Eräänä kesäaamuna päätin: velttoilu saa riittää. Laitoin lenkkarit jalkaan. Kengännauhoja sitoessani ja samalla ähkiessäni tuumin, että edellisestä juoksulenkistä oli tainnut kulua paljon aikaa. Lenkkipolulle päästyäni mieleni valtasi riemu. Tätä oli ollut ikävä. Kovin pitkää lenkkiä en jaksanut juosta, mutta tärkeintä oli, että pääsin liikkeelle.

Tämä rituaali toistuu minulla usein. Aloitan lenkkeilyn. Intoa riittää jonkin aikaa. Sitten syystä tai toisesta rutiini katkeaa ja tulee se kuuluisa lösähdys. Koko homma unohtuu arjen kiireiden, kiinnostavampien rientojen ja tekosyiden syleilyssä.

Näin minulle käy usein myös piirtämisen, ystävien tapaamisen, lukemisen ja vaikkapa taidemuseovierailujen kanssa. Havahdun ajoittain siihen, että edellisestä kerrasta on pitkä aika. Havahtumista seuraa intensiivinen vaihe, joka päättyy taas unohdukseen.

Ehkä yritän nyt vaan selitellä huonoa itsekuriani, mutta minusta havahtumisen ja unohtamisen kehässä on jotakin syvästi inhimillistä ja kaunistakin. Se kuvaa hyvin ihmisen idealistisen olemisen ja arkirealismin välistä ristiriitaa: haluan tehdä asioita, jotka tekevät hyvää, mutta unohdan nuo asiat helposti, koska ne vaativat vaivannäköä. Tilalle hiipii helppoja, mutta ei niin hyviä asioita, kuten somen päämäärätöntä selaamista, herkuttelua, Tetriksen pelaamista, sohvaperunointia ja muuta haahuilua.

En ole silti kamalan huolissani unohduksistani. Olisihan se hienoa, jos elämä olisi harmoninen tilkkutäkki, jossa jokainen kaunis tilkku loistaisi säännöllisesti läsnäoloaan eikä huonoja tilkkuja olisi olemassakaan. Sellaista epätäydellinen elämäni tässä epätäydellisessä maailmassa ei kuitenkaan ole.

Minulle riittää ihan hyvin, että elämäni on täydellisyyden tavoittelun ja suorittamisen sijaan ihan vaan sellaista arkista havahtumisen taidetta.

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2022.