Muusikko kuvataiteessa II: Musiikkia ja maalauksia Välimeren rannoilta

Lokakuinen aamu valkeni kirkkaana vuonna 79 Campanian maakunnassa, Italiassa. Päiviä jatkuneista maanjäristyksistä huolimatta kaupungin asukkaat eivät osanneet pelätä, kaikenhan täytyi olla hyvin Rooman mahtavan valtakunnan sydänmailla. Kello yksi iltapäivällä tapahtui valtava räjähdys. Kaupungin pohjoispuolella sijainnut tulivuori oli äkisti herännyt eloon ja syöksi taivaalle hehkuvaa kiviainesta 1,5 miljoonaa tonnia sekunnissa. Iltaan mennessä kaupunki peittyi kiven ja tuhkan alle. Tätä seurannut 700-asteinen, myrskytuulen nopeudella pyyhältänyt pyroklastinen virta tukahdutti kaiken vielä elävän tieltään. Pompeijin kaupungin taru oli päättynyt.

Vajaat kaksi tuhatta vuotta sitten tapahtunut Vesuviuksen purkaus on historian suurimpia dokumentoituja luonnonkatastrofeja. Pompeijin, Herculaneumin ja Stabiaen kaupunkien tuhoutuessa tuhannet ihmiset kuolivat. Ilman tätä inhimillistä tragediaa taidehistoriassa olisi kuitenkin aukko. Muinaisen Rooman maalaustaide jakaisi silloin saman kohtalon antiikin Kreikan taiteen kanssa: sitä ei käytännössä olisi säilynyt lainkaan nykyaikaan saakka. Sen sijaan Vesuviuksen tappava tuhka sinetöi roomalaisten taiteilijoiden seinämaalauksia turvaan yli 1 500 vuodeksi Campaniassa.

Soittajia Leopardihaudassa, n. 480–470 eaa. Fresko, korkeus 106 cm. Tarquinian nekropoli, Italia. Varhainen kreikkalainen taide innoitti etruskien kulta-ajan maalareita luomaan iloisia ja värikkäitä seinämaalauksia kuoleman jälkeistä elämää piristämään. Maalauksessa maljaa pitelevää nuorukaista seuraavat auloksen ja lyyran taitajat.

Upseeri ja oppinut Plinius vanhempi (n. 23–79 jaa.) kirjoittaa kuulussa Luonnonhistoria-teoksessaan alakuloiseen sävyyn: ”Maalaustaide on taidetta, joka on kuolemaisillaan sukupuuttoon”. Kreikkalaisia esikuvia ihailevana hän ei juurikaan arvostanut roomalaisten maanmiestensä aikaansaannoksia. On kohtalon ironiaa, että Plinius menehtyi tukehtumalla Vesuviuksen purkauksen myrkkykaasuihin. Campanian esiin kaivettujen huviloiden seinämaalauksissa aistii kreikkalaisen vaikutuksen, mutta yksilö on niissä noussut esikuvia tärkeämpään asemaan.

Soittava Pan, yksityiskohta. Seinämaalaus Iasonin talosta (Casa di Jasone) Pompeijista, 1. vuosisata jaa. Napolin Kansallismuseo, Italia. Maalaukseen on Panin ohella kuvattu myös nymfeja, joista yksi soittaa lyyraa

Suurin osa tulivuorenpurkauksessa hautautuneiden kaupunkien taiteesta on siirretty Napolin Kansallismuseoon, jossa kaksi tuhatta vuotta vanhat taideteokset tuntuvat nykyihmisen silmissä raikkailta ja eläviltä. Värikkäissä maalauksissa ja mosaiikeissa mytologia on vaihtunut kuvailevaan ja kertovaan taiteeseen, jumalat siirretty kuolevaisten askareiden pariin, arki ja juhla vuorottelemaan asetelmien kanssa. Musiikki raikasi muun muassa Ciceron huvilassa (Pompeijin keskustasta luoteeseen): ruokasalin elävät maalaukset soittavista satyyreistä ja ennen kaikkea Dioskurides Samoslaisen signeeraama lattiamosaiikki kiertelevistä muusikoista ihastuttavat katsojaa. Kaikki muut tuholta pelastuneet teokset ovat signeeraamattomia. Niiden joukossa ovat muun muassa Soittava Pan, Sitransoittajatar sekä Satyyrinäytelmän valmisteluja.

Pastoraalikohtaus, 200-luku. Laastille tehty maalaus, 50 x 91 cm. Domitillan katakombi, Rooma. Paimen pitelee Panin huilua, mikä osoittaa varhaiskristittyjen taiteilijoiden käyttäneen klassisia kreikkalaisia aiheita omiin tarkoituksiinsa.

Antiikin Kreikasta ei viiniruukkujen ja muun keramiikan koristelun ohella varsinaista maalaustaidetta ole säilynyt, sen sijaan runsaasti nimiä ja vuolaita kirjallisia kuvauksia. Niistä tunnetuimpia lienee mittelö aikansa suurimpien maalareiden välillä: Plinius kertoo Zeuksiksen (n. 464–394 eaa.) maalanneen niin eläviä viinirypäleitä, että linnut erehtyivät niitä nokkimaan. Kun ylpeä taiteilija riensi katsomaan kilpailijansa Parrhasioksen (400-luku eaa.) työtä, hän yritti ensin turhaan siirtää pois edessä ollutta verhoa, joka olikin osa maalausta. Zeuksis myönsi tappionsa – itse hän oli onnistunut huijaamaan vain lintuja, mutta Parrhasios itseään taiteilijaa. Maalareiden ohella tunnemme nimeltä myös aikakauden huippumuusikoita. Suurta ihailua nauttivina heitäkin epäilemättä ikuistettiin viiniruukkujen ohella suuriksi muotokuviksi saakka, usein jumaliksi rinnastettuina.

Muusa Terpsikhore, n. 440 eaa. Punakuviotekniikalla toteutettu terrakotta-maljakko, 58 cm. British Museum, Lontoo. Maalauksessa tanssin ja draaman muusa Terpsikhoren edessä seisoo Musaios Ateenalainen, puolimyyttinen runoilija ja muusikko, takanaan nymfi Melissa

Italian niemimaalla nykyisen Toscanan alueella vaikutti etruskeiksi nimetty kansa yhdeksän vuosisadan ajan ennen ajanlaskun alkua. Etruskien omaperäinen kulttuuri sai vaikutteita Kreikan lisäksi myös kauempaa idästä. Välimeren muiden kansojen kanssa kauppaa harjoittaneiden etruskien kulttuuri kohosi suurimpaan loistoonsa 500–300 luvuilla eaa., juuri ennen Rooman alkavaa nousua suurvallaksi. Etruskien nekropolit Cerveterissä ja Tarquiniassa ovat Unescon maailmanperintökohteita. Jälkimmäisen tuhansista haudoista yli kaksi sataa on koristeltu maalauksin. Yksi parhaiten säilyneitä on niin kutsuttu Leopardihauta, jonka seiniltä löytyy muun muassa iloisia kuvauksia muusikoista viihdyttämässä juhlivaa seuruetta.

Istuva nainen kitharan kanssa, n. 40–30 eaa., laastille maalattu fresko Villa Boscorealesta, Italiasta. Metropolitan Museum of Art, New York. Yksi Vesuviuksen purkauksen hautaaman, Pompeijin pohjoispuolella sijainneen Boscorealen huvila-alueen taloista kuului aikanaan Publius Fannius Synistor -nimiselle ylimykselle. Hänen huvilansa ei kenties ollut kaikkein komein, mutta sieltä on löydetty antiikin Rooman taidokkaimmat ja suurimmalla ammattitaidolla toteutetut freskomaalaukset. Niissä käytetyn keltaisen okran punertuminen viittaa siihen, että freskot ovat tulivuoren purkauduttua joutuneet kokemaan yli 300 ˚C:n lämpötiloja – ja kestäneet silti vahingoittumattomina. Naisen mallina on luultavimmin ollut Berenike II (n. 267–221 eaa.), Egyptin kuningatar.

Rooman ollessa mahtavimmillaan ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaihteessa, alkoi valtakunnassa vaikuttaa yhä voimakkaammin uusi juutalaisuuden lahko. Aluksi sen harjoittajat uskoivat vapahtajansa nopeaan paluuseen ja maailmanloppuun. Kun näin ei tapahtunutkaan, muuttui uskonnon harjoittaminen julkisemmaksi. Keisarit eivät oikein tienneet, miten suhtautua kristittyihin. Useimmiten heitä vainottiin, kunnes eriasteisten ediktien jälkeen kristinuskosta tuli valtion ainoa sallittu uskonto Theodosius I:n toimesta 380 jaa.

Varhaiskristillinen taide maalattiin salaa maan alla pimeiden katakombien seiniin. Maalaukset kuvasivat ainoastaan syvän uskonnollisia aiheita. Ainakin yksi linkki musiikkiin niistä löytyi: kristittyjen rakastama aihe hyvästä paimenesta. Huilua soittava lempeä paimen lampaineen paratiisimaisessa pastoraalimaisemassa kuvattuna ilmestyi taiteeseen lukemattomina variantteina. Pian Rooma rappeutui ja valtakunnan raunioilta nousi Bysantti uudeksi mahtivaltioksi. Aluksi sen suojaamana, muutaman vuosisadan aikana kristinusko levisi ympäri Välimeren rantoja ja lopulta kaikkialle Euroopan sisäosiin. Se muodosti vankan pohjan niille uusille tyyleille taiteissa, joiden suuria mestareita – niin maalaustaiteessa kuin musiikissakin – ihailemme vielä tänäkin päivänä.

 

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 5/2021.