaleet jollakin hassulla tavalla”. Punk-aalto 1970-luvun lopulla oli merkittävä murros Lassilan muusikkotaipaleen alkuvaiheessa. Se toi luovuuden musiikin tekemiseen. ”Silloin syntyi oivallus siitä, että ei tarvitse olla huippukoulutettu tekijä, jotta voi tehdä omaa musiikkia ja muut voivat nauttia siitä. Se oli silloin vallankumouksellinen ajatus, ei sellaista ollut. Nyt on tavallaan vähän sama tilanne, kun tekniikka on mahdollistanut sen, että kuka tahansa voi tehdä valtavan hitin omassa olohuoneessaan.”

Kontrabasso tuli mukaan vähän varkain 12–13-vuotiaana. Turussa koulun oppilasorkesterissa ei ollut basistia, ja valistunut musiikinopettaja Arja Loimuvuori kysyi Lassilaa soittamaan. ”Siinä oli isona porkkanana, että jos tuli orkesteriin, sai ilmaiset soittotunnit Turun kaupunginorkesterin soittajilta. Minähän menin ja olin mukana monta vuotta. Täytyy myöntää, että en ollut mikään ahkera harjoittelija.”Lukioiässä urheiluharrastus jäi sivummalle ja musiikki alkoi kiinnostaa toden teolla. Silloin kuvioihin tuli myös jazz. ”Lainasin kaikki mahdolliset play along -levyt ja soitin Parkerin kappaleita kontrabassolla levyn kanssa.”

Keskustelumme aikana Lassila painottaa muutamia itselleen tärkeitä, jollakin tapaa käänteentekeviä tapauksia. Yksi niistä on Hongisto–Tapio-kvartetti. ”Turussa oli 1980-luvulla aika voimakas modernin jazzin kenttä, erityisesti Jorma Tapio ja Jari Hongisto, jotka olivat ilmeisesti kuulleet minusta ja pyysivät minut yhtyeeseensä. Siitä avautui minulle uusi vapaan jazzin maailma, improvisaation tutkiskelu ja sen ymmärtämisen opettelu. Se kanava jatkui siitä aika pitkään ja hienolla tavalla.”

”On tärkeämpää soittaa yksi ääni valtavalla energialla oikeaan paikkaan kuin yrittää soittaa jotakin virtuoosista tekstuuria.”

Hongisto–Tapio-kvartetin myötä Lassila tutustui kentän toimijoihin, muun muassa kitaristi Raoul Björkenheimiin, joka pyysi Lassilan mukaan Krakatau -yhtyeeseensä. ”Se oli todella power jazz -trio. Kokoonnuttiin monta kertaa viikossa treenikämpälle, työstettiin asioita, etsittiin ja yritettiin löytää uutta musiikkia. Joskus jauhettiin jotakin rytmejä tolkuttoman kauan niin, että saadaan ne istumaan selkärankaan. Triolla päästiin soittamaan hienoja konsertteja. Oltiin Kaivarin konserteissa ja Moersin legendaarisilla jazz festareilla.”

Vapaan jazzin polku jatkui Edward Vesalan Sound & Fury -yhtyeessä. Vaikka Vesalan oma instrumentti oli rummut, Lassila mainitsee hänet yhdeksi tärkeimmistä basso-opettajistaan. ”Hän osasi jotenkin verbalisoida, miten bassoa pitää soittaa, mihin sen äänen pitää tulla vapaassa jazzissa, jossa musiikki pitää muodostaa omasta mielestä ja ajatuksista. Siinä on kysymys kuuntelemisesta ja kokonaisuuden hahmottamisesta, että ymmärtää sen basson roolin. On tärkeämpää soittaa yksi ääni valtavalla energialla oikeaan paikkaan kuin yrittää soittaa jotakin virtuoosista tekstuuria.” Vapaan jazzin imu oli kova. ”Se oli intensiivistä aikaan. Jossain vaiheessa treenaaminen oli niin tiivistä, että muutaman kuukauden ajan taisin nukkuakin treeniksellä Kyläsaaressa.”

Jazzin rinnalla Lassila treenasi koko ajan myös klassista. Lukion jälkeen hän oli siirtynyt yksityistunneilta konservatorioon. ”Sieltä pääsin vähän yllättäen puoleksi vuodeksi sijaiseksi Turun kaupunginorkesteriin. Se oli ihan suunnaton kokemus, kun pääsi heti aluksi soittamaan Brucknerin nelosta. Se oli iso asia. Siinä ymmärsi jotenkin sen, miten upea ammatti orkesterimuusikon ammatti voi olla.”

1990-luvun taitteessa jazztreenis vaihtui Sibelius-Akatemian luokkiin. ”Ymmärsin, että jos haluan oikeasti hallita klasaripuolen kunnolla ja osata tulkita esimerkiksi vaativia nykymusiikin stemmoja, niin minun pitää opetella sitä lisää. Päätin hakea Sibikseen ja pääsin sisään Olli Kososen bassoluokalle. Siinä vaiheessa ymmärsin todella, kuinka paljon pitää harjoitella, että saa tarvittavat tekniset valmiudet, etenkin jousen kanssa.”

Koesoitoissa Lassila rupesi käymään opintojen alkuvaiheessa, ja Lahdessa tärppäsi pian. Tuolloin, vuonna 1993, hänellä oli ajatuksena katsella, miltä vakituisen orkesterimuusikon työ tuntuisi. Vapaaseen ilmaisuun, luovuuteen ja vahvasti omaehtoiseen tekemiseen tottunutta kontrabasistia arvelutti orkesterin kontrolli ja kurinalaisuus.

”Lahti oli silloin nousussa. Tehtiin levyjä ja tuli levypalkintoja. Siellä oli kova tekemisen meininki. Päätettiin yhdessä tehdä maakuntaporukasta kansanvälisen tason orkesteri, ja tehtiin paljon töitä. Siellä oli hyvä tiimi, henkilöt kohtasivat ja pyörät lähtivät pyörimään. Aika äkkiä oltiinkin Wienissä, New Yorkissa ja Japanissa. Kyllä se voimakkaasti imaisi mukaansa.” Sama tekemisen meininki ja orkesterin viehätys jatkuvat yhä. Lassila reissaa Helsingin ja Lahden väliä viikoittain.

”Orkesterimuusikon ammatissa hienointa on se musiikin voima, mitä musiikki voi välittää ihmisille yleisössä. Vaikka sinfoniaorkesterityö on muusikolle sitovaa, kurinalaista soittamista, niin sitten kun se onnistuu ja saavutetaan yhdessä sellainen flow, kun ihmisten energia kokoontuu, niin se on upea tunne. Ja kyllähän se välittyy yleisöönkin sellaisena valtavana energiana. On valtava lahja, että saa tehdä työkseen sellaista työtä, joka on näin hienoa ja inhimillistä ja myös muille ihmisille voimaannuttavaa.”

Sinfoniaorkesterityön alusta saakka Lassilalle on kuitenkin ollut selvää, että kurinalaisuuden rinnalla hän tarvitsee muusikkona vapautta. Sen ovat tuoneet muut projektit ja yhtyeet erityisesti maailmanmusiikin ja nykymusiikin parissa.

”Opiskeluaikoina Sibiksessä muodostui nykymusiikkiyhtye Zagros Ensemble, jonka kanssa pääsin tekemään myös ohjelmasuunnittelua. Minua pyydettiin myös mukaan improvisaatioyhtye Free Okapiin, joka on nykymusiikkiin perustuvan vapaan improvisaation pioneeri Suomessa. Vähän myöhemmin syntyi Doina Klezmer -yhtye, joka on tiettävästi ensimmäinen Suomessa vakituisesti toimiva – tai ainakin ensimmäisen levyn julkaissut – klezmer-yhtye. Neljäs yhtye siinä samoihin aikoihin oli Eero Hämeenniemen Nada, jossa pääsin tutustumaan Etelä-Intian karnaattiseen musiikkiin. Näistä muodostui minulle mahtava vastapaino orkesterimusiikille.”Näin monipuolisen paletin toimiminen vaatii tarkkaa omien voimavarojen tuntemista sekä hyvää suunnittelua. Aina sinfoniaorkesterin viikkoaikataulujen ja muun musiikintekemisen yhdistäminen ei ole ollut helppoa. ”Etenkin pitempien kiertueiden kanssa on joskus ollut hankalaa, mutta aina on saatu neuvoteltua.”

”Aikatauluja vaikeampia ovat mentaaliset siirtymät. Jos on päivällä kurinalainen orkesterimuusikko ja illalla pitäisi soittaa keikka vapaata improvisaatiota, niin siinä pitää osata kääntää jokin katkaisin tai rele aivoissa toiseen asentoon, jotta osaa toimia siinä toisenlaisessa musiikkiympäristössä. Tässä on sellainen positiivinen kauhun tasapaino.”

Koronan suhteen Lassila on siinä suhteessa onnekas, että vakituinen työpaikka Sinfonia Lahdessa on turvannut toimeentulon. ”Korona vei kuitenkin kaiken muun. Taiteellisesti ja musiikillisesti tärkeät, mutta luonteeltaan enemmän sivutoimiset prokkikset ovat edelleen paitsiossa. Moniko tekijä jää kentältä kokonaan pois?”

Korona-aika on tuonut muutoksia myös orkesterimuusikon arkeen. ”Soittaminen itsessään ei ole kovinkaan erilaista. Toisinaan on saavutettu flow-tyyppisiä esityksiäkin. Tiedetään, että yleisö on siellä kameran takana. Mutta se hetki on ollut kammottava, kun kappale loppuu ja salissa on täydellinen hiljaisuus. Orkesteri nousee ylös, eikä kukaan taputa. Lopulta ruvettiin taputtamaan itsellemme, se vähän helpotti. Mutta ei se helppoa ole. Musiikki on tehty välitettäväksi suoraan ihmisille. Kontakti, joka konserttitilanteessa syntyy, siinä on jotakin erityistä, jotakin mystisiä tunnesähköjä välittyy esittäjän ja yleisön välillä.”

Kaiken kaikkiaan yleisöllä, sillä, että musiikilla on vastaanottaja, on Lassilalle suuri merkitys. ”Kun soitan ja joku kuuntelee, niin musiikki voi herättää siinä toisessa ihmisessä jonkin uuden ajatuksen tai kytkennän, jonka seurauksena hän voi tehdä jonkin hyvän ratkaisun. Se voi johtaa johonkin hyvään. Musiikki ei ole itse aiheuttanut sitä hyvää, mutta se on aiheuttanut sen prosessin, joka on johtanut johonkin hyvään. Tämä on minulle se syy, yksi syy, miksi tehdä musiikkia.”

Lassilan perheen omakotitalon pihaan rakennetussa työtilassa on leijonanpääkierukkainen kontrabassokaunokainen 1800-luvun alusta ja paljon liikkuvaan keikkailuun paremmin sopiva hieman uudempi yksilö. Telineessä on myös solakka lankkubasso, jonka Lassila on rakentanut itse. ”Tein tällaisen purjeveneeseen sopivan mallin, vähän kokeiluna. Viime kesänä meillä oli pieni klezmer-purjehdus Narinkka-trion kanssa. Huonojen säiden takia kävimme vain Helsingin edustan saaristossa, ja soitettiin pari keikkaa, Suomenlinnassa ja Vallisaaressa.”

Lassilalle purjehtiminen on ensisijaisesti lomaa. ”Se sopii erinomaisesti tällaiseen muusikon repaleiseen kesäkauteen, kun keikkoja on silloin tällöin. Viisi päivää merellä vastaa paljon pitempää aikaa maalla. Purjehtiminen on jollakin tapaa kokonaisvaltaista ja läsnä olevaa. Siinä on lähellä luontoa ja osa sitä kokonaisuutta.”

”Atlantin yli purjehtiminen. Se on sellainen suuri haave. Ei tietenkään omalla veneellä, vaan järjestetyn purjehduksen mukana.”

Tapaamistamme seuraavana aamuna Lassila suuntaa kolmeksi päiväksi Poriin. Luvassa on ”Klasari -Klaara, Jazz-Piski ja kadonnut yhteinen sävel” -esityksiä alakouluryhmille. ”Minusta on ihana nähdä, kun lapset lähtee musiikin mukaan. Vaikka ei soita viimeisimpiä hittejä ja tuttua musiikkia, niin lapset kuuntelevat tarkkaan, poimivat sen musiikin ja ovat mukana.” Lassilan ja viulistipuoliso Krista Jäänsolan käsikirjoittama näytelmällinen konsertti yhdistää musiikkityylejä jazzista ja kansanmusiikista klassiseen kamarimusiikkiin ja vapaaseen improvisaatioon. ”Tarinassa syntyy vähän musiikillista ja sanallista kinaa, on ristiriitaa ja ollaan eri mieltä asioista, mutta lopussa löydetään sopu ja yhteinen sävel.”

Musiikkityylien rinnakkaiselo ja sen sopusointu kuvaavat aika osuvasti myös Lassilan uraa ja muusikkoutta. Usean lajin syvällinen tuntemus on luonut Lassilalle valtavan varaston tyylejä, soittotekniikoita, efektejä ja sointimaailmoita, joista ammentaa. Taitavan genrerajojen ylittelyn taustalla on genrejen syvällinen, perinpohjainen tuntemus ja palo musisointiin. Oli kyseessä moderni jazz, etnomusiikki, vapaa improvisaatio, nykymusiikki tai klassinen sinfoniaorkesteriohjelmisto, niin asenne on sama: ”Teen suurella sydämellä töitä kaikissa genreissä, ja pidän niitä täysin samanarvoisina.”

Teksti: Viliina Silvonen

Kuvat: Tero Ahonen

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2021.