Pasiaa – Mitä voisimme oppia orkesterista?

Orkesteri on työyhteisönä erityinen. Ensinnäkin, musiikki on oma maailmansa omine lainalaisuuksineen. Muusikoilla on orkesterissa omat musiikin näkökulmasta hierarkkiset tehtävänsä. Kaikki eivät saa soittaa yhtä kovaa, yhtä paljon nuotteja, saati olla esillä soolo-osuuksien kautta. Joskus on nöyrryttävä olemaan kokonaan hiljaa. Musiikki ei välitä tasa-arvosta. Tämän kaiken ottaa helposti niin itsestään selvyytenä, ettei sitä tule edes ajatelleeksi.

Toiseksi, orkesteri on rakenteeltaan edellä mainituista syistä hierarkkinen. Kapellimestari on sinfoniaorkesterin edessä välttämätön, samoin konserttimestari ja äänenjohtajat. Hierarkiaan liittyy myös se, että muusikot orkesterissa soittavat joko ensimmäistä tai toista ääntä. Orkesterin hierarkia ei indikoi muusikoiden tasoeroja, vaan kullakin on orkesterissa oma erityinen tehtävänsä. Sen lisäksi orkesterilla on vielä erillinen orkesterijärjestyksen ulkopuolinen hallinto.

Kolmanneksi, työyhteisön erityisyys nousee siitä kielestä, jolla musiikista puhumme: muusikkoslangista. Muusikkoslangi on sekoitus ammattikäsitteitä, metaforia, elekieltä ja improvisoituja kuvailuja. Äänenmuodostuksen kuvailu vaatii rikasta kielenkäyttöä. Oikeastaan ei pitäisi puhua muusikkoslangista, vaan muusikkoslangeista; pasuunan ja harpun äänestä ja soittotekniikoista keskusteleminen eroaa huomattavasti enemmän toisistaan kuin vaikkapa keskusteleminen proosan ja runouden eroista. Muusikkoslangissa on siis yleinen taso ja oman soitinperheen välinen taso. Soittimien erityispiirteistä puhuminen ei ole helppoa. Kaikilla lienee kokemuksia siitä, että joku (yleensä säveltäjä, musiikkitieteilijä tai kapellimestari) puhuu täysin höpöjä jostain hänelle vieraasta soittimesta.

Ja kaiken tämän lisäksi partituurit ovat täynnä englannin-, italian-, saksan-, ruotsin- tai suomenkielisiä erityistermejä. Työkielenä voi olla suomi, ruotsi tai englanti.

Mitä voisimme oppia orkesterin erityisyydestä? Ainakin sen, että kaikki hierarkkiset rakenteet tai erityisyydet eivät ole ”huonoa tasa-arvoa” tai ylipäänsä tasa-arvokysymyksiä, vaan ne on tarkoitettu helpottamaan työtä ja jakamaan vastuuta. Voisimme oppia myös sen, että vaikka näin on, hierarkkiset rakenteet mahdollistavat myös valta-aseman väärinkäytön, mikäli asemassaan oleva ihminen ei ymmärrä tehtäväänsä ensisijaisesti kokonaisuuden palvelijana, vaan vallankäyttäjänä ja asemansa korostajana. Voisimme oppia myös sen, että tarvitsemme yhteisössä kommunikaatioon rutkasti armeliaisuutta, sillä puhumme samankaltaisista asioista hyvin eri tavoin ja eri kielillä.

Pasi Lyytikäinen
Kirjoittaja on säveltäjä.