Kun olin nuori sävellysopiskelija, taiteen kauneudesta ja ylevyydestä ei ollut muodikasta puhua. Voi olla, että tämä ilmiö on ikiaikainen: nuoren ihmisen pitää löytää riemu jostakin muualta kuin hieman imeliltä tai homeisilta kuulostavista kauneusjutuista. Luulen, että silti nämä asiat olivat meille kaikille nuorena tärkeitä. Oikeastaan olen siitä ihan varma. Kuuluihan se kollegoiden teoksistakin läpi. Silti on hieman ihmeellistä, että nimenomaan kauneus ja ylevyys ovat olleet jotenkin erityisen paitsiossa, kun on keskusteltu nykytaiteesta.
Tälle asialle on olemassa historiallisia syitä. Modernin projekti halusi ottaa pesäeroa romantiikan esteettisiin arvoihin. Monet näkivät romantiikan eetoksen vaikeana, jopa mahdottomana asiana toisen maailmansodan jälkeen. Klassisromanttinen traditio kytkeytyi menneen maailman arvoihin ja asenteisiin. Tämä ajatus läpäisi tehokkaasti lähes koko taidekentän. On myös huomattavasti helpompaa ja tarkempaa puhua taiteesta yhteiskunnallisin tai mitattavin käsittein. Kauneudesta ja ylevyydestä puhuttaessa joudutaan nopeasti käsitteenmäärittelyn ja filosofioiksi naamioitujen mielipiteiden hetteikköihin.
Mutta ei hätää. Kauneus ja ylevyys eivät kadonneet minnekään. Ne ovat läsnä myös nykytaiteessa, vieläpä romantiikan ajan hengessä. Oikeastaan modernin projekti ei ole tarjonnut vaihtoehtoa romantiikan taiteelle, vaan se on toteutettu täysin romantiikan hengessä. Miksi ajattelen näin? Vastailmiöt, kapinat ja vallankumous ovat suuria romanttisia eleitä. Ranskan vallankumous oli eräs saksalaiseen romantiikkaan suuresti vaikuttanut ilmiö. Vastakulttuuri on tahtomattaankin ylevä ja kaunis valistuksen ja romantiikan ajan tuote.
Ylevyys ja kauneus ovat nykytaidekeskustelun marginaalissa siksi, koska taiteen estetisoituminen vaatii ympärilleen myös aikaa. Me voimme kuulla Igor Stravinskin Kevätuhrissa nykyään enemmän kauniita ja yleviä kvaliteetteja kuin kantaesityksen yleisö. Tämä johtuu siitä, että meillä on historiallisia vertailukohtia sekä ennen että jälkeen Kevätuhria tehtyihin sävellyksiin ja muihin taideteoksiin. Kantaesityshetkellä näin ei ollut. Vertailukohtana oli vain aiemmin tehty taide.
Niin, nykytaide kertoo meille paradoksaalisesti eniten menneestä. Se saa eräällä tavalla näkemään menneen uudessa valossa. Kun kuuntelemme uutta teosta, kuuntelukokemus vaikuttaa kaikkeen aiemmin kuulemaamme. Tämä ei tietysti koske ainoastaan nykymusiikkia, vaan kaikkea taidetta, jota emme entuudestaan tunne.
Ja kun näin on, emme voi väittää tuntevamme hyvin esimerkiksi Haydnin jousikvartettoja, ellemme tunne laajasti myös oman aikamme musiikkia ja kulttuuria.
Nykytaide ei ole kurkistusaukko tulevaan, sillä tulevaa ei vielä ole. Sen sijaan se on erinomainen näköalapaikka menneeseen.
Pasi Lyytikäinen
Kirjoittaja on säveltäjä.
Kolumni on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2021.