Pasiaa – Muutoksesta

Minä olen aina ollut muutosvastarintainen ihminen. Muutos on pelottanut ja näyttänyt silkalta uhalta. Muutokset elämässäni ovatkin tapahtuneet lähinnä olosuhteiden pakosta: Työsopimus on ollut määräaikainen ja on täytynyt hankkia uusi työ. Kodinkone on mennyt rikki ja on pitänyt ostaa uusi tilalle. Vaatteet ovat kuluneet puhki ja on pitänyt hankkia uusia.

Parhaillaan elämässäni on menossa suuri muutos. Olemme juuri muuttaneet. Ihmiselle, joka muuttaa paljon, kyseessä voisi olla yksi muutos muiden joukossa. Mutta minulle, lähes parikymmentä vuotta samassa osoitteessa asuneelle, muutos on järisyttävä. Työhuoneeni sijaitsee kotini yhteydessä, ja vuosien mittaan nurkkiini on ehtinyt kasautua järkyttävä määrä luonnoksia, asiapapereita, äänitteitä, kansioita, nuotteja, kirjoja, lehtileikkeitä, monistenippuja, kopioita, varmuuskopioita ja monisteiden varmuuskopioiden kopioita.

Olen ollut toivoton hamsteri. Olen säästänyt kaiken, kuten pula-ajat kokenut mummoni, jolla oli kaapissa siistissä järjestyksessä vanhat paperipussit, pestyt jogurttipurkit ja huolellisesti auki nyprätyt pakettinarut. Ehkä tämä on jokin erityinen geeni, joka liikkuu suvussamme.

No, nyt ei auttanut kuin karaistua. Uuteen asuntoon ei mitenkään mahtunut kaikki se, mitä olin vuosien varrella arkistoinut (se on: kaappeihin tunkenut). Aloitin ensimmäistä kertaa koko työurani aikana arkiston kriittisen siivoamisen. Alku oli ihan täyttä tuskaa. Paperia oli valtava määrä. Teki mieli makuloida koko roska kertalaakilla. Aloin tuntea noiden päivien aikana sanoinkuvaamatonta sympatiaa Jean Sibeliuksen 1940-luvulla Ainolassa pitämiä ”suuria polttajaisia” kohtaan. Niissä hän tuhosi suuren määrän luonnoksia ja siinä sivussa lähes kaiken sen, joka oli valmiina kahdeksannesta sinfoniasta.

Pikkuhiljaa arkiston siivoamisesta löytyi myös positiivisia puolia. Paperi-infernon seasta ilmestyi vanhoja sävellyksiä, joiden olemassaolon olin jo tyystin unohtanut, monia kivoja muistoja kantaesityksistä – ja kaikki ne kadonneet kynsisakset, kalvosinnapit, muistitikut ja kynät. Kirjaston, nuotiston ja ikoninurkkauksen siivoaminen oli minulle vaikein tehtävä, niin paljosta piti luopua. Mutta jälkeenpäin en ole jäänyt yhtään paperinpalaa kaipaamaan.

Miten kaltaiseni hamsteri ja muutosvastustaja sitten selvisi tästä kaikesta? Otin ohjenuorakseni taiteilija Risto Vilhusen, Leonardo da Vilhun, toteamuksen, kun hän lahjoitti yhdellä kertaa valtavan ikonikokoelmansa ortodoksiselle museolle, Riisalle: ”Jos ihminen rakastuu esineisiin, niin kusta on päässä.”

 

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2022.