Onko muusikko mykkä?

Miten musiikkialaa voisi kehittää niin, että kehitys perustuisi alaa koskevaan tutkimukseen, jossa sekä muusikoiden että säveltäjien ääntä kuultaisiin – ei vain tutkimuksen kohteena, vaan myös itsenäisenä intellektinä ja kysymyksenasettelijana?

Erityisesti klassisen musiikin traditiossa muusikkoidentiteetin taustalla vaikuttaa usein ihanne mykästä säveltäjien teosten välittäjästä, aineettomasta ja jopa jollain tavalla pyhäksi nostetusta hahmosta, jonka kuuluukin olla köyhä ja alistettu, ikään kuin munkki. Tämä hahmo soittaa orkestereissa, kantaesityksissä, levytyksissä, elokuvien soundtrackeillä ja studioissa, eikä kukaan tiedä oikeastaan mitään hänen ajatuksistaan. Tällä muusikkokäsityksellä on historiallinen pohja, joka artikuloidaan selkeästi useissa alan historiallisissa lähteissä. 

Muusikon työnkuva on nyt täysin erilainen kuin silloin, kun mielikuvat muusikosta marionettina ja säveltäjän musiikillisen ideamaailman henkevänä ilmentäjänä 1800-luvulla muotoiltiin. 1500–1700-luvuilla puolestaan muusikko oli useimmiten säveltäjä itsekin, vaikka esitti toki myös säveltäjäkollegojensa musiikkia. Tällöinkin hänen asemansa oli alisteinen hovien ja kirkon palkollisena. 

Muusikon identiteetti oman alansa intellektuellina on kuitenkin vähintään yhtä vanha kuin käsitys, jonka mukaan hän on vain ruumiiton henkiolento. 

Älykäs muusikko

Muusikot ja säveltäjät ovat kautta aikain toimineet monipuolisesti myös uutta luovina musiikinteoreetikkoina, pedagogeina, musiikkifilosofeina, avantgardistisina uusien musiikillisten kokeilujen keksijöinä ja promoottoreina sekä taidepoliittisina agitoijina. 

Pedagogi ja kuoronjohtaja Guido Arrezzolainen (991/992–n. 1033) kirjoitti muiden töidensä ohella vaikutusvaltaisen musiikinteoreettisen ja -pedagogisen teoksen Micrologus (1025/1026), joka levisi kautta Euroopan ja vaikutti muun muassa notaation kehittymiseen. Samalla tavoin aktiivisia kirjoittajia olivat myös Johannes Tinctoris (n. 1435–1511), Vincenzo Galilei, (1520–1591), Gioseffo Zarlino (1517– 1590), Claudio Monteverdi (1567–1643) tai vaikkapa Georg Muffat (1653–1704), jonka Regulae Concentuum Partiturae (1699) vaikutti olennaisella tavalla Georg Friedrich Händelin (1685–1759) sävellystuotantoon. 

E.T.A. Hoffmann esittelee Beethovenin instrumentaalimusiikkia käsittelevässä esseessään Kreisleriana (1812) ensimmäistä kertaa muusikon, jonka identiteetti hahmottuu kehottomaksi ja säveltäjälle alisteiseksi. Taustalla vaikuttaa teosuskollisuuden käsite, joka koski erityisesti musiikin kaanoniin sisällytettyjä teoksia. Muusikko ja musiikkitieteilijä Laurence Dreyfusin (2007) mukaan tämän alun perin Carl Maria Weberin (1786–1826) esiin tuoman käsitteen (saks. Werktreue) pohjalta säveltäjä on jättänyt meille ”tekstinsä”, joka edustaa hänen perimmäisiä aikomuksiaan. Notaation saattaminen soivaan muotoon muutoksitta ja mitään pois jättämättä on uskollisuuden osoittamista sekä teokselle että sen ihaillulle ja kunnioituksen ansaitsevalle säveltäjälle. 

Teosuskollisuuden käsitteen myötä säveltäjän asema nousi hovin palkollisesta itsenäiseksi taiteilijaksi ja jopa ihailluksi neroksi. Tavallaan siis säveltäjän aseman emansipaatio on osaltaan vaikuttanut muusikon roolin heikentymiseen. Varsinkin säveltäjän palvonnan äärimmäinen muoto, nerokultti, on hämärtänyt ymmärrystä siitä, mikä muusikkouden rooli on. 

Teosuskollisuudella on toki paikkansa osana musiikin merkkiteosten esittämiskäytäntöjä. Myös valmiiden teosten ammattitaitoinen ja näkemyksekäs esittäminen vaatii kosolti luovia kognitiivisia taitoja ja usein myös tutkimusosaamista. Nykyaikaiseen näkemykseen muusikon identiteetistä sisältyvät usein myös improvisoijan, musiikin teoreetikon, sovittajan ja alansa intellektuellin – maître de la musiquen – käsitteet. 

Kehollinen tai ruumiillinen käänne on tutkimuksessa tapahtunut paradigman muutos, jossa ihmisen ruumis on oppimisen, havaitsemisen ja maailmassa olemisen tyyssija. Se pyrkii muun muassa dualistisen ihmiskäsityksen seurauksena syntyneiden virheellisten tulkintojen korjaamiseen. (Anttila & kumpp. 2017.)

Performatiivisella käänteellä tarkoitetaan kulttuurissa tapahtunutta muutosta, jossa huomio kiinnitetään ruumiin ja ruumiillisuuden, toiminnan ja tekojen sekä esittämisen ja representaation kysymyksiin. (Porkola 2019, 14).

Kehoton ääni 

Tutkimuskentällä kehollisen ja performatiivisen käänteen tuomat paradigman muutokset pakottavat taiteentutkimuksen myöntämään, että taiteilija itse omassa työssään luo uutta taiteenteoriaa, uusia käsitteitä, merkityksiä, rakenteita ja yhteyksiä. Nimenomaan muusikotkin luovat työn ja käytännön kautta uutta tietoa ja ymmärrystä, vaikka osa tiedosta toki on myös traditiossa, koulutuksessa, muusikon kehossa, musiikkiohjelmistossa, lähdekirjallisuudessa ja esimerkiksi tallenteissa. 

Soivaan musiikkiin keskittyvässä tutkimusasetelmassa halutaan mielellään liittää kuultu ääni sitä tuottavaan kehoon, kehollisuuteen (embodiment) ja praktiikkaan, koska ilman tätä kytköstä puhumme äänestä muusikkouden ja säveltäjyyden ohi. Jos tekijyys (agency) ohitetaan täysin, koko tutkimuksen kysymyksenasettelu voi muodostua epäeettiseksi. Tällainen objektisoiva kysymyksenasettelu voi korostaa tekijän alisteista asemaa. Tällöin kyse on kehottomasta äänestä (disembodied sound) eli äänestä, joka kuullaan irrallaan sitä tuottavasta kehosta. Tietenkään kaikki musiikkialan tutkimus ei voi pohjata kehollisuutta painottavaan viitekehykseen, mutta silti on hyvä tiedostaa, että vain äänestä puhuminen voi joissain tapauksissa olla turhan abstraktia.

Muusikon tohtorikoulutus ja muusikko tutkijana

Muusikon ja säveltäjän näkökulmat ovat siis tarpeen tutkimuskentällä. Kehollisuudesta, säveltämisestä, esittämisestä ja praktiikasta ammentava tieteellinen tutkimustieto on pohja, jolle muusikon ja säveltäjän ala ja työkenttä rakentuvat. Näin saavutettu tutkimustieto ei koske vain tutkijoita tai tutkimustaitoja hallitsevia muusikoita ja pedagogeja, vaan se rakentaa koko taiteenalan todellisuutta ja vie sitä eteenpäin. Musiikintutkimus olisikin syytä ymmärtää proaktiivisesti musiikkialaa kokonaisvaltaisesti tukevana ja siten itse muusikkouteen sisältyvänä ilmiönä.

Muusikkojen jo 30 vuotta jatkunut tohtorikoulutus on pyrkinyt vahvistamaan muusikkojen omaa ääntä tukemalla heidän omien tutkimusintressiensä pääsyä esiin osana alan kehittämistä. Tällä onkin jo ollut tervehdyttävä vaikutus, ja muusikkojen omia tutkimusprojekteja tarvitaan nyt enemmän, jotta tekijäpuolen intressit pääsevät realisoitumaan pitkäjänteisiksi tutkimusprojekteiksi. 

Usein kuulee kehäpäätelmän: muusikkojen jatkokoulutusta ei kannata vahvistaa, koska se ei johda mihinkään, vaan pysyy marginaalisena. On selvää, että muusikkojen tutkimusosaaminen ei johda mihinkään, jos heidän hankkeitaan ei hyväksytä osaksi musiikkialan tutkimuskenttää. Jotta muusikko voisi itsenäisenä toimijana hakea apurahaa tutkimustyöryhmälleen, hänen tulisi olla vähintään dosentti tai vastaavassa asemassa jonkin akateemisen instituution palveluksessa. 

Tällä hetkellä edes musiikin tohtori (MuT) ei voi hakea dosentuuria samaan tapaan kuin samassa uran vaiheessa olevat musiikkitieteen filosofian tohtorit (FT), vaikka hän olisi opettanut taidekorkeakoulutasolla useita kymmeniä vuosia ja toiminut alan tutkijana. Kyseessä ovat vuonna 2016 päivitetyn yliopistolain ja sen johtosäännön linjaukset, joiden mukaan dosentuuria voivat hakea vain filosofian tohtorin tutkinnon suorittaneet musiikintutkijat, koska dosentuurit ovat ”musiikkia koskevaa tieteellistä tutkimusta varten”. Taiteentutkimuksessa tämä ensi kuulemalta tiedettä puolustavana hahmottuva jaottelu on kuitenkin ongelmallinen. Dosentuurin aseman lainopillinen muotoilu ja sen myöntämisen perusteet ovat siis yksi niistä koulutuksemme ja tutkimuskenttämme infrastruktuurin piirteistä, jotka pitävät musiikintekijöiden äänen poissa itse tutkimushankkeista. 

Kirjallisuus:

Anttila, Eeva; Pohjola, Hanna; Löytönen, Teija & Kauppila, Heli 2017. Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa. Helsinki: Teatterikorkeakoulun julkaisusarja.

http://disco.teak.fi/anttila/6-1-kehollinen-kaanne/

Bach, Carl Philipp Emanuel [1753]. Versuch über die wahre Art das Clavier zu spielen, Berlin; facsim. ed. Leipzig: Breitkopf 1976. S. 115–133.

Dreyfus, Laurence 2007. “Beyond Interpretation”. Dutch journal of music theory. Vol 12, 3: 253–272.

Hoffmann, E.T.A. 1812. “Des Kapellmeisters, Johannes Kreislers, Dissertatiuncula über den hohen Werth der Musik” [’The Musik Director Johannes Kreisler’s Comments on the High Value of Music’] (1st ed. 1812; final ed. 1819) Allgemeine Musikalische Zeitung. Vol. 14. Leipzig: Breitkopf & Härtel.

Porkola, Pilvi 2019. ”Mistä puhumme, kun puhumme esityksestä?” Niin ja näin 1: 14–17.

 

Artikkeli julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2021.