Pasiaa – Kulttuuripolitiikkaa, onko sitä?

Suomalaisella kulttuurilla on liian vähän puolestapuhujia ja visionäärejä politiikassa. Tämä koskee sekä kunnallispolitiikkaa että kansanedustuslaitosta.

Taiteilijoissa ja kulttuurialan ihmisissä on paljon ihailtavaa kansalaisaktiivisuutta, ja moni meistä kertoo ottavansa teoksillaan kantaa yhteiskuntaan. Näin voi tehdä, ja itsekin olen säveltänyt yhteiskunnallisesti motivoituneita teoksia. Koen yhteiskunnallisen taiteen tradition siis arvokkaaksi. Silti oma mielipiteeni lähenee filosofi-säveltäjä Theodor Adornon näkemystä siitä, että poliittinen taide on liian usein huonoa taidetta, ja se harvoin toimii politiikkanakaan.

Nyt kerron ikävän faktan kaikille meille kirkasotsaisille taiteilijoille, jotka kerromme osallistuvamme taiteellamme yhteiskunnalliseen keskusteluun: Taide-elämä on huomattavasti epäonnistuneempi yhteiskunnallinen vaikuttaja kuin vaikkapa maatalous tai urheilu, ja todennäköisesti meidän yhteiskunnallisesti kantaa ottavat teoksemme vaikuttavat päätöksentekoon yhteensä vähemmän kuin poliitikon syömän aamupalan koostumus ennen äänestystä.

Sillä me taiteilijat luulemme olevamme yhteiskunnallisia vaikuttajia, mutta esimerkiksi maanviljelijät ja metsäteollisuuden edustajat ovat sitä oikeasti. Väännän nyt ratakiskosta: Esimerkiksi MTK on vuosikymmeniä kehittänyt onnistuneesti systemaattista yhteiskunnallista vaikuttamista erityisesti poliittisten päättäjien piirissä.

Kulttuuriala ei ole tähän kyennyt. Musiikkitalossa järjestettävän kantaesityksen käsiohjelmateksti tai Kiasman näyttelykatalogiin kirjoitettu maailmaa syleilevä pamfletti tai joku myötähäpeää aiheuttava mussutus Hesarin kulttuurisivuilla ei vaikuta pätkääkään siihen, miten kulttuuria tai mitään muutakaan kohdellaan parin sadan metrin päässä Arkadianmäellä. Todennäköisesti nämä kaikki edellä mainitut yritykset vain vahvistavat käsitystä siitä, kuinka kujalla taideväki on yhteisten asioiden hoidosta. Tämän lisäksi esimerkiksi muusikoista moni jopa ylpeilee epäpoliittisuudellaan. Näin saa toki tehdä, mutta tällaisella asenteella ei oikein alaa rakenneta eteenpäin.

Tämä on äärimmäisen surullista, sillä kulttuurialan osuus bruttokansantuotteesta, ilman että peliteollisuutta on laskettu mukaan, on noin 2,9 prosenttia. Se on enemmän kuin esimerkiksi vaikkapa metsäteollisuuden tai hotelli- ja ravintola-alan osuudet. Kulttuuriala on myös eräs yhteiskuntamme merkittävimmistä työllistäjistä. Kulttuurialalla työskentelevien osuus yrittäjistä on myös suurimpia: Yrittäjiä on alallamme 28 prosenttia, kun muilla aloilla keskiarvo on 13 prosenttia. Kulttuurialan yrittäjät ovat kansantaloudellinen potentiaali, josta ei juuri keskustella.

On ilmiselvää, että me tarvitsemme yhteiskunnalliseen päätöksentekoon kulttuurin puolustajia, niin että alan rahoitus ja lainsäädäntö saadaan ajan tasalle. Miten tämä onnistuu? Tässä pari ehdotusta:

  1. Kulttuurialan järjestöt alkavat panostaa poliittiseen vaikuttamiseen konkreettisin toimin.
  2. Tarvitsemme huomattavasti enemmän kulttuurialaan syvästi perehtyneitä kunnallispoliitikkoja ja kansanedustajia yli puoluerajojen.
  3. Tarvitsemme enemmän yhteiskunnallista keskustelua kulttuurista ja sen merkityksestä.
  4. Lopetetaan kulttuurialan yksittäisten alojen lobbaus ja opetellaan näkemään kulttuurielämä kokonaisuutena suhteessa poliittiseen päätöksentekoon. Yksittäisen taidealan lobbaaminen on näpertelyä ja johtaa yleensä kulttuurialan sisäiseen kilpailuun yhteisistä resursseista, ei resurssien kasvattamiseen.

Enemmän kuin politiikan ääntä taiteeseen me tarvitsemme taiteen ääntä politiikkaan.

Kolumni on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2020.